Niin Marjatta, sellainen hän oli, iloinen ja varma ja terve. Ja elämä
oli järjestetty hänelle niin mukavaksi, että sitä tuskin taisi elämäksi
nimittääkään.
Täällähän hän asui, tässä rakkaassa, nuoressa Helsingissään, äidin ja
Lailan kanssa, ja isä oli kuollut jo niin kauan aikaa sitten, ettei
sitä surua enää muistanutkaan.
Laila oli niin paljon nuorempi, etteivät he voineet edes riidellä
keskenään, ja niin mielellään Marjatta lainasi hänelle korallinauhansa
koulutanssiaisiin ja tossut, kun luokka meni Kaisaniemeen tennistä
pelaamaan toukokuussa. Se suorastaan huvitti häntä. Laila oli hyvä
ja paksu ja saamaton ja keskinkertainen oppilas — siis Marjatan
täydellinen vastakohta ja nöyrä ihailija.
Ja äiti vakuuttaa kenelle tahansa olevansa ehdottomasti Marjatan
tohvelin alla. Äiti onkin niin enkelimäisen hyvä. Hän järjestelee
ruoka-aikoja, ompeluseuroja ja kahvikekkereitä Marjatan luentojen ja
oikkujen mukaan ja vahtii tarkasti, että hän saa jotain vahvistavaa ja
lämmintä suuhunsa aamuisin.
»Marjatta on niin heikko ja ahkera», selittää hän, ja toverit
hymyilevät, kuten aina toverit hymyilevät äitien harhaluuloille.
Joskus äiti myöskin esittää selitykseksi tekoihinsa: »Marjatta on sitä
mieltä, ja koska niin vähällä voin tehdä hänet iloiseksi, niin...» Eli
toisin sanoen: kotityranni on sen määrännyt. Ja tuolle olisivat toverit
nauraneet ääneensä.
Mutta äiti oli tottunut määräyksiin, ne viihdyttivät häntä, ja Marjatta
kelpasi varsin hyvin valeisännäksi, jonka päähänpistot tehtiin laeiksi
heti synnyttyään. Onneksi hän oli kuitenkin vielä niin nuori, että
hänellä oli kosolta kauniita periaatteita ja hyviä päätöksiä, mitkä
olivat sopusoinnussa äidin maailmankatsomuksen kanssa, joten kotirauha
säilyi sangen ehjänä ja Marjatan elämä luisti niin mukavasti.
Häneltä odotettiin määräyksiä ja hän määräsi. Aluksi vain pikkuseikat:
ostettaisiinko Fazerin kakku äidin syntymäpäiväksi, vai leivottaisiinko
kakku kotona ja ostettaisiin sen sijaan Fazerin pikkuleipiä, tai
voisiko äiti vielä neulottaa itselleen vaalean puvun kesäksi —
mutta lopuksi Marjatta sanoi painavan sanansa äidin tärkeämmissäkin
päätöksissä. Äidin täytyi tilata tämä eikä tuo lehti. Äidin täytyi
puhua suomea kaupoissa. Äidin piti lähteä Nauheimiin kylpemään ja
sijoittaa rahansa pankkiosakkeisiin j.n.e.
Sitten Marjatta tuli ylioppilaaksi. Tietysti. Marjattahan oli niin
lahjakas. Täti Kunigundastakin se oli aivan luonnollista. Ja
yhteiskoulussa luisti se ylioppilaaksitulo niin viekkaasti, ettei
jäänyt ainoatakaan rakoa, mihin omaisten epäilys olisi ehtinyt iskeä
periaatteelliset kyntensä.
Ja sitten piti Marjatan tietysti matkustaa vuodeksi ulkomaille
oppimaan kieliä. Olihan äidillä toki sen verran varoja. Ja sitten
hän kai tanssii ja pelaa tennistä pari vuotta Helsingissä, ja sitten
hän tietysti menee naimisiin jonkun lääkärin tai asianajajan tai
tohtorin kanssa. Asianajaja oli luonnollisinta ja vastasi parhaiten
suvun traditsioneja, mutta jostakin tuntemattomasta syystä puolsi täti
Kunigunda tohtoria. Kenties hän hieman haaveili professoristakin.
No, se oli siis sitä myöten selvä.
Ja Marjatta seisoi tummanpunaisena hiusrajaansa asti ylhäällä
yliopistolla, piti valkeata lakkiaan kädessään, kuten kaikki muutkin,
ja huusi, kuten kaikki muutkin, hieman vain kovemmin. Muuten olisi
sydän haljennut, sen hän tunsi.
Kesällä hän matkusti ulkomaille annettujen ohjeiden mukaan, kulki
ristiin rastiin Berliinin ja pari Saksan pikkukaupunkia, itki Goethen
Gartenhausissa ja nauroi Kööpenhaminan Tivolissa sekä palasi syksyllä
Helsinkiin, kirjoittautuipa yliopistoonkin.
Äiti selitti, että Marjatta tahtoo vähän maistaa ylioppilaselämääkin,
koska kerran on näin pitkälle tultu. Ja osakunnassa kuuluu olevan niin
hauska. Kevätlukukaudella hän aikoi ehkä sitten käydä Ateneumissa, mikä
korvaisi tavanmukaiset lauluopinnot, ja ottaa jonkun hauskan kurssin.
Niinhän Marjatta todella ajattelikin. Oli niin hauska olla vapaa, oli
niin ihmeen ihanaa olla keltanokka. Hurraa! Hänen jalkansa hypähtelivät
kepeinä ja huolettomina.
Täytyi hänen sentään näön vuoksi olla opiskelevinaankin. Ja kun antaa
pirulle sormensa...
Sillä niinhän se juuri kävikin. Marjatta meni päätä keikuttaen suoraan
suden kitaan, latinan harjoituksiin, noihin realistin tulikokeisiin, ja
sai kuvaannollisesti puhuen pahimman selkäsaunan nuoressa elämässään.
Herranen aika! eihän Marjatta latinaa osannut. Sehän hänen olisi
pitänyt tietää. Ja nyt häntä haukuttiin, haukuttiin suut silmät
täyteen. Se seikka, että hän oli lahjakas ja sievä Marjatta Salin, ei
häntä hitustakaan auttanut, päinvastoin. Lahjakkuus oli häntä estänyt
jo koulunpenkillä karaistumasta, ja koska hän oli tyttö, epäiltiin
häntä vielä tyhmemmäksi kuin hän todellisuudessa olikaan.
Marjatta kyyristyi yhä pienemmäksi historiallis-filologisen auditorion
etupenkissä, johon kaiverrettua kiinalaispäätä hän ei ikinä unohda,
koetti kadota onnettomuustoveriensa vieraaseen ja välinpitämättömään
joukkoon ja pelkäsi. Veri jyskytti kulmilla, ja korvissa humisi. Hän
oli tottumattomana tällaiseen tuomiopäivään niin hätääntynyt, että
änkytti _curriculum_in päättyvän _a_:han, ja häntä kehoitettiin menemään
kiertokouluun ja kutomaan sukkaa, kunnes oppisi tuntemaan kirjaimet.
Oh, kuinka Marjatta häpesi ja harmitteli ja päätti heti pudistaa
tieteen tomut pienistä jaloistaan. Kesken tuntia ei sentään voinut
karata, niin että hän ehti hyvästi jäähtyä. Professorin ilkeille
silmille hän oli kuin ilmaa — Marjatan satu oli nyt lopussa — ja tuo
hänen absoluuttinen mitättömyytensä auttoi hänet tasapainoon takaisin.
Tuli kysymyksiä, joihin hän olisi osannut vastata — koulutenttiin hän
oli sattumalta päntännyt päähänsä ablativukset, ja hänellä oli hyvä
muisti — mutta vaikka hänen silmänsä loistivat kuin tähdet, ei hän
saanut enää kysymystä. Hänen täytyi vain kiltisti kuunnella, miten
loistavasti vierustoveri tunsi Nipperdeynsä, ja hämmästyen todeta,
miten leppeästi professorin pistävä katse kirkastui jokaisesta
täsmällisestä vastauksesta. Marjatta ei sietänyt tuota tyttöä, se oli
niin sanomattoman ikävän näköinen. Hän oikein vihasi tuota kiiltävää
otsaa harvoine kulmakarvoineen, noita sinertäviä, kyhmyisiä käsiä,
itsetietoisesti nyrpistettyjä suupieliä ja tummaa, kireää pukua, mutta
oli samalla ylpeä hänestä. Osasipa, osasipa joku tyttökin latinaa.
Vähitellen alkoikin Marjatan mieli sulaa.
Kun sitten äkkiä taas singahti hänelle kysymys kuin salama kirkkaalta
taivaalta ja hänen ajatuksensa taas jähmettyi liikkumattomaksi, näki
hän äkkiä tuon tytön vikkelästi muodostavan kirjaimia sormillaan pöydän
alla. Hän vastasi tyydyttävästi, olihan hänellä sentään joitakin
tietoja — ja oli voitettu.
Kuin anteeksipyytäen hän lähestyi tuota kynttilää luennon loputtua.
Keltanokka lähestyy ylipäänsä kaikkia, vasta myöhemmin ruvetaan
karttamaan uusia tuttavuuksia. Tilly — luultavasti Ottilia — Valanne on
uuden toverin nimi. Hän tuntuu heittävän sangen epäluuloisen katseen
Marjatan käherrettyyn tukkaan ja lyhyihin hihoihin, ja Marjatta on
ylpeä, kun tuo ihmeotus sentään alentuu puhumaan hänen kanssaan. Heillä
on sama kotimatka.
Mutta sehän on hirveän hauska ihminen! Sanoo kuivaan tapaansa sattuvia
sutkauksia ja vääntelee lauseensa yllättävän hassunkurisiksi. Marjatta
kulkee suu ammollaan eikä oikein tiedä uskaltaako nauraa, mutta kun
hän sen kerran tekee, huomaakin että se onkin tarkoitus. Paljon ei
Marjatta enää muista tuosta keskustelusta, mutta muuan kohta painui jo
silloin hänen mieleensä. Tilly sanoi: »Ei oppi ole mikään vehnäpulla,
jota hauskassa seurassa kahvin kera popsitaan. Se on kova reikäleipä,
ja harva sitä jaksaa kylläisekseen jyrsiä. Rusinatkin ovat vain
pikkukiviä, joihin tottumaton hampaansa katkaisee, kuten teille tänään
kävi.»
»En minä ollut huono latinassa koulussa, minulla oli yhdeksän.»
Samassa hengenvedossa Marjatta ehti jo hävetä kehumistaan, mutta hänen
tuomarinsa ei ollut odottanut sen parempaa.
»Näkeehän sen heti päältäkin, että te olette hyväpäinen ja hyvästä
kodista myös — ei teillä ole edellytyksiä opiskeluun. Menkää naimisiin
te, ennenkuin ehditte aivan paljon alentaa naisylioppilaiden
keskitasoa.»
Marjatta ihmetteli itsekin, ettei suuttunut.
»Minusta tulee filosofian tohtori eikä rouva.»
»Minusta ei ’tule’ mitään. Minä teen itseni, tosin sanoen luen
kandidaatiksi, ja se on jotakin aivan toista.»
Koko päivän Marjatta mietti tuota vehnäpullaa. Hänen hampaansa olivat
harjaantumattomat, sen hän myönsi. Eivät ne, herra nähköön, koulussa
harjaannu, jos on hyvä pää ja hyviä opettajia. Ja tänään oli hänen
_todellinen_ arvonsa, työarvonsa, punnittu ja köykäiseksi havaittu.
Hänen itserakkautensa aivan kiemurteli.
Se kai juuri olikin päätekijä, kun hän myöhemmin illalla teki
päätöksensä. Heitti uuniin sanat ja käännökset ja veti kätköistään
esille alkeiskirjat, kieliopit ja sanakirjat. Kokonaisen tunnin hän
ehti vielä noita vanhoja lauseita tonkia. Hän tahtoi näyttää Tillylle,
ettei hän vielä sentään ollut hammastaan katkaissut. Vaikk’ei mitään
muuta saisikaan aikaan yliopistossa, niin toki kykenisi pro exercitiot
suorittamaan!
Ja seuraavana aamuna herätessään hän mietti, mistähän tämä merkillinen
tyytyväisyys johtui.
Vähän myöhemmin hän sai Tillynkin avukseen, ja he rupesivat lukemaan
yhdessä. Tilly, joka pyrki arvosanaan latinassa, sanoi Marjatan kanssa
lukiessaan erinomaisesti tarkistavansa pohjatietojaan. Kuta tyhmempi
oppilas, sitä parempi.
Ja Marjatta edistyi. Latinankielen salaisuudet aukenivat hänelle kuin
maisema sumun hälvetessä, ja hän mielistyi tuohon jaloon näkyyn. Hän
viihtyi yhä paremmin siinä, kun Horatiuksen rytmikkäät laulut panivat
jäykät laineet loiskumaan, puut huojumaan ja klassillisen auringon
lämpimästi heloittamaan.
Tillyn täytyi nauraa hänen innostukselleen. Myöhemmin hän jo tottui
Marjatan tapoihin, eikä ottanut niitä niin juhlallisesti.
Suurimman palkinnon Marjatta sai, kun professori silkasta
hämmästyksestä laski silmälasit pikkuriikkiselle ruskettuneelle
kirjalleen, kohottautui makaavasta levostaan pöytänsä takaa ja tuli
oikein likeltä katsomaan, mikä otus tuo oli, joka ekstemporeerasi
mukiinmenevästi, skandeerasi Horatiusta virheettömästi, ja jolla
kuitenkin oli kirkas ja heleä tytön ääni. Jopa alkoi Marjattakin
siirtyä tytöstä ihmiseksi. Hän keikautti päänsä vielä pystympään kuin
tavallisesti.
Mutta äiti oli huolissaan. Mitä nyt tuo tuommoinen on, istua
päiväkaudet kirjansa ääressä eikä tulla sisään, vaikka täti
Kunigundakin olisi vieraana. Ja sitten on Marjatan luona alkanut käydä
kaikenlaisia vieraita tyttöjä, joista kukaan ei tiedä mitään.
Mutta Marjatta välitti viisi äidin valituksista, sillä hänellä oli
syytä olla hirmuisen ylpeä. Hän oli ylpeä juuri siitä, että jaksoi
istua nenä kirjassa tuntimäärin — sitä hän ei, sivumennen sanoen, olisi
itsekään aikaisemmin uskonut — ja vielä enemmän juuri siitä, että hänen
luonaan oli alkanut käydä noita vieraita tyttöjä.
Kun Tilly ensimmäisen kerran avasi hänen ovensa, tuntui hänestä,
ikäänkuin olisi saanut diploomin, niinkuin olisi tullut otetuksi
jäseneksi _todellisten ylioppilastyttöjen_ salaiseen veljeskuntaan.
Tillyllä ei ollut tapana tuhlata aikaansa »kanoille», sen Marjatta
tiesi. Hänelläkin oli vapaahetkensä, ystävänsä ja huvinsa, siitä
Marjatta oli vähitellen päässyt selville, mutta niille kuului vain
se aika, mikä ei ollut edeltäpäin määrätty työlle. Sillä Tilly, jos
kukaan, antoi keisarille mikä keisarin oli.
Sunnuntain hän oli nimenomaan pyhittänyt noille pienemmille jumalille.
Aamupäivät hän vietti kävely- ja hiihtoretkillä, iltapäivät ystävien
seurassa tai teatterissa — musiikkia hän ei ymmärtänyt eikä
sentähden katsonut olevansa oikeutettu käyttämään yliopiston sataa
konserttilippua.
Kun Marjatta oli hieman kotiutunut hänen »paratiisiinsa», tuli ja meni
hänkin siellä kuin kotonaan. Tavallisesti hän tuli kirja kädessä,
mutta asiasta päästyään sitten samalla myös purki kukkuran omasta
itsestäänkin.
Tilly kyllä murisi tapansa mukaan, mutta pian Marjatta lakkasi sitä
pelästymästä, sanoi mitä sanoi ja sitten meni pois. Ja muut tytöt
väittivät kademielin, että Tilly soi hänelle oikeuksia, mitkä muiden
suhteen eivät olisi tulleet kysymykseenkään. Lopuksi Tilly itsekin
myönsi, että Marjatta Salin oli samanlainen välttämätön paha kuin
sunnuntai, tuli virkistävänä elementtinä, kun ei sitä muistanut
odottaakaan, ja ryösti aikansa työltä, vaikka sitten savu olisi
tuprunnut kynän kärjestä.
Ja jouluna Marjatta läpäisi latinassa.
Silloin hän vasta olikin ylen iloinen, mutta ylen väsynyt myöskin.
* * *
Ei kukaan rankaisematta opiskele keltanokkana. Siinä on illanvietot,
pikkujoulut, siinä on koko nuoruuden huimaava _huvi_. Marjatta ei
laskenut pikkutunneilla seuraavan päivän menetettyä työaikaa, sillä
hän ei sitä menettänyt. Siitä hän suuresti ylpeilikin, sillä hän oli
silloin vielä niin hirveän epäkäytännöllinen.
Eikä kevätlukukauden naisellisista kursseista tullut mitään, eikä
asianajajista, tohtoreista ja professoreista. Marjatta oli antanut
sormensa — ensin loukatulle itserakkaudelle, sitten toverihengelle ja
lopuksi työlle, eli yhteenlaskettuna: jonkinlaiselle opinto-pirulle.
Kun äiti rupesi puhumaan kursseista, huomasi Marjatta, että Tilly
kirjoitteli jo aineita, Anna tentti cumlaudea, ja Maija ja Toini, jotka
hekin olivat vasta-alkajia, lukivat jo hikihatussa muinaissaksaa.
Marjattakin oli tietysti, kiitos muodin ja ulkomaanmatkansa, valinnut
germaanisen filologian pääaineekseen.
Herranen aika! Aivanhan hän oli jäädä jäljelle! Marjatta iski kiinni
kuin mies hänkin.
Eikä kukaan ehtinyt sitä huomata. Taas luisti kehitys raoitta ja
epäilyksittä. Hairahdus oli kerta kaikkiaan jo tehty, ja koska Marjatta
oli niin menetellyt, oli se tädeistä vähitellen aivan mainiota. Äitikin
rupesi miltei ylpeilemään hänestä. Äitihän oli aina pitänyt Marjattaa
aivan kuin luotuna lukutielle. Kunhan voimat vain kestäisivät!
Marjatalle itselleen nousi elämä päähän. Sehän olikin aivan hurmaavaa.
Hänellä oli työtä, paljon työtä, hänellä oli hauskaa, hänellä oli
nuoruutta, voimaa ja terveyttä. Ja hän seisoi niin varmalla pohjalla.
Luokkatoverit veivät hänet osakuntaan. Tilly vei hänet Y. R. Y:hyn,
Arvo vei hänet konsertteihin, Greeta vei hänet voimisteluun, Birger vei
hänet tanssiaisiin, ja koko maailma vei hänet tanssiin. Herra Jumala,
sitä menoa. Hänhän lensi!
Monesti aamuisin, kun hän suoritettuaan voimisteluliikkeensä asettui
ikkunan eteen hengittämään raitista ilmaa, ja kimalteleva Helsinki
lepäsi hänen allansa — milloin se ei kimaltelisi, ellei auringossa
niin kuutamossa, ellei päivänsäteissä niin sadepisaroissa, ellei
aaltojen helkyssä niin lumitimanteissa — silloin hän tunsi ruumiinsa
niin höyhenkeveäksi, että mielensä teki vain levittää käsivartensa,
ponnahtaa ikkunalaudalta ja liitää ylös taivaaseen asti.
Tiedättehän, että on paljon ihmisiä, joissa on aurinkoa itsessään.
Toiset kulkevat iät kaiket sydän siintäen päivänpaistetta eivätkä anna
ainoankaan säteen langeta harmaaseen maailmaan, mutta Marjatta oli
niitä, jotka nostavat kynttilänsä korkealle ja saavat paljon ystäviä.
Hän väitti aina, ettei hän koskaan vielä ollut tavannut _pahaa_
ihmistä, ja sentähden hän rakasti koko maailmaa.
Vanhat ihmiset eivät sitä uskoneet, mutta eihän Marjatta vielä voinut
ajatella niinkuin he. Oikeastaan hän ei koskaan muistanut koko
vanhuutta eikä sen ajan huolia. Hänhän ei itse aikonut tulla vanhaksi.
Voimisteluiltoina hän näki suihkussa tyttöjä, jotka olivat ainakin
kymmenen vuotta häntä vanhemmat, ja heidän vartalonsa olivat yhtä
norjat ja kiinteät kuin hänenkin, heidän ihonsa pehmeä ja punertava, ja
heidän silmänsä välkkyivät ja poskikuopat hymyilivät. Eivät he olleet
vanhoja, eivät ikinä olleet! Hyvällä tahdolla oli hänellä siis vielä
hirveän monta vuotta jäljellä, ei sellaiseen kannattanut ajatusta ja
huolta tuhlata.
Toveruus, se oli toista, se oli olemassa jo nyt, ja se oli arvokasta.
Tilly oli niin viisas, Greeta niin sukkela, Maire niin suloinen ja
Anni niin kaunis. Eivätkä miestoveritkaan olleet hullumpia. Ei heissä
ollut muuta vikaa kuin se, että Marjatta aina rakastui heihin, kaikkiin
vuoron perään. Oikeastaan se oli hänestä hieman turhaa ja noloa,
mutta kun ei voinut sitä estää, teki hän välttämättömyydestä hyveen
ja lopuksi suorastaan kerskui heikkoudellaan — ei Tillylle sentään.
Hänen rakastumisiaan pitivätkin kaikki ylen vähäpätöisinä, eivätkä ne
ainakaan hänen työtänsä päässeet häiritsemään.
* * *
Oh, Marjatta ei itsekään tietänyt, kuinka onnellinen hän oli niinä
vuosina! Mitä ihmiset turhaan tuskailevat? Eivätkö he _osaa_ elää?
Eivätkö he tiedä, ettei maailmassa ole niin pahaa onnettomuutta, ettei
sitä iloisella tahdolla lannista?
Olihan hänelläkin jo ollut suuria vastoinkäymisiä. Kyllä hän jo oli
teoriojansa käytännössä toteuttanut.
Hän muistaa kyllä päivän, jolloin sai ensimmäiset reppunsa. Eihän
sellaista hevillä unohda. Kyynelet pyrkivät väkisin silmiin hänen
laahustaessaan Senaatintorin poikki. Mieltä kalvoi avuton harmi. Nyt
hän jää lopullisesti jäljelle Maijasta. Niin sanomattoman ikävää!
Silmät olivat niin sumeat, että hän vain vaivoin löysi avaimenreiän.
Sisältä kuului ääniä. Tietysti vieraita pahaa-aavistamattoman äidin
luona. Suutari! Silmät sattuvat seinällä riippuvan mailaan. Oh!
Tennistunti! Hän on joskus saanut kuokkia Arvon tunnilla. Viivana
puhelimeen. »Saanhan tulla, Arvo, saanhan? Lupaan pelata kovasti.
Lähetä Karén Helsinkiin! Lähetä! On, tietysti on vastoinkäymisiä.
Kerron sitten. Heti paikalla. Otan ratikan.»
Vielä pukuhuoneessa hän oli masentua katkeruuteensa, ja kyynel tipahti
valkealle kengälle hänen solmiessaan sen nauhoja. Mutta kun hän seisoi
peilin edessä kiinnittämässä värikästä silkkisolmua rintaansa, oli
aivan kuin kukkura hänen surustaan olisi jo valunut pois. Hän tunsi
joka neuletta myöten mukavan tennispukunsa lyövän polviinsa, puristi
rakasta mailanvartta kämmenellään jotta rystyset vaikenivat, ja mieli
paloi peliin ja ponnistukseen.
Hän oli hyvällä tuulella sinä päivänä. Kuin haukka iski maila palloon
hänen syöttäessään, kuin salama suhahti lyönti nurkasta nurkkaan,
ja jo ilmasta hän palautti Arvon murhaavat leikkaukset. Arvo ei
luopunut ainoastakaan pelistä ilmaiseksi — ei hän turhan tähden ollut
tosi-urheilija ja serkku, mutta kunnioitettavan paljon vastusta
Marjatta teki kuitenkin. Tasapelistä tasapeliin kiiti tunti, kun
seuraava oli vapaa, he jatkoivat vielä saman verran, ja kun Marjatta
viimein ojensi hikeätippuvalle Arvolle polttavan kätensä, oli hän jo
parannettu siinä määrin, että oli unohtanut surunsa syyn, kun Arvo sitä
kysyi. Hyväinen aika. Kannattiko sellaista surra? Niinkuin tämä tyttö
ei jaksaisi vielä paria viikkoa tai kuukauttakin lisäksi lukea. Oikein
nauratti.
»Tämä oli hurjan fiksua. Hei nyt sitten vaan!»
»Entä se vastoinkäyminen?»
»Pyh, pikku reput. Mitä niistä.»
Noin se kävi.
* * *
Ja raskaimman päivänsä raskaimmat ajatukset hän hautasi työhön. Rakas
pikkusisko kamppaili keuhkotulehduksessa, ja Marjatta oli saanut
päähänsä, ettei Laila tuosta hehkuvasta horroksesta koskaan enää nouse
hänen kanssaan jutustamaan. Eihän Marjatta ollut ennen sairautta
nähnytkään. Oh, sitä tuskaa! Sisällä sairaan luona ei saanut eikä
voinut olla. Kaksi päivää Marjatta makasi aamusta iltaan ja illasta
aamuun polvillaan vuoteensa edessä pää tyynyissä ja itki ja itki
ja itki, mutta jo kolmantena päivänä hän suori tukkansa, huuhtoi
boorivedellä tulehtuneet silmänsä ja saapui seminaarikirjastoon
tavalliseen aikaansa, ei ensimmäisenä, mutta kenties neljäntenä
sentään. Nyppi taas esille koko kummallisen kirjastonsa, järjesti
sen selittämättömään järjestykseen pulpetillaan, tunki väkipakolla
ajatuksensa vanhaan, tuttuun uomaansa ja niin oli pelastettu. Kun hän
kuumeisen työpäivän iltana saapui kotiin, tuntui siltä, kuin _hän_
olisi omin käsin vetämässä Lailaa takaisin vanhaan, kiihkeään elämään,
joten hän tuskin hämmästyi, kun Laila alkoi parantua. Eihän hän voinut
jättää elämää, joka niin voimakkaasti kutsuu meitä kaikkia, arveli
Marjatta itsekseen.
Niin sekin kävi.
Ja miten monta pikku surua hän onkaan karistanut voimistelusalin
lattialle tai pessyt sen suihkussa pois tai heittänyt kireään pakkaseen
hiihtoretkillä.
Sehän oli niin selvää ja yksinkertaista, niin iloista ja riippumatonta.
Koko maailmanhan pitäisi kadehtia häntä.