Hänestä se oli hauskaa, niin hirveän hauskaa. Hän heilutteli käsiänsä
kulkiessaan ja hyräili itsekseen — sellaista sävellyksetöntä hyräilyä,
millä iloiset tyttölapset naamioivat epämusikaalisuutensa itseltäänkin.
Pari tuttua herraa tuli vastaan. He kohottivat nopeasti ruskeita
huopahattujaan, ja katseiden kirkastuessa heidän keskustelunsa
sekaantui tuokioksi.
Marjatta ei jäykistänytkään suutansa tervehdyshymyyn, sillä hän arveli
entisen ilmeensä pukevan häntä paremmin. Ja toinen herroista oli Birger
Valli.
Marjatasta oli todella niin hauska mennä pukemaan Mairea hänen
ensimmäisiin tanssiaisiinsa. Voiko ajatella mitään sen hupaisempaa —
lukuunottamatta omaa pukeutumistaan omiin tanssiaisiinsa.
Oh, portaat olivat kapeat ja korkeat, ja alaovelta aina viidenteen
kerrokseen asti tuoksui kaalisopalle ja jollekin salaperäiselle.
Marjatta astui kaksi askelmaa kerrallaan, kunnes huohottaen seisoi
ovella, jonka lukemattomat, nastojen jättämät pikku reiät kertoivat
hänelle omaa tarinaansa, jonka todenmukaisuutta vahvisti kolme jäljellä
olevaa vaatimatonta nimikorttia.
Hän soittaa romisti kelloa ja siinä odotellessaan tavaili kortteja.
Tilly Valanne — hassu nimi tuo Tilly, kunnes siihen tottuu — Bertta
Sandberg, fil, kand. — Maire Pero. Kas vaan, Maire on hankkinut
itselleen oikein nimikortteja, ja hienoja ovatkin! Kukahan on ollut
mukana tilattaessa? Kerttu Palovaara varmaankin. Hän »ymmärtää»,
väittää Maire.
Mitä ihmettä he viivyttelevät noin?
Marjatta soitti vielä kerran, kopisti kirjelaatikkoa ja lopuksi vihelsi
avaimenreiästä.
Hän oli kärsimätön ja tahtoi päästä käsiksi työhön. Hän rakasti
tanssiaisiinlähtötunnelmaa — steariininhajua peilin edessä palavista
kynttilöistä, hujan hajan viskattuja vaatteita, valkosukkajalkoja
punaisissa tohveleissa, torilta-ostettuja kukkia silkkipaperiin
käärittyinä pesukannussa, hermostumista, hikisiä poskipäitä, loistavia
silmiä ja värähteleviä käsiä. Kuinka _lupaavaa_ tuo kaikki olikaan!
Hänen täytyi hymähtää itsekseen.
Mutta miksi ei Marjattakin tänään lähtenyt tanssimaan?
Niin, hänhän oli tullut vanhaksi, eikä se sopinut hänelle enää.
Mutta eihän Maire ollut kuin neljä vuotta häntä nuorempi, ja mitä on
neljä vuotta ihmisen elämässä?
Neljä vuotta — se on iäisyys asetettuna kahdeksantoista ja
kahdenkymmenenkahden välille, se on maailmanmullistus nuorelle
ylioppilastytölle.
Kahdeksantoista — siinä on keltanokka: luennot, Ekberg, ylioppilaslakki
kallellaan, suorat suortuvat lentäen tuulessa, pikkujoulukomiteat,
vinot kannat, samanlaiset pitsikaulukset samanlaisissa tummansinisissä
kävelypuvuissa ja Y.L:n tanssiaiset — tai ennen kaikkea juuri Y. L:n
tanssiaiset.
Marjatan täytyi ääneen naurahtaa tuolle muistolle.
Ja kaksikymmentäkaksi — silloin jo ihminen herää, silloin on ylioppilas
tullut _vanhaksi_ eikä enää käy Y.L:n tanssiaisissa.
Ja Marjatta nauroi yhä iloisemmin, sillä hänestä oli vain hauskaa
vanheta tällä tavoin.
* * *
Marjatta ryskyttää ovea. Viimeinkin syttyy sähkö eteisessä. Tilly
tulee aukaisemaan punaisenkirjava kauhavanhuivi hartioillaan. Se onkin
ainoa lämpöväri koko hänen olemuksessaan. Hänen hameensa ovat aina
tummansiniset, kaulukset korkeat, hihat pitkät, kengät matalakorkoiset.
Huolimatta Marjatan ainaisista kehoituksista, rukouksista ja
todisteluista on hänen vaaleanväritön mutta suurenmoisen runsas
tukkansa kammattu kireästi ylöspäin, niin että jo muutenkin korkea otsa
näyttää ihan kiiltävän pingoituksesta. Piirteet ovat aivan tavalliset,
huulet kapeat ja verettömät, mutta hänen ystävättärensä selittävät,
että noiden vesiharmaiden, ripsettömien silmien viisas katse, joka
toisinaan voi pehmetä helläksikin, saattaa heidät aivan unohtamaan
kalpeiden kasvojen arkipäiväisyyden. Mutta Maire puolestaan väittää,
että Tilly on todellinen vanhanpiiantyyppi, ja hän taitaakin olla
oikeassa, vaikk’ei Tilly vielä ole täyttänyt kahtakymmentäkahdeksaa.
Mutta Marjatta ymmärtää Mairen niin hyvästi. Maire tahtoo vain
huvitella, ja Tilly tahtoo vain tehdä työtä. Ja Tillyllä on
periaatteita ja mielipiteitä joka asiasta ja joka ihmisestä, ja
arvostelukykyä ja -halua, eikä hän suinkaan pane kynttiläänsä vakan
alle siinä suhteessa. Hän on suorastaan häikäilemätön, sillä hän
tietää, etteivät ihmiset yleensä pidä hänestä, ja hän uskottelee
itselleen, että se onkin hänestä yhdentekevää. Mutta hänen lähimmät
ystävänsä tietävät, että hänellä on kultainen sydän.
»Luulin, että tantta menisi avaamaan, mutta se näkyykin smiitanneen
kyökin kautta. Terve mieheen muuten! Olipa hyvä, että tulit, Marjatta.»
Marjatta huomasi ukkosta olevan ilmassa, mutta ei kysynyt mitään,
paiskasipa vain kättä Tillylle, veti päällystakin yltään, loi
silmäyksen pikkuruikkuiseen peilipahaseen eteisen laikkuisella
seinällä, ja potkaisten vanhan sovinnaistavan mukaan vasemman
ovenpuoliskon selälleen pisti päänsä sisään tyttöjen »paratiisiin».
Mutta eipä siellä ollutkaan valoa kattolampussa, kynttilöitä peilin
edessä, valkoisia alushameita ja hurmaavaa epäjärjestystä.
Ei, huone oli oikein ikävän siisti, paitsi toisen ikkunan alla olevaa
pöytää, jota peittivät lukemattomat paperilaput hujan hajan kirjojen ja
vihkojen alla ja päällä ja parilla viereen vedetyllä tuolilla. Näkyi,
että Tilly oli noussut suoraan työstään avaamaan ovea.
Toisen kirjoituspöydän ääressä istuu liikkumattomana, selkä oveen
päin, sormet korvissa Maire paksu kirja edessään. Hän lukee ja lukee
kääntämättä sivuakaan, mutta niin hartaasti, ettei huomaa Marjatan
tuloa, ennenkuin hän laskee kätensä kirjalle.
»Kas päivää, Marjatta!»
»Mitä tämä merkitsee, Mirri? Kello on kohta seitsemän, etkä sinä ole
vielä alkanutkaan pukeutua.»
»Anna minun olla, en minä viitsi mennäkään tänään.»
»Oho!» Marjatta katsoi kysyvästi Tillyyn.
»Pentu on pahalla tuulella.»
»Pahalla? Mirri, Mirri, etkö sinä tiedä, että se on suuri synti?»
Mutta Maire oli jo ehtinyt uudelleen painaa päänsä kirjan ylitse.
Marjatan katse kysyi tarkempaa selitystä. Tilly oli tarkkanäköisenä
kuten aina arvannut, ettei tätä pulmaa kädenkäänteessä selvitetä,
huokaissut alistuvasti, asettanut mustepullon, paperiveitsen,
rintasolkensa y. m. pöydältä saadut pikkuesineet lappujensa painoksi,
kietoutunut lujasti liinaansa ja sovittautunut päättävästi keinutuolin
syvyyksiin. Keinutuoli retkahti peloittavasti taaksepäin ja jäi siihen
liikkumattomana kenottamaan.
Marjatta huomasi tästä, että asia oli jo loppuunpuhuttu huonetoverien
kesken ja että Maire oli joutunut alakynteen, vaikk’ei taipunut. Nyt
oli siis Marjatan vuoro toimia.
Hän äkkäsi aamua varten valmiiksi asetetut puut uunissa, sytytti ne
viidennen tikun raapaistuaan, heitti sohvatyynyt valkean eteen ja
odotti.
Tuli räiskähti iloisesti. Jo toisella räiskähdyksellä Maire kääntyi
tuoleineen jyrkästi ympäri, löi kädellään pöydänlaitaan niin että teki
kipeätä, vaikk’ei hän sitä kehdannut näyttää.
»Raakamaista!» hän sanoi.
Taas hän pyörähti ympäri, peitti uudelleen käsillään silmänsä ja oli
lukevinaan.
Mutta Marjatta oli ehtinyt kuulla surkean värähdyksen hänen äänessään,
työntyi pitkälleen lattialle käsivarsiansa varaan, tyyny leuan alla, ja
kutsui:
»Maire!»
Ei vastausta, pieni nykäys vain niskassa.
»Maire, tule tänne!»
Hiljaisuus.
»Älä viitsi, Marjatta. Maire on kana.»
»Onnellinen hän, tule nyt, tipu!»
Äkkiä Maire nousi. Tämä tyyli alkoi jo väsyttää häntä, mutta vielä
oli selkä aika jäykkä ja leuka eteenpäintyöntynyt hänen istuutuessaan
tyynylle uunin kylkeen. Marjatalla hän ei aikonut ottaa vastaan toria,
ei aikonut!
»No? Miks’et jo rupea pukeutumaan?»
»Minä en mene sinne.»
»Miksi et?»
»Kerttukin on nyt pyydetty, enkä minä voi mennä yksinäni.»
Keinutuoli heilahti, ja Marjatta näki Tillyn ankarien huulien aikovasti
avautuvan. Siinä oli siis tuo arka kohta. Mutta Mairella tuntui olevan
itku kurkussa, jonka tähden hän kiiruhti väliin:
»Entä Anni Varala?»
»En minä tahdo. Hän on niin — niin ruma — ja huonosti puettu. Ei kukaan
tanssi minun kanssani. Kaikilla muilla tytöillä on kavaljeerit, enkä
minä ole koskaan ollut Y.L:n tanssiaisissa.»
Ääni rupesi aivan katkeamaan.
Marjatan täytyi kätkeä pieni hymy käsivarteensa. Mikä hirveä
onnettomuus! Maire ei ole koskaan ollut Y.L:n tanssiaisissa!
Sitten hän taas nosti päätänsä.
»Äläs huoli! Ostetaan pähkinöitä ja marmelaadeja, kutsutaan tytöt tänne
ja pidetään oikein hauskaa! Minä hassaan puolen kiloa halvaa. Tiedätkö,
mitä se on?»
»Risiiniöljyyn kastettua muurpruukia, kyllä minä tiedän. Mutta muuten
olet oikeassa. Viidessä minuutissa olen päässyt L:n loppuun, sitten
olen valmis ja vapaa kevytmielisyyksiin.»
Tillyllä oli tarkka työjärjestys, josta hän ei hiventäkään tinkinyt,
vaikka maailma olisi hukkunut. Nyt hän astui sähkönappulan luo, ja
kirkas valo iski silmiin varjottomasta lampusta. Mutta Mairen suunnalla
oli epäilyttävän hiljaista.
Maire istui edelleen kädet polvien ympäri kiedottuina, selkä suorana
katsellen ripsiensä lomitse tuleen, joka hienosti punasi hänen pyöreää
leukaansa ja sileätä otsaansa.
Ja Marjatta huomasi, että hänen keltainen tukkansa oli kampaajan
taidokkaasti muovaelema ja että hänen huulensa vavahtelivat, ja
ymmärsi, ettei näitä tanssiaisia voinut mikään korvata, ja että Mairen
sydän oli murtumaisillaan, kun »kaikki muut tytöt» olivat pyydetyt,
mutta hän oli jäänyt huomaamatta. Ja Marjatan sydän heltyi.
»Voinhan minä tulla sinun kanssasi.»
Mutta sekään naula ei vetänyt. Maire käänsi häneen surkeat
sinisilmänsä, ja nyt vasta Marjatta oikein käsitti, miten syvästi hän
oli haavoittunut.
»En minä mene, en missään tapauksessa.»
Nythän Marjatta muistikin. Ei ollut sen suurempaa köyhyyden todistusta.
Hänhän oli jo _vanha_ siivetär. Ja kuitenkin hän oli Mairen _ihanne_
ja _jumalatar_. Hänen mielessään liikkunut aatteenpoikanen alkoi saada
määrätyn muodon. Täytyihän Mairen päästä noihin tanssiaisiin, Marjatta
julisti aina, että jos me voimme torjua ystäviltämme pienenkään
vastoinkäymisen, on meidän se tehtävä, sillä elämä on täynnä sellaisia
suruja, joihin ei ystävän apu pysty — tämän jälkimmäisen totuuden hän
oli oppinut kirjoista eikä suinkaan omasta elämästään. Ja Birger oli
ilmeisesti ollut matkalla kotiin päin. Marjatta juoksi puhelimeen. Ovi
oli jäänyt raolleen, ja hänen täytyi sovittaa sanansa varovasti. Tilly
ei hyväksynyt vallattomuutta, ja Marjatta oli ikävän arka äänettömälle
kritiikille. Mutta Birger, hän sai puhua omalta kirjoituspöydältään
mitä tahtoi. »Tanssia — tietysti minä jumaloin tanssia — miltei yhtä
paljon kuin sinua itseäsi — tänään — Herra taivaassa, mikä kanan
muisti — en minä tanssi keskiviikkoisin — aivan kuin söisi livekalaa
juhannuksena — nuori neiti Pero — tietysti hurmaava — nuoret tytöt ovat
aina hurmaavia, ikäviä jos ovat tyhmiä, ja nenäkkäitä jos ovat viisaita
—» Marjatta loukkaantui. Oikeastaan loukkaantui, tai hänen olisi
pitänyt loukkaantua aina Birgerille. »Hyvästi sitten — anteeksi että
vaivasin.» Marjatta painoi torven nopeasti koukkuun kesken Birgerin
vastausta. Birger olisi omasta puolestaan jatkanut vielä kauan. Puhelin
oli niin miellyttävä ja hienotunteinen seurusteluväline. Ei tarvinnut
rasittaa kasvojaan eikä ottaa huomioon keskustelutoverin häiritseviä
huomautuksia. »Haloo!» Torvi oli taas Marjatan korvalla, eikä yhteyttä
oltu vielä katkaistu. Birger oli huomannut Marjatan poistumisen, ja
hänellä oli ilmeisesti hyvä halu kuluttaa aikaa. Ääni ei ollut niin
murhaava kuin äsken. »Vai pitäisi minun siis tulla paimeneksi Y.L:n
tanssiaisiin, nyt kun juuri olen parhaalla työtuulella — sinäkin
teet työtä? sehän on mielenkiintoista ja niin pukevaa sinun iälläsi
—» Näin olisi Birger jaksanut veistellä miten kauan hyvänsä, mutta
Maire oli tullut ovelle. »Juu vai ei?» »Mitä annat jos tulen?» »Mitä
vaan.» »Alkuperäisen runokäännöksesi Walter von der Vogelweideen vai
suudelmanko?» Tuota ei Birger olisi rohjennut silmätyksin. Ja tietysti
hänen piti taas pilkata Marjatan työtä. »Molemmat.» Marjatta vapisi
kärsimättömyyttä, ja Maire seisoi ihan vieressä. »Kello kahdeksan
tulen siis hakemaan. Mutta olekin valmis, etteivät kiharani oikene.»
Marjattaa jo kadutti itsepäisyytensä ja harmitti koko homma. Taas tuli
valvotuksi yö ja huomenna oli kiire ja Birger oli taas ollut koppava.
Mikä _panikin_ hänet noin puhumaan! Mutta Mairen kasvot hohtivat, ja
Marjatta ilostui. Kannattihan se hänen tähtensä, Mairen ensimmäisten
tanssiaisten tähden. Marjatta leppyi itselleen yhtä nopeasti kuin
oli suuttunutkin. Maire oli niin huvittava. Hän hypähti riemusta
kuullessaan heidän todellakin saavan kavaljeeriksensa Birger Vallin.
Eihän hän tosin ole Y. L:läinen ja onhan hän tosin sangen vanha,
mutta hän on sensijaan ja ennen kaikkea juuri Birger Valli, ja Kerttu
sanoo, että Vallin seurassa esiintyminen merkitsee aatelislyöntiä.
Hän _näkyy_ aina, ja hänen naisensa näkyy myös. Ooh, nyt hän näyttää
tytöille tulevansa Birger Vallin kanssa tanssiaisiin. Kenties he
luulevat, että Valli on hänet itse valinnutkin. Hän, Maire, ei ainakaan
ota heitä siitä harhaluulosta. Eikä hän vain myönnä, että Valli
olisi vanha — onko nyt kaksikymmentäkahdeksan mikään ikä? ja hän on
kohta tohtori. Ja Kerttu sanoi, että hän käyttää silkkisukkia. Mutta
sydämensä syvyydessä Maire toivoo kuitenkin saavansa illalla tanssia
niin paljon, ettei hän tarvitsekaan mitään vakinaista seuraa. Se on
sittenkin kaikkein hauskinta. Oi on, on! Ja hänen mielessään keinuu jo
valssi, ja kuin siivillä leijaa hän pukuaan kootessaan. Ei hän huomaa,
että Tilly on saanut päivätyönsä tehdyksi, että Marjatta on saattanut
hänet eteiseen ja nyt palannut Mairea auttamaan. Marjatta, hän nyt
vain seisoo ja nauttii. Nythän onkin huoneessa sotku ja sohina, jota
hän äsken kaipasi, on valkeat kengät pöydällä ja mustat sohvalla,
ja kaiken yllä lepattelee kaksi keltaista kynttilänliekkiä. Hän
ojentaa lukkoneulan täällä ja sukkaparin tuolla ja pyörii kuin hullu
ympäri huonetta etsiessään Mairen laukkua, joka ei sisällä muuta kuin
reikäompeleisen nenäliinan, jonka kulmaan tipautetaan pisara hajuvettä,
ruskean nahkakukkaron ja kaksi avainta, kun se viimein löytyy lampussa
riippumassa. Ja sitten on tyttönen valmis. Marjatta lepää sohvalla
hänkin raukeana kiireestä ja katselee tansseihin-lähtijää. Hyvä hän
on, varsin hyvä, valkea, vaalea ja punertavan pehmeä. Kengät ovat
valkeat ja sukat, hame on valkea, valkea silkkinauha vyöllä, valkeat,
kapeat käsivarret, valkea kaula, josta ei näy kuin pienen pieni viaton
kolmikulma, ja valkea nauha komeassa tukkalaitteessa. Niin — tuo
tukka. Marjatta taistelee kauan itsekseen sen takia, mutta muistaa
Birgeriä eikä sano mitään. On Maire jo ilmankin tarpeeksi viehättävä.
Marjatta siristää silmiään ja sipaisee kielensä kärjellä ylähuultaan,
mutta mikään ei auta. Kun Maire ottaa pari valssipyöräystä, _täytyy_
hänen sanoa se. »Maire —» »Mitä, Marjatta?» »Saanko minä kammata
sinut uudestaan?» »Mitä kummaa?» Maire loi peilissä hämmästyneen
katseen hienoon taideteokseen. Hän raukka ei tietänyt, miten huonosti
muodikas, mahtava kampaus soveltui hänen kehittymättömään vartaloonsa
ja kulmikkaisiin voimistelutyttö-liikkeisiinsä. Hänestä se oli kovasti
sievä. Mutta nyt ei Marjatta voinut enää peräytyä. Maire taisteli
rohkeasti tukkalaitteensa puolesta, mutta mikään ei auttanut. Hänen
täytyi istahtaa peilin eteen, joka oli niin pieni ja niin korkealla,
ettei hän nähnyt muuta kuin kappaleen tukanrajaansa istuessaan
matalassa nojatuolissaan. Marjatan taitavat sormet nyppivät nopeasti
pois nuo lukemattomat neulat, irroittivat verkon, joka oli painanut
kullankimalteiset pikkuhiukset aivan lakoon, suorivat kampaajan
sotkemat röyhelöt ja päästivät paksun tukan valloilleen. Sitten hän
silitti hiukset pehmeiksi laineiksi päälaella, palmikoi ne kahdeksi
palmikoksi, jotka äskeisestä käherryksestä olivat puolta paksummat
kuin tavallisesti, kietoi ne notkeasti pikku pään ympärille, kiinnitti
ne tottuneesti pitkillä neuloilla, asetti tuoreen ruusun kummankin
korvan juurelle, työnsi Mairen luotaan ja huokaisi helpotuksesta ja
ihailusta kuin ihminen, joka on saanut suuren voiton itsestään. Ja nyt
seisoikin Maire siinä niin sanomattoman somana, nuorena ja onnellisena.
Hän heitti päähänsä kevyen, valkean villahuivin, otti ylleen ulsterin,
veti kenkäinsä päälle paksut valkeat sukat ja päällyskengät, ja niin
sitä lähdettiin. Marjatta pukeutui paljon rauhallisemmin. Mitäpä hänen
pukeutumisestaan olisikaan sanottavaa? Joka osa solui niin sievästi
paikalleen. Jo vuosia sitten hän oli oppinut kiinnittämään tukkansa
ainoalla oikealla tavalla, jota ei tanssiaisiinkaan uskaltanut muuttaa.
Pari keikailevaa kiharaa vain kähersi entisten lisäksi hyväilemään
ruskeahkoa poskeaan, ja sillä hyvä. Maire seurasi aroin silmin hänen
puuhiansa. Nyt vasta hän huomasi valkeiden sukkiensa olevan vain
pumpulia, ja nyt hän vasta oikein ymmärsi, että Marjatassa todellakin
oli »jotakin», kuten Kerttu sanoo. Kas, kuinka hame valahti hänen
yllensä. Hän mahtoi kuulua niihin, joiden vartaloa kaikki kaunistaa.
Maire sanoikin sen hänelle. Mutta Marjatta vain naurahti ja heilautti
hieman kopeasti päätään. Hän tiesi varsin hyvästi, etteivät tädit
milloinkaan hänelle päivitelleet nykyajan kureliivittömiä tyttöjä,
jotka olivat kuin mitäkin heinäsäkkejä. Mutta eivätpä täti-parat
myöskään aavistaneet, että hänen eleganssinsa takana piilivät Müllerin
liikkeet, hiihtoretket, N.Y.V., tennis ja neljän lukuvuoden valssit,
polkat ja masurkat. Se oli totta tosiaan kalliimpaa lystiä kuin
paras korsetti, johon viime vuosisadan naiset piilottivat ruumiinsa
hyllyvät irvikuvat. Hän asetti peilinsä niin että näki itsensä joka
suunnalta. Peili oli tänään häneen sangen tyytyväinen. Maire ei vain
oikein ymmärtänyt syytä siihen. Eihän Marjatan nenä ollut suora,
tukka luonnonkihara eivätkä silmät suuret ja mantelinmuotoiset, mitkä
ominaisuudet olivat Mairesta kaunotarelle välttämättömät. Sitäpaitsi
hän oli tummaverinen ja mustatukkainen ja käytti kuitenkin tavallisesti
puvuissaan sinistä väriä. Maire sanoikin sen hänelle mahdollisimman
hienotunteisesti. »Tahtoisin niin mielelläni kerran nähdä sinut
keltaisessa tai punaisessa. Eikö se pukisi sinua?» »Kenties.»
Marjatta tarkasteli kuvaansa vielä kerran. Kouluajoiltaan hän tiesi
sen varmastikin. »Mutta se ei pukisi minun sieluani. Minä en ole
mikään mustalaisruhtinatar.» Äkkiä Mairelle selvisi jotakin. Marjatan
silmäthän olivat oikein pohjoismaisen, oikein jäätävän siniset.
Sitähän hän tietysti tahtoi näyttääkin kapeilla, välkkyvän sinisillä
reunuksilla, mitkä nytkin kirkastivat hänen mustaa silkkihamettaan.
Silmistä levisi omituinen sinertävä heijastus poskillekin antaen etelän
lämminväriselle tyttötyypille viileän ja kuivahkon suomalaisleiman. Se
oli erikoista ja mieltäkiinnittävää. Marjatta itse kaipasi kuitenkin
oikeata tanssipukua. Sen hän oli tahallaan jättänyt hankkimatta tänä
syksynä tukeakseen askeettisia päätöksiään. Teatterihame oli sentään
tarpeeksi avokaulainen ja lyhythihainen tällaiseen tilaisuuteen, eikä
hän ensimmäisen ylioppilasvuotensa jälkeen _voinut_ panna ylleen
huonosti neulottua pukua tai rumia kenkiä. Vielä silmäys. Meneehän
tuo mukiin. Kevyt pyyhkäisy puuteritöyhdöllä, ja Hänen Majesteettinsa
Marjatta Salin on valmis lähtemään huveihin. Hän kääntyi hovineitinsä
Maire Peron puoleen, näki hänen hehkuvat kasvonsa, aikoi juuri tarjota
hänellekin valkeaa töyhtöänsä, kun äkkiä palasi todellisuuteen.
Herranen aika! Mainehan nyt olikin pääasia. Hänhän oli tuo Hurmaava
Nuori Tyttö, jolle ei suinkaan sopinut tarjota puuteria ja jonka
»esiliinaksi» Marjatta oli lupautunut. _Esiliina_, muista se, Marjatta,
esiliina, eikä mikään tanssiaiskuningatar.
Velvollisuudentunne jähmetti todellakin hänen ilmeensä arvokkaan
ikäväksi, ja eteisessä hän riensi heti itse etsimään turkkiaan ja antoi
Birgerin kohteliaasti auttaa päällystakin kainosti punastelevan Mairen
ylle.
Miesparat — vähänpä iloja heillä mahtaa olla! Tanssiaisiinkaan eivät
saa valita pukuaan.
Marjatta tiesi kuitenkin, että _jos_ Birger saisi valita, hän valitsisi
juuri frakin, ja siinä hän osaisi jumalallisen oikeaan. Birger oli sitä
lajia miehiä, joiden käsikynkkään jokaisen tytön teki mieli ripustautua
tanssiaisissa ja sanoa: »Hän on minun.»
Illalla hän ajoi henkisestä itsestään työpäivän sängen ja oli huviin
mennessään kuin toinen ihminen. Silmien siristys ja suupielen
nytkähtely eivät häntä vaivanneet. Ilkeyksiä ei kuulunut. Tieteellinen
työ, politiikka ja muut vakavat asiat olivat jotain historiantakaista
barbaarisuutta, joita sai korkeintaan käyttää sukkeluuksien lähteinä
sähkövalossa ja parketilla. Hänen ei tarvinnut polttaa kynttiläänsä
molemmista päistä, hänellä oli kaksi aivan erilaatuista kynttilää
päivää ja iltaa varten.
Ja Marjatankin kasvatuksen hän oli ottanut omalletunnolleen, sillä
siinä tytössä oli ainesta, oli helkkarissa mainiota ainesta. Vahinko
vain, että hän oli niin epäkiitollinen kohde ja ettei Birger viitsinyt
uhrata hänelle aivan monta kallisarvoista lauantaita. Marjatta oli
hieman hermostuttava, ennenkuin oli tullut hiotuksi, ja Birgerin
viimeistelty hakkailu ja sorvatut kohteliaisuudet olivat helmiä
sioille. Mutta aika tekee ihmeitä — siihen Birger luotti. Ja siihen
mennessä — niin, ei Birger kieltänyt viihtyvänsä silloin tällöin sangen
hyvästi pikku Marjatan seurassa.
* * *
Ja nyt oltiin siis Ylioppilastalolla.
Marjatta seurasi siivona ja vaatimattomana tätinä Birgeriä ja Mairea
vaatenaulakoille, nyökkäsi tervehdyksen ukko Saloselle, joka toimessaan
tuppasi hänen hurmaavan, sähkönsinisen tanssihuppunsa teatteriturkin
hihaan, juoksi vielä etäiselle peilille järjestämään kiharoitaan, jotka
olivat kuitenkin jo ennestään paremmassa järjestyksessä kuin kenenkään
muun, ja palasi sitten teennäisen huolimattomin askelin seuransa luo.
Mairen käsi värisi, kun hän tarttui Marjatan käsikynkkään, ja hänen
silmänsä loistivat kuin tähdet.
»Siellä on jo alettu.»
Birgerin katseesta Marjatta luki selvästi, että Maire todellakin oli
ihastuttava.
He menivät kolmisin sisälle ja hakeutuivat kolmelle maailman
epämukavimmalle tuolille vetoisessa näyttämönpuolisessa nurkassa.
Mutta ei hätää mitään. Birger vei tietysti Mairen heti tanssiin.
Olihan hänet pyydetty Mairen kavaljeeriksi, ja Marjatan piti olla vain
esiliina.
Hän jäikin tyytyväisenä paikalleen. Oli niin hauska katsella
ihmisiä — itserakkaita poikanulikoita, riemusilmäisiä tyttölapsia,
tanssiaiskuninkaita ja -kuningattaria. Maire kuului ilmeisesti
jälkimmäisiin ja olikin niin onnellinen, ettei sitä voi sanoin kuvata.
Neljä vuotta sitten oli Marjattakin ollut samanlainen sotkutukkainen
herranenkeli. Nyt hän istui niin siistinä ja viileänä nurkassaan, eikä
kukaan tullut pyytämään häntä tanssiin.
Alussa se huvitti häntä.
Mutta kun tanssi tanssilta solui ohi eikä kukaan tullut esittäytymään
hänelle eivätkä sattuma-tuttavat olleet huomaavinaankaan, yllätti hän
itsensä tulemalla loukkaantuneeksi.
Näkivätkö kaikki sitten heti hänestä, että hän, Marjatta, oli tullut
tänne vain esiliinaksi, ja että hän oli jo neljän vuoden civis?
Birgerkin!
Sydämensä salaisessa sopukassa Marjatta oli laskenut, että Maire heiltä
heti vietäisiin, ja sitten he, Birger ja Marjatta, istuisivat koko
illan ja yön huomaamattomina muiden selän takana jonkun esi-isän alla
ja arvostelisivat lapsekasta yleisöä ja pikkuhakkailisivat. Hulluhan
hän olisi ollut, jos olisi nähnyt kaiken vaivan tyhjän tähden.
Kaikkea vielä!
Maire kyllä vietiin. Toinen vaalea airut toisensa jälkeen kumarsi
hänelle, kunnes hän vähitellen siirtyi tanssi tanssilta toiseen,
vertaiseensa seuraan.
Birger jäi Marjatan luokse.
Mutta hän istui vain siinä ja etsi silmillään Mairea, ja silloin
tällöin hän ryntäsi ylös ja teki — useimmiten turhan — hyökkäysretken
vihollisen leiriin. Hänen periaatteensa oli kerta kaikkiaan se, että
tanssiaisissa hänen oli oltava rakastunut. Hänen aikansa oli kallis, ei
sitäkään turhan tähden tuhlattu.
Mutta silloin nousi Marjatankin sisu.
Hän tahtoi tanssia — ihmekö tuo, kun oli tanssiaisissa — tahtoi tanssia
enemmän kuin velvollisuusvalssin, tahtoi pitää hauskaa ja hieman
kiusoitella Birgeriä. Muutenhan olisi yhtä hyvin voinut istua kotona
nenä kiinni Hans Sachsissa.
»Birger, kuka on tuo nuorukainen, joka nojaa oveen? Sinä tervehdit
äsken häntä.»
»Tuoko pitkä, eteläpohjalaisine poskipartoineen?»
»Äsh, tuo noin — vaalea, sileä tukka. Nyt hän katsoo tännepäin.
Jupiter, millaiset silmät!»
»Sehän on Rainer Borg, Aholan tädin lellipoika. Etkö tosiaankaan tunne
häntä?»
»En, mutta sinun täytyy tuoda hänet tänne. Heti. Keksi jokin tekosyy.
Minä olen rakastunut häneen.»
Birgerin paras valtti oli tavallisesti se, ettei hän totellut
Marjattaa, mutta tällä kertaa hänellä oli lieviä omantunnonvaivoja, ja
hän meni.
Marjatta käänsi päänsä profiiliin, nojasi vartalonsa eteenpäin, seurasi
välkkyvin silmin käymässäolevaa valssia, käsi lepäsi nyrkissä polvella,
ja sormet puristuivat ja aukenivat tanssin tahdissa. Hän oli niin
innoissaan, ettei huomannut edessään seisovia herroja, ennenkuin Birger
kosketti hänen olkapäätänsä.
»Saanko esitellä?»
Hyi, kuinka Marjatta saattoi noin teeskennellä!
»Anteeksi — en huomannut», ja sitten hän lämpeni. Olihan hän aina
Aholassa kuullut niin paljon puhuttavan Rainer Borgista. Mutta
nähtävästi oli koko hänen sielunsa vieläkin kiinni tanssissa.
Rainer Borg vei hänet lattialle.
Ja he tanssivat valssin ja menivät istumaan toiselle puolelle salia, ja
Marjatta sormeili pientä viuhkaansa ja hymyili kiitollisena Rainerin
keltanokkavitseille.
Ja he tanssivat two-stepin. Sitten he hävisivät yläkertaan ja palasivat
vasta kun puolalaisen masurkan fanfaarikutsu oli raikunut läpi talon.
Ja he tanssivat masurkan, ja silloin oli jo Marjatankin kampaus
asianmukaisessa epäjärjestyksessä, kädet tulisen kuumat, suu huohotti
autuaana, ja poskipäät kiilsivät, eikä hänen päähänsä olisi pistänyt
käyttää pikkuneuloja ja puuteria.
Hän ei olisi sitä ehtinytkään. Eivät Talon juhlasalissa tytöt tempaa
noin vain peiliä laukustaan ja parsi kaikkien nähden vaurioitaan.
Rainer Borg oli seitsemännessä taivaassa. Hän ryntäsi Birgerin luo, kun
tyttö vietiin häneltä.
»Hänhän on suurenmoinen, jumalallinen, hän on oikein _kaunis_, tuo
sinun Marjattasi.» Rainer ei kyennyt löytämään kyllin vahvoja sanoja
ihastukselleen.
Birger nyökkäsi isällisesti hymyillen.
He olivat aina ennen tanssineet masurkan yhdessä, hän ja Marjatta.
Hänhän sen oli suurella vaivalla Marjatalle opettanutkin. Mutta mistä
helkkarista Rainer sen oli oppinut, ja tuolla tavalla? Nekin vuorot,
joita hän itsekään ei osannut, joihin hän oli liian pitkä ja kankea?
Oikeastaan oli aika hassua, että Marjatta tuolla tavalla juoksenteli
tuollaisen poikanulikan perässä. Eikä se mitenkään sopinut, että
Marjatta katsoi noin saamarin hellästi, niin, juuri hellästi Rainerin
vaaleaan päähän, kun tämä polvistui suutelemaan parinsa kättä
viimeisessä vuorossa. Kaikki saattoivat sen nähdä, eikä Marjatta enää
ollut siinä iässä. Nyt Birger ajatteli ikää!
Pitkin askelin hän riensi Marjatan luo ja varmuuden vuoksi pyysi häntä
tanssimaan.
Mutta, niin ikävää kuin olikin, Marjatta raukka ei tällä kertaa
_jaksanut_ tanssia. Masurkka oli ollut niin rasittava, eikä hän
milloinkaan ollut uhrannut siihen näin koko sieluaan.
Samassa tuli Rainer, ja Marjatta nousi heti kuin koulutyttö, ja hänen
norja vartalonsa taipui alttiisti nuorukaisen otteeseen.
»Kuule, Rainer, onko...»
Enempää ei Birgerin korviin ehtinyt, mutta hän pudisti päätänsä. Nyt ne
ovat jo lähemmin tutut!
Kuka olisi uskonut sitä Marjatasta. Hänhän on täysi koketti.
Ylipäänsä Birgerillä on se periaate, että tyttö, jonka hän illan
alussa onnellistuttaa huomiollaan, kuuluu sitten kerta kaikkiaan
hänelle loppuajan, vaikkakin hän pitäisi häntä tyhmänä ja rumana jo
puolen tunnin kuluttua. Ei hän viitsinyt vaivautua vaihtamaan tyyliä
ja tanssitapaa monta kertaa samana iltana. Jos näköpiiriin ilmestyy
suurempi kaunotar — hyvä! — hänellehän saattaa siis uhrata seuraavan
lauantain. Enemmän on tanssiaisia kuin kaunottaria tässä pienessä
pääkaupungissa, huokaa Birger aina näitä asioita ajatellessaan.
Mutta tänään hän ei jaksanut juoksennella koko iltaa tuon
valkotukan perässä. Helkkarissa, jauhaa polkkaa ja two-stepia kuin
konventtilainen! Mikä piru hänet tänne narrasikin pitkästä aikaa?
Vähitellen hän sentään alkoi leppyä koko hommalle. Marjatta oli
ilmeisesti sittenkin kehittymässä oikeaan suuntaan. Oikeastaan voisi
hän, Birger, tänään poiketa tästäkin periaatteesta — ei rakastumisen
vuoksi — Marjatta tarvitsi vielä pari kolme vuotta, ennenkuin oli
valmis — mutta puhtaasti sielutieteellisestä intressistä. Olisiko
Marjatan kuivahkon yhteiskoululais-nokkavuuden takana sittenkin oikea
tytön sielu, jonka kenties saisi ärsyttämällä esille? Siltä näytti.
Helkkarissa, miten hänen ulkonäkönsä parani näin lämmetessä, ja miten
hänen aistinsa oli hienostunut. Sellaisen tytön ja sellaisten pukujen
rinnalla kannatti hyvästi esiintyä, jos vain muuten oli hyvällä
tuulella ja jaksoi vikuroida varsojen kanssa.
Tänään oli Marjatta kuitenkin vaikea saavuttaa. Hän oikein hohti onnea
ja riemua ja kauneutta, mutta ainoakaan säde ei langennut Birgerin
osalle.
Nyt hän, jumaliste, saa tanssia. Häntä odotellaan, hänet ympäröidään,
hänestä kiistellään, sanalla sanoen, hän vajoaa yhä syvemmälle. Rainer
on niin hauska poika ja niin sopivasti ihastunut häneen, kenties hieman
rakastunutkin.
Nyt Marjatta huvittelee kerran hänkin ja nauttii täysin siemauksin —
ja pitää salaa silmällä Birgeriä, jolla on ikävä, mutta joka ei saa
suuttua sentään.
Marjatta pysähtyy kerran hänen viereensä ja laskee pienen
silkkilaukkunsa pitkine nauhoineen hänen syliinsä. Tanssittaja,
tietysti Rainer, ei päästä hänen vyötäröään. Marjatan suupielet
värähtelevät, kun hän kumartuu lähemmäksi Birgeriä ja kuiskaa:
»Minulla on _niin_ hauska. En voi _sanoa_, kuinka kiitollinen olen
sinulle.»
Birger hymyilee hilliten haukotustaan niin että korvat liikahtavat.
»Mainiota, tyttöseni.» Ja Marjatta lähtee liukumaan eteenpäin.
Hänellä on todellakin äärettömän hauska. Ensinnäkin on tanssi
äärettömän viehättävää, toiseksi Rainer on äärettömän viehättävä, ja
kolmanneksi vaihtelu on kaikkein viehättävintä — Marjatta onkin ollut
aivan liian kiltti ja ahkera koko syksyn.
Birger siis vain hymyilee ja odottaa aikaansa. Hän ei viitsi tanssia,
katselee vain voitonriemuista Marjattaansa, milloin saa vilaukselta
häntä nähdä ihmisvilinässä tai yläkerran ikkunain aitaukseen nojaavana.
Vihdoin kaikuvat merimiesvalssin tutunkaihoisat sävelet, joihin parit
hiljaa hyräillen yhtyvät, toistaen tuntehikkain kädenpuristuksin sen
helliä hyvästelysanoja.
Birger on vetänyt Marjatan päällysvaatteet tungoksesta naistenhuoneen
pöydälle ja auttaa ne laiskasti hengästyneen ja hikisen tyttönsä
päälle. Marjatan kädet ovat niin raukeat, että Birgerin täytyy solmia
hänen myssynsä nauhat.
»Herranen aika, miten suloinen tuo Marjatta on», hän arvelee Birgerin
tuumaavan. Mutta tämän kasvoista ei voi lukea mitään. Ne ovat sileät ja
vaaleat ja kohteliaat. Greeta nimittää niitä hänen frakkikasvoikseen.
Marjatan täytyi nauraa, kun Birger niin kovin huolellisesti painoi
hänen pitsihuivinsa takin alla suoraksi.
»Pysyi se itsestään tänne tullessa.»
»Silloinpa _sinä_ et ollutkaan minun holhokkini.» Hän tarttui lujasti
Marjatan käsivarteen. Maire siellä portailla kikatteli suuren parven
keskellä. Hyvää yötä! Hyvää yötä! Birger ei antanut Marjatan pysähtyä.
Oikeastaan ei Marjatan tapoihin kuulunut tällainen käsikoukussa kävely,
mutta Birgerille hän ei tahtonut näyttää lapsellista kokemattomuuttaan,
eikä hän enää muistanut täkäläisiä tapoja.
Vasta torilla Rainer saa heidät kiinni.
»En ehtinyt edes hyvästellä.» Päällystakki on auki, ja sen taskusta
valuu leveä, valkoinen kaulahuivi.
Birger päästää irti Marjatan käsivarren ja tunkee kädet taskuihinsa
odottaen tyynesti. Marjatta ojentaa molemmat valkohansikkaiset kätensä
Rainerille.
»Oh, hyvää yötä, hyvää yötä, ja kiitos kaikesta! Minulla on ollut niin
sanomattoman hauska. Tiedätkö miten hirveän hyvästi sinä tanssit!»
Marjatan silmät säteilevät sinistä iloa, ja Rainer puristaa hänen
käsiänsä ylen kauan. Hän ei keksi sanoa mitään. Häntä häiritsee
Birgerin siristävä katse.
»Hyvää yötä, Marjatta. Näkemiin.»
»Oh, sinä vilustut.» Marjatta yrittää napittaa hänen päällystakkiansa,
mutta luopuu siitä nauraen. Miesten kankaat ovat inhoittavan kovia.
Birger on taas tarttunut hänen käsivarteensa.
»Terve, Borg!»
»Hyvää yötä!»
Rainer jäi vielä seisomaan hetkeksi, sitten hän kääntyi ja katosi
Heikinkadun puiden varjoon.
»Otamme kai auton?»
»Eikä mitä. On niin suloinen yö. Sitäpaitsi en periaatteesta aja
autossa miesten kanssa, joita olen luvannut suudella.»
Birger puraisi huultaan. Hemmetin tyttö. Olisipa mielenkiintoista
tietää...? Hän olisi vielä aamupäivällä voinut vannoa, ettei
suudelma-sanakaan ollut päässyt koskettamaan noita lapsenhuulia, mutta
nyt hän alkoi epäillä. Hän näki vain kolmanneksen tytön kasvoista,
mutta posken linja kavalsi Marjatan. Mikä veijari!
»Varsin kaunis ja terve periaate. Milloin olet sen omaksunut?»
»Parikymmentä vuotta sitten kaiketi. En muista päivää.»
He lähtivät kävelemään pitkin Aleksanterinkatua. Kaupunki oli
kuollut. Kylmä maa ratisi askelten alla. Tyhjät raiteet juoksivat
oudon hyljättyinä keskellä autiutta. Harvat vastaantulijat väistyivät
tarpeettoman kauas, ja Marjatan päällyskengät painoivat väsynyttä
jalkaa.
Ei oltu enää tanssiaisissa. Marjatta alkoi jäähtyä ja tylsistyä.
Häntä nukutti. Birger sai turhaan odottaa vastauksia, kun hän ei heti
keksinyt mitään erikoista.
Birgerkin huomasi Marjatan virityksen lauenneen. Siihen sai olla
valmistunut näin pikkutyttöjen seurassa. Vahinko, vahinko. Vain
harjoitus kykeni ylläpitämään henkeä yli minimiajan, t. s. juhlahetken.
Marjatan askelet laahasivat, ja hänen kasvonsa alkoivat sammua.
Birger oli kohtelias saattaja ja kertoili ja jutteli, ja Marjatta
vastaili yksitavuisesti. Oikeastaan Birger oli kiitollinen hänen
väsymykselleen, sillä näin ollen ei Marjatta ainakaan yrittänyt häiritä
hänen viimeisteltyä seuranpitoaan.
»Katso, millaista Venetsiaa!»
Sataman mustissa laineissa keinui kaksinkertainen lyhtyrivi himmeänä
helminauhana kiertäen Kaivopuistosta heidän jalkainsa juureen ja
jatkuen sieltä taas Katajanokan oikullisiin pimentoihin. Mainingit
murtuivat kivilaitureihin helisten kuin ohut lasi.
»En päässyt sinne asti matkallani.» Marjatta työnsi taaksepäin
huppuansa. Koristekampa oli alkanut kiristää arkoja hiusjuuria.
»Sepä vahinko!» Birgeristä tuntui, kuin tuo väsynyt tyttö olisi hänen
pikku sisarensa. Niin tuntuu usein miehistä, joilla ei ole pikku
sisaria. »Sinun tukkasi on kuin italialainen sonetti, tiedätkö sen?»
»Isän suvussahan on romaanista verta.» Marjatta nosti katseensa
kiitollisena ja näki miten tyytyväinen Birger itse oli
kohteliaisuuteensa. Hän vetäisi kiivaasti silkin otsalleen.
»Itsekö tuon keksit, vai oletko sen jostakin lukenut?»
»Itse, aivan yksinäni, noin vuosi sitten Seurahuoneella. Muistathan
tohtorinna Viialan?»
Josko Marjatta muisti! Vanha — ainakin kolmekymmentä — paksu ja
tietysti yhtä mustatukkainen kuin hän. Mutta Birgerin kiusaksikin hän
sanoi vain:
»Se etelämainen kaunotar. Olen ylen imarreltu.»
»Täydellä syyllä.»
Marjatta oli raivoissaan ja tiesi, ettei ollut kauneimmillaan tällä
hetkellä, väsyneenä, harmaana ja vihaisena. Mutta Birgerille ei mitään
voinut. He jatkoivat matkaansa nopeammin, vaihtaen epämiellyttäviä
kohteliaisuuksia ja miellyttäviä ilkeyksiä niinkuin sata kertaa
ennenkin. Tämän illan kiusanteko oli ollut kuin vettä hanhen niskaan.
Birger puolestaan oli täysin rauhoittunut. Ei, ei Marjatta vielä ollut
herännyt. Hän heijasti vain kovin herkästi ihailua ja tanssimusiikkia.
Se oli vain nuoruutta ja sinänsä varsin anteeksiannettavaa. Birgerillä
oli nykyään mielenkiintoisempiakin tehtäviä. Marjatan vuoro tulisi
vasta myöhemmin. Birger rakasti järjestystä.
He saapuivat Marjatan ovelle. Katulyhty valaisi leveää portaalia.
Birger otti Marjatan avaimen, avasi oven ja asettui sen eteen
seisomaan. Sopihan kokeilla sentään. Marjatta tiesi, mitä tuleman piti,
ja häntä ujostutti, ei itse asia, vaan se, ettei hän tietänyt miksi
nimittää tätä, kostoksi vaiko rangaistukseksi.
»Aiotko täyttää lupauksesi nyt heti?» Birgerin katse oli tutkiva,
ja Marjattaa harmitti, että lyhty valaisi niin kirkkaasti hänen
punastumisensa.
Mutta sitten häntä rupesi naurattamaan. Hän keinutti viivytellen toista
särkevää jalkaansa.
»Saanko siis suudelman, juu vai ei?» kysyi Birger.
Silloin Marjatta ei voinut enää muuta, hän purskahti nauramaan.
»Ole niin hyvä.» Mutta kumpikaan heistä ei liikahtanut, ja Birgerkin
yhtyi hänen nauruunsa. Sehän _oli_ niin hassua. Iloiset silmät
loistivat sinisinä ja luottavina pehmeiden röyhelöjen varjossa. Ei hän
Marjattaa voinut suudella.
»No, pidätkö lupauksesi?»
»Pannaan säästökassatilille.»
»Korko on kovin pieni, mutta kiitos kuitenkin. Onhan edes tallessa
sitten.» Naurava Marjatta siellä hämärässä näytti taas aivan
tanssisalin sulottarelta. Birger ei voinut olla sanomatta.
»Tokkopa olisit nauranut Rainerille?»
»Tokkopa hän olisi ensin pyytänyt lupaa.» Marjatta osasi olla terävä.
Jumaliste! Ei Birgerkään, jos olisi ollut kysymys jostakin toisesta
kuin Marjatasta. Hän oli totta puhuen hieman arka heidän raittiista
suhteestaan. Ja kun hän ei tietänyt... Mennä siinä antamaan ensimmäinen
suudelma tuollaiselle tytölle. Siitä tulee joko korvapuusti tai
ikuinen rakkaus vastaukseksi, ja kumpikin oli yhtä vaarallista heidän
ystävyydelleen.
Mutta eipä Marjattakaan olisi tuota sanonut, ellei olisi ollut niin
ehdottoman varma Birgeristä. Hänellä oli, vaikk’ei hän sitä myöntänyt
itselleenkään, omituinen ennakkoluulo rakkautta ja sen ilmenemismuotoja
kohtaan, ja vaistomaisesti hän koetti pitää sitä mahdollisimman kauan
loitolla itsestään. Se oli kuin uusi, kaunis kenkä, jonka saattoi
epäillä puristavan jalkaa ajanpitkään, vaikk’ei ollut sopivaa sitä
näyttää irvistyksillä maailmalle.
Marjatta oli matkalla hieman pelännyt tätä loppukohtausta, ja nyt hän
oli virkeä ja iloinen kuin peipponen, kun vaara oli vältetty.
Samoin Birgerkin.
»Hyvää yötä, Birger! Olet ollut niin kiltti.»
»Ahkeruus on iloni. Hyvää yötä!»
* * *
Marjatta juoksi oikein loikkimalla rappuset ylös ja sulki kieli
hampaiden välissä oven, mutta kaasi tietysti eteisen tuolin, joka
vaani häntä tavallista keskemmällä, heitti vaatteet yltään parilla
tempaisulla eikä muistanut tukkaansa, ennenkuin jo oli sängyssä.
Olkoon. Se saa jäädä huomiseen.
Puolihorroksissa hän rupesi vielä hautomaan mielessään, miten olisi
käynyt, ellei Birger olisikaan pyytänyt lupaa. Käänteli ja väänteli
tätä ajatusta yhä tihenevien torkahduksien välillä, kunnes se oli aivan
ihmeellinen. Yritti kyllä taistella vastaan, mutta lopuksi ajatteli
taas:
Olkoon. Huomenna herää Marjatta kuitenkin työhön.