Brüssel on juuri sellainen kaupunki, millaiseksi Belgian pääkaupunkia
täytyy kuvitella. Sen ulkoasu on hohtavan valkoinen, niin valkoinen,
että oikein silmiä häikäisee, ja kuuvalossa se on marmorikaupunki. Se
eroaa silmäänpistävästi vanhoista saksalaisista kaupungeista; täällä on
kaikki uutta, uudenaikaista ja mukavaa. Brüssel on kuin nykyisyys
hyvine puolineen; siitä muistuttaa sen väsymätön pyrkimys, sen
yksinkertainen mutta samalla aistikas ulkomuoto, sen kyky sovittaa
hyödyllinen ja välttämätön muodollisen säännöllisyyden miellyttäviin
puitteisiin. Yksityiskohdittain katsottuna voi Brüssel tuntua
yksitoikkoiselta, sillä kadut jotka kestävät astua tuntikauden päästä
päähän, ovat ensi näkemältä siinä määrässä toistensa kaltaisia, että
muukalainen helposti eksyy. Vähitellen ilmautuu kuitenkin
eroavaisuuksiakin; täällä on joku palatsi, tuolla joku puistikko
enemmän kuin toisessa paikassa; täällä muistopatsas, tuolla tori, jotka
käyvät osviitoista. Sillä Brüsselillä on, niin uudenaikainen kaupunki
kuin se onkin, muinaismuistonsa, esimerkiksi raatihuone, ja jokaiseen
muinaismuistoon liittyy joku taru. Mutta päävaikutus on ehdottomasti
uudenaikainen, samoinkuin kielikin on ranskankieltä. Täällä on
huomattavissa miltei sama kielitaistelu kuin Suomessa. Jokainen
yksinkertaisemmin puettu mies, nainen ja lapsi puhuu flamandinkieltä ja
pitää siitä sitkeästi kiinni, vaikka ranska onkin sivistyneiden
kielenä. Mutta flamandinkieli on erikoisten harrastusten kautta, jotka
muistuttavat meidän Suomalaisen Kirjallisuudenseuran toimintaa, luonut
itselleen kirjallisuuden, muinaisuuden ja samalla yleispätevyyttä.
Mutta niinpä ovatkin flamandilaiset harrastukset oivaltaneet vetää
piiriinsä monta etevää kirjailijaa, ja niin pitkälle ei ranskalainen
vaikutus kuitenkaan tähtää, että se nyttemmin enää pyrkisi kansankieltä
hävittämään, vaikkapa se olisi mahdollistakin.
Tässä valkoisessa kaupungissa, jossa kuningas asuu kaikkein
valkoisimmassa talossa, niinipuiden siimeksessä, kansan rakkauden
ympäröimänä, on myöskin kaksi palatsia, joissa asustaa kansa itse, s.o.
kansan edustajat. Senaatilla on oma talonsa ja edustajakamarilla
samoin, ranskalaisen heinäkuun vallankumouksen mallin mukaan, sillä
erotuksella kuitenkin että Belgian hallitusmuodostakin tuli se, miksikä
Ranskan hallitusmuoto ei kehittynyt milloinkaan Ludvig Philipin
lahjomiseduskunnan aikana, todellisuus eikä vain sen varjo. Oppaalla
oli paljo kerrottavaa noista palatseista, joiden seiniä täytti
valokuva- ja taulukokoelma viimeisen vapaussodan ajoilta, ja jokaisen
sydän sykkii ehdottomasti lämpimämmin nähdessään miten hyvin pienikin
kansa voi asiansa hoitaa. Mutta se, mikä enin veti huomiotani
puoleensa, mikä voimakkaimmin puhui sydämelleni, osanoton,
myötätuntoisuuden, jopa rehellisesti tunnustaen kateudenkin koko
voimalla, ei ollut puhujalavain, ei sankarimuistojen eikä tämän
isänmaanrakkauden rauhallisen sotatantereen näkeminen -- se oli tuon
kaiken kokonaiskäsite, ikuistettuna neljässä kuvapatsaassa, jotka
seisoivat korkeassa, valoisassa etehisessä edustajakamarien
kokoussaleihin johtavien porraskäytävien suussa. Nuo kuvapatsaat olivat
ihania naisolentoja mitä valkeimmasta marmorista, jokaisella
tunnuslauseensa ja vertauskuvansa, ja nuo neljä lausetta kuuluivat
käännettyinä seuraavasti: