Ei ei, Betty hyvä, ei mitään matkakuvauksia! Oletko koskaan kulkenut
veneessä Oulunjoen koskia alas? Kiihkeätä oli vauhti; koski kohisi,
vaahto kuohuili, rannat kiitivät ohitse; tuolla kuusikko, tuossa pelto,
tuolla mökki, tuossa karjalauma laitumella, silmänräpäys, ja ne ovat
ohitse; vene kiitää yhä edelleen, pyörteet ovat valmiit joka hetki sen
nielemään; käsi perämelassa, silmä keulaan päin tähdättynä, ei
hetkeäkään aikaa rannalla oleville ystäville. Betty -- kosken kuohujen
keskellä ei kirjoteta.
Voi kuitenkin toisinaan sattua että tulemme tyynemmille suvantovesille.
Vauhti hiljenee, pyörteet sammuvat. Kalliot, metsät ja vainiot
sivuutuvat hitaammin; jo uskallamme irrottaa silmän keulasta ja käden
peräsimestä keksiäksemme rannalla jonkun miellyttävän kuvan ja
nyökäyttääksemme tervehdyksen etäältä näkyville mökeille. Pikainen
silmäys, nopea tervehdys -- ja taas kysyy peräsin hoitajaansa ja
vastassa olevat kuohut hairahtumatonta silmää. Ah, maailma on niin
avara ja elämä niin lyhyt ja »Perla ei tahdo mennä illaksi kotiin».
Et siis, Betty hyvä, saa mitään matkakuvauksia. Hae niitä kirjoista.
Lue Ida Kohlia ynnä muita, jotka ovat pitkät vuodet tutkineet maita ja
kansoja. Muut tekevät viisaimmin kun elävät ja oppivat, katselevat ja
vaikenevat.
Ainoastaan tyynemmiltä suvantopaikoilta lähetän näitä kiireisiä
terveisiäni, irtireväistyjä lehtiä, jotka tuuli kiidättää pohjoiseen.
Mitä ne sisältävät? Vain hätäisiä lyijykynän vetäsyjä, joita
mielikuvitus värittäköön miten parhain haluaa, korkeintaan joitakuita
»nokikuvia», jommoisia Ekman ja Chiewitz maalaavat neljännestunnissa
palavasta kynttilästä kohoavalla noella, ei kuitenkaan läheskään niin
kauniita kuin heidän kuvansa.
Nyt ymmärrämme toisemme. Voi hyvin. Kirjotan tämän Pariisista
sysimustana juhannusyönä.