Muistatteko miltä tuntui, kun ensi kertaa lähditte lapsuudenkodistanne,
tuosta pienestä, vaaleankeltaisesta pikkukaupunkitalosta punaisine
tiilikattoineen, ja nousitte äitinne viereen vaunuihin matkustaaksenne
pääkaupunkiin, tuohon elämänne uuteen maailmaan, sen kirjavaan,
monivaiheiseen tuoksinaan ... muistatteko kuinka kummallisesti
sydämenne silloin sykähteli ja kuinka kyynel vierähti silmäänne, ettekä
vielä tänä päivänä tiedä oliko se ilosta, surusta vai ikävöimisestä!
Niin niin, te muistatte sen hyvin, muistatte jokaisen puun, jokaisen
puron ja jokaisen pienen punaiseksi maalatun talonpoikaistalon tien
varrella -- ja ensimäistä saapumistanne tuohon outoon kaupunkiin, oi
sitä ette unohda milloinkaan, vaikka tulisitte yhtä vanhaksi ja
harmaaksi kuin isoäitinne, tuo herttainen kunnon eukko. Ja jospa
unohtaisittekin, niin »Illusioneista» ja »Emilin hjertebankenista»
voitte lukea sangen elävän ja selvän kuvauksen siitä, miltä tuo tuntui.
Siellä tapaatte jälleen itsenne.
Mutta toisin on kun nuorukainen ensi kertaa lähtee isäinsä maasta,
vaikkapa ei sen pitemmällekään viikinkiretkelle kuin pienen meren
tuolle puolelle satujen ylistämän Mälarin rannoille. Silloin hän
rakkain silmäyksin katselee taakseen petäjikköisiä rantoja, joilla
ystävät viivähtäen heiluttavat hattujaan, hän tuntee rakastavansa
maataan yli kaiken maailmassa; saaret, salmet, kotimaan ystävälliset
lahdelmat katoavat näköpiiristä, mutta kyyneltä ette hänen silmässään
näe. Hän näkee surua tuntematta kodin häipyvän, murhe ei saa sijaa
nuorukaisen sydämessä, jos se on terve ja voimakas, niinkuin sen olla
pitää. Hän tähystää avartunein katsein elämän hyörinää, tuntuu kuin hän
seisoisi korkealla vaaralla ja maailma lepäisi hänen jalkojensa alla,
ja kuin hän tahtoisi syöksyä alas kukkulalta sinervään avaruuteen ja
heittäytyä myrskyjen ja tuulenpyörteiden siiville, kulettaisivatpa ne
hänet sitte minne tahansa.
Vanhasta hupaisesta Turusta liukuu »Finland» nopeasti pitkin Aurajoen
keltaisia tiber-laineita merelle päin. Tuossa tuokiossa katoovat
rantojen polvekkeet, vanha linna tornineen vaipuu kukkulain taakse,
saaristo laajenee, illansuussa avartuvat ulapat, Degerbyn punaiset
puutalot pilkottavat puiden välitse, kone seisautetaan, uusia
matkustajia otetaan laivaan ja matkaa jatketaan eteenpäin. Pari tuntia
myöhemmin tuo savuava jättiläinen puskuttaa Ahvenanmeren yli, tuon
levottoman, pahankuulun ulapan, jota kulkeissa monta kuolonkalpeata
matkustajaa aavemaisesti hoippuu keinuvalla kannella ja katselee alas
laidan yli kaikessa muussa kuin runollisessa mielentilassa. Jo
nukahtavat ulapan aallot, meri lepää kuin hopealevy tyynessä
loistossaan ja laskevan auringon purppura ja kuun raukea, uneton silmä
sekä tähtien kelmeät, kaihteliaat katseet leikkivät kimeltävin sätein
daguerrotyypillisesti meren sinisellä pinnalla. Kannella istuu
puolisataa huoletonta matkustajaa sohvilla ja penkeillä, kauniit naiset
turvautuvat saaleihin ja päällysvaippoihin yökylmää vastaan ja
haukottelevat herttaisesti päivänvarjojensa takana, herrat astelevat
edestakaisin suitsevat sikaarit suussa, peräsalongissa paukahtelee
samppanjapullot, hilpeitä lauluja kajahtelee...
Mutta kaikki tuo on jokapäiväistä, tavallista, joskin miellyttävää. Te
olette itse matkustanut höyrylaivalla jonakin kauniina kesäyönä,
jolloin jokaisen tunnin uinahdus on tuntunut lyhyen elämänilon
varkaudelta. Sillä pohjoismaalaisen ei pitäisi koskaan nukkua ihania
kesäkuun-öitään, hänen pitäisi etelämaalaisen tavoin viettää
lepohetkensä silloin, kun keskipäivän aurinko paahtaa kuumimmillaan,
livertää leivosten kanssa aamuisin ja öisin virittää laulurastasten
kera riemuitsevan virtensä elämän lyhyelle, unen tavoin pakenevalle
sulolle.
Furusund sivuutettiin kello kolmen aikaan kauniina tiistaiaamuna,
Ruotsin aallot sulkevat »Finlandin» siniseen syliinsä. Ne eivät olleet
vieraita rantoja nuo, ne olivat kuin omat eteläsuomalaiset rannikkomme,
korkeitten, tummien petäjien reunustamia, jyrkkien graniittikallioiden
vyöttämiä. Siellä täällä pilkisti olkikatto havupuiden lomitse tai
jonkun huvilan valkoinen otsikko hymyilevän lahdelman poukamasta, joku
vastaantuleva halkovene, pari etäällä tupruttavaa höyrylaivaa ... siinä
kaikki. Vakava suomalainen sävy seuraa saaristoa aina Vaxholmaan
saakka, joka on samalla leveysasteella kuin Viapori ja näyttää
leikkituvalta. Senjälkeen vaalenevat maisemat tuntuvasti, rannat saavat
oman ruotsalaisen sulonsa, lepät ja tammet kansottavat metsät,
talonpoikaistuvat näyttävät pikku ylhäisiltä, herraskartanoita ja
huviloita kurkistelee yhä useammin korkeine, valoisine ikkunoineen
lehtipuiden lomitse, veneitä ja jahteja vilisee ulapoilla, pienet
höyryveneet polskuttavat kuin sorsat lahdelmien yli, elämä käy yhä
vilkkaammaksi, hauskemmaksi ja rattoisammaksi kaikkialla. Ja tuo on
ruotsalaista kaikki tyyni. Me tunnemme tulevamme meidän hitaan, vakavan
ja umpimielisen kansamme luota ruotsalaisen elämän ripeään,
avomieliseen ja iloiseen piiriin, toisesta Furusundista toiseen
Vaxholmaan. Ja Tukholma sitte.
Siitä on paljo kirjotettu, mutta ehkei sentään liian paljo. Edessämme
lepää Mälarin kaupunki tornineen ja valkoisine fasaadeineen kukkuloilla
ja rinteillä -- se paljastautuu heti miltei kokonaan katseillemme, se
ojentaa lähetessämme molemmat käsivartensa, Norr ja Söder nimiset,
molemmille sivuille vastaamme, ikäänkuin oiti sulkeakseen meidät
avoimeen, rehelliseen syliinsä, josta meidän kerran lienee perin vaikea
irtautua. Sekin on ruotsalaista. Sillä kaikkine virheineenkin on
ruotsalainen avomielistä, iloista ja vieraanvaraista kansaa, me opimme
hänet tuntemaan tuossa tuokiossa sydänjuuriaan myöten, hän näyttäytyy,
kuin Tukholma, kaikkinensa jo ensimäiselle katseellemme. Onhan se joka
tapauksessa kaunista. -- Yhtä viehkeä kuin tuo miellyttävä vihreys, joka
ympäröi hänen pääkaupunkiansa ja sekottaa tuoksujaan torien helteeseen
ja katujen lemuihin, on hänen iloinen, kevyt, leikkisä, suloa ja
eloisuutta uhkuva luonteensakin. Muinaisten päivien muistona on
Tukholmalla vanhat rakennuksensa kirjotuksineen, vaakunakilpineen ja
korkeine päätyineen, mutta uudet rakennukset ovat kuitenkin anastaneet
etusijan. Tukholmalainen on ylpeä entisyydestään, mutta kaikki, mikä
Tukholman tullien sisällä on elävätä, hengittää uuden ajan ilmaa. Minä
olen kirjottanut siitä joitakuita rivejä ja lähetän ne teille hiukan
huolettomassa asussa sen sijaan, että lähettäisin kuvauksen tuosta
tuhansia kertoja kuvatusta kaupungista. Suvaitkaa olla tällä kertaa
siihen tyytyväinen.