Kun sanomalehtipoika aamulla oli lehden verstaaseen tuonut, otti
Jaakko, vanhin oppilas, ennen muita sen käteensä ja kovalla äänellä
luki etusivulta seuraavan ilmoituksen:
"Höyrylaiva Neptun III tekee huviretken Tampereelle ensi
lauantai-iltana kello 9. Hinta edestakaisin laivassa 3 mk., proomussa
1 mk. 50 p. Soittokunta mukana."
Mitä sanotte pojat! Lähdetäänkö? -- kysäsi Jaakko samaan menoon.
-- On tässä vielä miettimisen aikaa enemmän kuin puoliviikkoa --
huomautti Jussi.
-- Eikä tiedä millainen sattuu olemaan ilma -- lisäsi Timo.
-- Ja kuinka on pyöreitä ja kiliseviä taskussa -- tuumi Jouko.
-- Mutta minä sitä melkein lähden -- vakuutti Jaakko.
-- Minä seuraan sinua jos satun saamaan nättiä tyttöjä mukaan --
lausui veitikka silmässä Lasse, äsken leivottu kisälli.
-- No se nyt on selvä, että kyllä sinä niitä saat.
-- Tulee niitä sinne ilman hakematta ja pyytämättä.
-- Tulee, vaan minä en huoli kaikista.
-- Noo, ainakin se Lissu tulee.
-- Ja muusta se Lasse ei kuulu välittävänkään.
-- Suu soukemmalle, pojat!
-- Niin... "kas mun tätä".
-- Lissun sinä kuitenkin mukaasi viet.
-- Suu soukemmalle, muuten panen virkun laulamaan!
Lasse oli tavallisesti pahin irvileuka ja kiusantekijä milloin
vain toisten tytöt olivat puheena. Mutta omastaan hän ei sallinut
sanottavan sitä eikä tätä. Toiset eivät kuitenkaan aina hänen
uhkauksistaan mitään välittäneet, vaan venkailivat ja vetkuttelivat
asiat mitä hullunkurisemmaksi ja naurettavammaksi suinkin saattoivat.
Käsikähmä siitä tavallisesti lopuksi syntyi, tuollainen
"kovakouraisen leikillinen", jolloin usein verstas mullin mallin
väännettiin ja alakynteen joutunut työnnettiin ovesta, toisinaan
ikkunastakin pihalle.
Äskeiset sutkaukset taukosivat melkein alkuunsa, ja vain silloin,
tällöin, työn lomassa ja sivussa, lausuttiin ajatuksia lauantaisesta
huvimatkasta.
Jaakko puolestansa piti melkein varmana lähdön, ainakin mitä itseensä
tuli; mutta kun hänelläkin oli se "toinen", ei hän näin ollen voinut
yksinänsä lopullista päätöstä tehdä. "Toistaan" se Jaakko nyt
ajatteli ja kiihkeästi odotteli iltaa, jolloin pääsisi tapaamaan.
-- -- --
Kiireesti haukkasi Jaakko sinä iltana ateriansa mestarin kyökissä;
nopeasti pyhävaatteisiinsa pukeutui ja sitte onnenetsintään kaupungin
kaduille lähti. Raastuvankadulla se tavallisesti kohtaaminen
tapahtui. Sinne Jaakko nytkin askeleensa ohjasi ja moneen kertaan
kadun mittaili, ennenkuin armaan Lyylinsä tapasi.
Jo kaukaa se Jaakko "toisensa" tunsi. Tunsi vaaleasta,
siniraitaisesta huivista, joka sievästi yli pään oli poimutettu;
tunsi vartalosta joka oli sulava ja suora, ja noin tavallisen
mittainen, mutta ennen kaikkia tunsi Jaakko Lyylinsä käymisen ja koko
vaateparren.
Omituinen, sydänalaa vihlaseva tunne kävi läpi Jaakon tukevan
ruumiin, nähdessään kaukaa kadunkulmauksesta Lyylinsä kohti käyvän.
Hän koetti miten parhaiten taisi itseänsä rohkaista ja mielensä
kevyeksi ja iloiseksi tehdä. Se alku se tavallisesti olikin vaikeaa,
ja juuri siitä paljon riippui koko illan meno ja tapaamisen hauskuus.
Jos sattui mukavan ja mieltäkiinnittävän keskustelun löytämään, kävi
kaikki kuin itsestään, eikä siitä ainaisesta puheen puutteesta ollut
vähintäkään pelkoa. Mutta anna että sellaista ei saanut keksityksi,
silloin tuntui jokainen askel pitkältä ja kuivalta, tuntui kuin kahle
olisi suun päälle painettu. Jaakko se nimittäin oli sellainen mies,
että hän ei voinut puhetta tyhjästä tehdä, vaan tarvitsi siihen
varman aiheen, oikein tuollaisen todellisen, jotta siitä sitte
vakavasti saattoi pitkät rupeamat keskustella.
Jo tuumi Jaakko sopivaa puheenaihetta; muistutteli mitä uutta olisi
parin päivän ajalla tietoonsa tullut. Ei sattunut mitään muuta
muistamaan kuin lauvantai-iltasen huviretken. Siitä se oli siis
keskustelu alettava.
Ilmanlaadun mainittuaan kysäsi Jaakko heti toiseksi:
-- Lähdetkö Lyyli lauvantaina Tampereelle?
-- Kunpa olisi kaunis ilma.
-- No mikä sen rumentaisi!
-- Sinä siis uskot vahvasti että ilma koko viikon pysyy tällaisena
tyynenä ja kirkkaana.
-- Uskon... ja jos kuitenkin satamaan sattuisi, pannaan katto päälle.
-- Roomuunko?
-- Niin. Sellainen öljykankainen katto.
-- Se onkin sitte hauskaa!
-- Me siis lähdemme Lyyli?
-- Lähdetään vaan!
-- Kättä päälle!
Jaakko paiskasi suuren kämmenensä Lyylin käteen, joten asiassa
ei enää ollut mitään muuttelemisen mahdollisuutta. Huviretkestä
puhellen, ja kuvaillen sen monet hauskuudet matkalla ja perillä,
kävelivät he katuja yhdessä myöhään iltaan. Vihdoin saattoi
Jaakko Lyylin kotiportilleen. Siinä he vielä kauan seisoivat ja
tulevaisuuden ihanista toiveistaan puhuivat, kunnes hellästi kättä
puristaen erosivat ja toisilleen hyvääyötä toivottelivat...
Toisenlainen oli nyt Jaakon mieli kotiin palatessaan kuin
koskaan sitä ennen. Hän oli niin ihastuneena, niin sanomattoman
hurmaantuneena niistä sanoista, joita Lyyli heidän tulevaisuudestansa
oli puhunut. Ennen ei Lyyli ollut paljon siitä puhunut, ei ollut
rohjennut, eikä uskaltanut. Mutta nyt... nyt ne olivat vuosia
kasvaneet mielikuvat kahleensa murtaneet; tuona iltana ne Lyylin
hellemmät tunteet, kauniimmat kaihot sanoiksi puhkesivat ja
vastakaikua Jaakossa synnyttivät. Vasta nyt oli Jaakkokin saattanut
tunteensa vapaasti Lyylille tulkita; vasta nyt, pitkän ystävyyden
jälkeen oli hän ensikerran uskaltanut salaiset ajatuksensa ja
ihanat toiveensa sanoina Lyylille kertoa. Se oli niin äärettömän
ihanaa, niin autuaallista ja suurta. Nyt he täydellisesti toisensa
ymmärsivät... Siitä se ihana, suloinen tunne, jonka lämmittämänä ja
hurmaamana Jaakko olisi tahtonut syleillä ja suudella vaikka koko
maailmaa...
Olisi ollut valmis kisälli, olisi ottanut Lyylin vaikka jo
huomispäivänä. Mutta, ainakin puolivuotta täytyi sitä onnellista
päivää vielä odottaa.
-- Mutta minä annan Lyylille kihlat -- päätti Jaakko ja entistä
autuaampi tunne täytti hänen sydämensä. Ja kun Jaakko syvemmin alkoi
asiaa tältä puolelta tuumia, huomasi hän, ettei mikään sitä estämässä
ollut. Puolenvuoden palkka, 30 mk., oli mestarilta ottamatta;
sitäpaitsi oli ylityö kauppias Muhoselle valmistumaisillaan, josta
toivoi saavansa ainakin 10 mk. Jo niillä rahoilla ostaa vaikka kaksi
"sileää ja pyöreätä" -- tuumaili Jaakko.
Kiireesti toimitti hän Muhosen työn valmiiksi ja saikin siitä 12 mk.
Perjantai-iltana meni Jaakko mestarin puheille ja pyysi rahaa.
-- Paljoko sinä tarvitset? -- kysyi mestari.
-- 30 mk. olisin ottanut.
-- Mihin sinä nyt niin paljon?
Jaakko silitteli ovenpielustaa, katsoi lattiaan ja ujosti sanoi:
-- Kenkäni ovat rikki ja tarvitsen uudet housut...
-- Saat sinä ne 20 markallakin. Enempää en tällä kertaa voi antaa.
Vähän tyytymättömänä painalti Jaakko rahat kädessä ulos ovesta.
Nopeasti viiletti hän kaupungille, ja äkkiä, kenenkään huomaamatta,
työnnälti sisään kultasepän puotiin. Mielihyväkseen huomasi Jaakko,
että pöydän takana oli tuntematon myöjä, joten häikäilemättä saattoi
sille asiansa puhua.
-- Olisin tarvinnut sellaisen... sileän... kiiltävän... ja...
sormuksen -- puheli Jaakko, katsellessaan myymälän runsasta
sormusvarastoa.
Myöjä käsitti heti asian, sillä hän ei ollut ensikertaa sellaisten
kanssa kaupoissa.
-- Kuinka suuri tarvittaisiin? -- hän kysyi. Siinä se tulikin
kysymys. Jaakko ei ollenkaan tiennyt Lyylin "nimettömän" paksuudesta,
ainoastaan osapuilleen, sinnepäin teki arveluja.
-- No, tuollainen pienenpuoleinen... noin pikkusormeni suuruinen.
Myöjä otti useita sormuksia lasiruudulle, koetteli niitä Jaakon
pikkusormeen ja ilmoitti hinnat.
-- Tämäkö se on 25 markkaa?
-- Niin on.
-- Pudottakaa 20:een!
-- Elä hiidessä, poika! Mutta olkoon menneeksi, tuon saat!
Se oli hieman ohempi ja huonompaa kultaa, Jaakko otti sen ja maksoi
sovitun hinnan.
-- Eikö siihen mitään kraveerata -- kysyi myöjä.
-- Eikä se kaipaa klaveeraamista.
Mutta kotona rupesi Jaakko tuumimaan mitä se klaveeraaminen
oikeastaan on. Ja kun hän ei siitä itse selville päässyt, kysäsi hän
niinkuin ohimennen, muinamiehinä Jussilta:
-- Sanopa sinä, joka aina kehut kaikki tietäväsi, mitä on
klaveeraaminen.
-- Hitto sun klaveerisi tietäköön!... Vaan kun kerran tietoa pyydät,
niin sanon sen sinulle. Klaveeri on... klaveeri on... perkuus kun en
muista... Niin... klaveeri on sama kuin nuottiavain... jos nimittäin
olet sellaisesta puhuttavan kuullut.
-- Vai on se sellainen -- tuumi Jaakko. Mutta itse oli hän melkein
varma, että sitä se klaveeraaminen suinkaan ei ole.
Eihän sitä nuottiavaimia sormukseen... mitä hullua... eihän toki --
päätteli Jaakko.
Yön aikana, sängyssä pitkällään ollessa muistutteli Jaakko, olisiko
sittekin mitään tärkeää jäänyt sormuksesta pois... Ei tullut
mieleen... Hiljaa hiipi hän kaapilleen, avasi oven ja otti pienen
silkkipaperimytyn käteensä ja sitte sen kanssa oikasi uudelleen
sänkyyn. Siellä otti Jaakko tuon "sileän ja kiiltävän ja pyöreän"
ulos kääreistään ja katseli sitä joka puolelta. Tätä tehdessään
muistui mieleen äidin sormus, jonka kotona, äidin kerran saunassa
ollessa, oli kaapin päältä tavannut. Siinä sormuksessa oli
sisäpuolella nimi "Jaakko", ja sen perässä muutamia numeroita. Nyt
vasta, ihan kuin sattumalta, kävi Jaakolle selväksi, että isävainaja
se juuri olikin, joka sillä sormuksella oli äidin kihlannut.
"Jaakko", se oli isän nimi ja nuo numerot tietysti ilmoittivat
kihlausajan. Se oli selvä, ihan päivän selvä asia. Melkein oli
Jaakko, iloissaan tästä onnellisesta keksinnöstään, hypätä ylös
sängystään ja sanoa Jussille päin silmiä, että sanonko ma mitä on
klaveeraaminen. Nyt oli se Jaakolle selvä, ja helposti hän huomasi,
miten tuiki tärkeä tehtävä tuo klaveeraaminen sittekin on... Jaakko
olisi vaikka paikalla noussut sängystään ja vienyt sormuksen
kultasepälle klaveerattavaksi, ellei olisi ollut puoliyön aika.
Ihanat mielikuvat täyttivät Jaakon ajatukset taas pitkäksi aikaa.
Se tuntui niin verrattoman suloiselta, niin pyhältä ja puhtaalta,
ajatellessa, että jo sunnuntaina saisi Lyylin kihlata. Tampereella,
siellä jossain puistossa tahi muussa sopivassa paikassa antaisi hän
Lyylille sormuksen ja sitte... jo ehkä seuraavana päivänä saisi
samanlaisen itse...
Oi sitä riemua ja autuutta!...
Seuraavana aamuna, mestarin torilla ollessa, juoksutti Jaakko
sormuksen kultasepälle ja sanoi:
-- Klaveerataan tänne sisälle "Jaakko" ja sen perään huomisen päivän
numerot. Minä tulen sen iltapäivällä noutamaan.
Myöjä kirjoitti nimen ja numerot paperille; suu kävi ivalliseen
nauruun, mutta Jaakko sitä kuitenkaan ei huomaamaan ennättänyt.
* * * * *
Jo saapuvat huvimatkailijat laivarantaan. Laituri täyttyy ääriään
myöten uteliaista ihmisistä, jotka huvikseen ovat lähtöä katselemaan
kokoontuneet. Helposti tuosta suuresta joukosta huomaa, kuka mukaan
matkalle lähtee. Hänellä on tavallisesti päällystakki käsivarrelle
poimutettuna, on sateensuoja tahi kirjava päivänvarjo, ja useimmilla
vielä kori tahi pieni käärö, joiden sisällön voi helposti muutamista
tuntomerkeistä jotenkin paikallaan arvata. Sitäpaitsi osottaa koko
puku ja "putsaus" sellaista juhlallista ja vain harvoin uudistuvaa
"meininkiä".
Vapaana kaikesta kannettavasta saapuu Jaakko laivarantaan,
omatekoinen keppi kädessä. Hän nousee lankkua myöten proomun
laidalle, nähdäksensä paremmin Lyylin tulon. Sieltä se jo
sipsutteleekin kevyessä, kesäisessä puvussa. Pari tuoksuavaa,
vaaleanpunaista ruusua nuokkuu pyöreillä rinnoilla. Puhdas tärkätty
vaate levittää miellyttävän hajun ympärilleen ja pieni, kiiltävä
kenkä pistäytyy toisinaan sievästi näkyviin.
Jaakko laskeutuu laiturille, tervehtää Lyyliä ja antaa piletin.
-- Ihmeen kaunis ilma -- virkkoo Jaakko.
-- Sano muuta! Huvikseen sitä nyt järvellä kulkee.
Lyyli nousee proomuun ja Jaakko seuraa jälkiä. Laiva viheltää
pitkän, korviin käyvän huudon. Väkijoukossa syntyy kihinää ja
kuhinaa, juurikuin muurahaispesässä, johon pahankurinen poika on
seipään työntänyt. Kauempana ottavat rantaantulijat juoksun ja
laiturilla seisojat heitä kiirehtimään viittailevat. Annetaan siinä
vielä opastusta, ja varoitellaan matkalla järveen putoamasta. Joku
saa viedä terveiset sille ja sille, toinen vielä muistuttaa missä
paikoissa ennen muita käytävä olisi, ja jo edeltäpäin kertoo, mitä
siitä muistamaan sattuu. Ja kun tätä tapahtuu kymmenissä eri ryhmissä
ja tuttavapiireissä, syntyy siitä varsin sekava möly ja tavaton
puheensorina.
Neptun viheltää kaksi pitkää soittoa. Mukana seuraava
torvisoittokunta kajauttaa marssin, yllättäen siten väkeä yhä enemmän
matkalle. Vaikutus onkin suuri. Moni, joka vielä äsken seisoi
epätietoisena laiturilla, proomuun nousee ja piletin ostaa.
Mutta kun laiva on kolmannen kerran huutanut, ja lautakäytävät sisään
vedetyt, silloin se elämä ja liike ylimmilleen nousee. Soittokunta
soittaa "porilaisen" samaan humuun, joten laivarannassa syntyy
tavallaan suurenpuoleinen sinfonia. Köydet hellitetään ja heitetään
aluksiin, potkuri lyö muutaman voimakkaan lyönnin ja pakottaa laivan
liikkeelle. Vähitellen ja varovasti se siitä laiturista ulommas
soljuu; aluksia yhdistävä vahva köysi jännittyy kireäksi ja proomu
lähtee laiturista...
Nopeasti kasvaa saattajien ja huviretkeläisten väli. Liehuvat liinat
ja kirjavat päivänvarjot vielä kauaksi näkyvät, kunnes viimein
Vanajaveden mutkaisien rantojen taakse katoavat.
-- -- --
Hyvää vauhtia puskee Neptun III kesäisessä illassa pitkin tyyniä
vesiä. Potkuri väsymättä myllää vettä ja painaa sen vahvana virtana
kauaksi jälkeensä. Suuri, raskaannäköinen proomu, kyntää leveän vaon
Vanajaveden tummaan veteen ja nostaa korkean vaahtopääaallon keulaan
ja siitä sen kauas rannoille vyöryttää...
Lyyli ja Jaakko seisovat kumpikin proomun kannella, nojaten sen
tilapäiseen aitaan ja katsellen proomun kupeissa kuohuavaa vettä.
Ihanalta tuntuu kulku siinä peilityynellä järvellä, kauniin
kesä-illan viehkeästi hymyillessä. Ihastuneena katselevat he
ympärillä olevia hempeitä seutuja. Ja kun Hattulanselälle saavutaan,
kiinnittää pieni Varassaari molempien huomion, ja entisajan muistot
uusina mieleen palajavat.
-- Muistatko Lyyli juhannusyötä tuossa pienessä saaressa? -- kuiskaa
Jaakko.
-- Muistan toki. Silloin oli hauskin hetki mitä tuskin koskaan olen
viettänyt. Se oli niin ihana, niin lumoavan kaunis ja herttainen yö.
-- Minä en sitä unohda milloinkaan. Muistan vielä Laurin viulun äänen
ja koko sen joukon muistan. Se oli niin hauskaa tuo kaikki.
-- Niin... Laurikin on jo joukostamme käynyt manan majoille.
-- Niin on. Hän oli hauska poika.
-- Mutta milloinka me saavumme Mierolaan, Jaakko?
-- Katso, tuolta näet Mierolan sillan. Vaan on sinne silti vielä
matkaa, tämä tekee suuren mutkan.
Jaakko oli vielä jotain sanoa, vaan Laura, heidän hyvä tuttavansa,
tuli joukkoon ja kuiskasi Lyylille:
-- Tuo herra, joka seisoo tuolla teepöydän luona alhaalla, sanoi
tuntevansa sinut ja tahtoisi päästä puheillesi.
-- Kuka herra... tunnetko sen?
-- Esitteli itsensä, sanoen olevansa rakennusmestari Laurila
Tampereelta.
-- Minä en kuolemaksenikaan muista.
-- Tule siltä, sanoi olevan oikeata asiaa sinulle.
-- Mennään vaan -- myöntyi Lyyli ja viittasi Jaakon mukaansa.
-- Pyydän anteeksi, kysyessäni ettekö ole Lyyli Lehtonen? -- puhui
outo, herrasmieheltä hajahtava henkilö ja tervehti kohteliaasti
Lyyliä.
-- Olen. Vaan ken olette te?
-- Nimeni on Laurila. Kaksi vuotta takaperin tutustuimme Hyvinkään
laulujuhlissa.
-- Jo muistan! Mutta miten hirveästi olette muuttuneet, en ikinä
olisi teitä tuntenut.
-- Kyllä se maailmantahko laahaa, ja te ehkä olette huono tuttavianne
tuntemaan.
-- Ei, päinvastoin tunnen hyvin.
-- No olkoon nyt niinkin. Sen kaiketi sitte muistatte, että
lupasimme kirjoittaa -- sanoi herrasmies matalalla äänellä ja heitti
syrjäsilmän Jaakkoon, jota ei ollut huomaavinaan.
Lyyli ei vastannut mitään.
-- Ja päätimme vaihtaa valokuvaa -- jatkaa herrasmies.
-- Miksi ette sitte lähettäneet -- vastaa Lyyli hieman hämillään.
-- Anteeksi, minä unohdin osoitteenne. Odottelin sentähden alkua
teiltä, ja olenkin, valehtelematta, odotellut sitä tähän hetkeen asti.
-- Kyllä se ei ole totta, herra Laurila.
-- Tosi on varmasti... Mutta voi hertti kun teillä on ihania ruusuja.
Saanko minäkin noista yhden... ehkä tuon pienen, juuri puhjenneen.
Minä nimittäin rakastan enemmän sellaisia aivan nuoria.
-- En, minä en voi luovuttaa ainoatakaan.
-- Katsokaa miten on tyly vanhalle ystävälleen -- sanoo herrasmies ja
nyhjäsee Lauraa.
Sitte kuiskaa hän hiljaa Lyylille:
-- Te pelkäätte tuota poikaa... sulhastanne... yyy... niin niin...
tuotanoinijaa... vai on teillä jo sellainen...
-- Olisi minulla niin antaisin vaikka kaksi -- sanoo Laura ja katsoo
veitikka silmässä herrasmieheen.
-- Minä otankin sitte teidän luvallanne -- virkkaa tämä ja nykäsee
Lyylin rinnoilta kauniin, vastapuhjenneen ruusun.
Tämä tapahtui niin sukkelasti, ettei Jaakko, joka siinä lähellä
seisoi, huomaa mitään, ennenkuin vaaleanpunerva ruusu on herrasmiehen
rinnassa. Epätietoisuuteen hänelle jää, miten se sinne joutui. Selvä
vain on se, että Lyylillä on jälellä vain yksi ruusu ja herrasmiehenä
toinen.
Torvisoittokunta siinä vieressä kajautti "Keisarin marssin", jonka
voimakkaat sävelet upottivat aaltoihinsa Lyylin ja herrasmiehen
keskustelun.
Jaakko, joka oli hiljainen ja ujo poika, ei ymmärtänyt leikkiä, vaan
piti sen Lyylille kerrassaan sopimattomana. Hän itse oli vakava ja
tyyni luonne, ei kertaakaan toisten naisten kanssa turhia puhunut,
eikä siis olisi sellaista Lyylistäkään nähdä tahtonut.
Kiusaava tunne nousi Jaakkoon: se oli puoleksi vihaa, puoleksi
kateutta. Lyyliin se pääasiassa kohdistui, vaan ei siitä
herrasmieskään osattomaksi jäänyt. Tuimasti katsoi Jaakko Laurilaa;
vaan tämä siitä ei ollut tietääkseenkään, heitteli vain silloin
tällöin kiusaavia katseita takaisin ja yhä enemmän koetti tyttöjä
naurattaa.
-- Varo Jaakko, ettei tuo pukki sinun tyttöäsi sarviinsa sotke --
kuiskaa Lasse takaapäin.
-- Sotkekoon jos sotkea antaa... hiivatti!
-- Kyllä minä tuon herran tunnen. Sanoo olevansa rakennusmestari...
Heikkarisoikoon! Housumestari ja huono on sekin -- suhisee Lasse.
-- Vai on pukki... housumestari... ja p--kele -- mutisee Jaakko ja
nousee Lassen mukana ylös kannelle.
Sinne peränpuolelle he sitten tilansa ottavat. Lasse vetää
povitaskustaan pienen massin, antaa sen Jaakon huulille ja ottaa
sitte itsekin pitkän kulauksen.
-- Vähän niitä sentään on Lissun kaltaisia tyttöjä... perin vähän.
Ei ole asiaankuulumattoman menemistä hänen rinnoiltaan kukkia
noukkimaan, ei saakurisoikoon olekaan! -- kehasee Lasse.
-- Tosi on -- vastaa Jaakko vakavana.
-- Eikä tarvitse paimentaa. Saa olla missä halutti, pelkäämättä että
toinen siihen väliin tuppaa.
Jaakko ei puhu mitään, vaan Lasse odottelematta jatkaa:
-- Tuolla se minun Lissuni nytkin istuu... näes tuolla keulassa. Ihan
sitä surkuni tulee kun yksikseen oleilee. Pitää mennä puhuttamaan.
Lasse kulkee keulaan, istuutuu ankkuriköyden päälle tyttönsä viereen
ja jää sinne pitkiksi ajoiksi.
Synkkänä nojaa Jaakko kaidepuuta ja alas järveen tuijottaa. Hän
tuntee silkkipaperimytyn liivintaskussaan ja sen arvokkaan,
puolittain pyhän esineen, joka siellä ihoa painaa. Ristiriitaiset
tunteet häiritsevät Jaakon... Olisiko todellakin Lyylillä ollut
tuon... kanssa jonkinlaisia suhteita. Olisiko luvannut kirjoittaa
ja lähettää valokuvansa... jota en minäkään ole vielä saanut. Oliko
tuo konna ajatellut Lyyliä ja tahtoiko se nyt ryöstää pois kaiken
minulta...? Mitä siitä! Vaan tapahtuuko se Lyylin tahdosta? Antoiko
hän ruusun vapaehtoisesti?
Jaakko ajatteli ja kuvaili asiaa oman käsityksensä mukaan. Hän
muisteli hetkiä Lyylin seurassa ja niitä sanoja, joita tämä oli
hänelle hiljaa puhunut. Olisiko Lyyli kaiken aikaa toista ajatellut?
Miksi ei hän milloinkaan ennen ottanut puheeksi sitä, josta vasta
viimeiltana puhui...? Ja Jaakko oli melkein varma, että juuri toista
ajatellessa ja odotellessa, se Lyyli oli sanansa viimehetkeen
jättänyt. Hän oli vielä muistavinaan, miten Lyyli aina olisi ollut
hänelle kylmä ja miten tahtoi karttaa läheisimpään yhteyteen
joutumista... ja nyt... kun se kaivattu ja odotettu saapui... nyt oli
hänen väistyttävä...
Jaakko on niitä rauhaa rakastavia ja tyyniä miehiä, jotka eivät tahdo
nousta sotimaan vihamiestään vastaan, vaan jos mahdollista, välin
muullatavoin sovittavat.
Tyttönsä suhteen on Jaakko päättänyt, että pakolla hän ei tahdo
naistansa taivuttaa. Menköön toiselle jos tahtoo, mutta rukoilemaan
ja kumartelemaan hän ei missään tapauksessa rupea.
Ja tyttö, joka kerran hänen omakseen aikoo, se ei silloin toista saa
ajatella, eikä kukkia muille jaella. Sitä Jaakko ei voinut kärsiä. Se
poltti kuin kuluttava tuli ja sellaista kun huomasi, oli se tavalla
tai toisella lopetettava...
Kauan seisoo siinä Jaakko ajatuksiin painuneena. Hän katselee
rannoilla nuokkuvaa koivikkoa, joka niin syvään, syvään heittää
kuvansa veden tyyneen kalvoon. Sieltä näkee hän sinisen, kirkkaan
taivaan, joka kaikkia muuta syvempänä, puhtaampana ja avarampana
leviää. Mutta kun proomun nostattama laine sinne kieriää, rikkoutuvat
kuvat ja häviävät tuokioksi, kunnes pinta uudelleen tyyntyy.
Jaakko herää vasta pitkien aikojen päästä, laivan kovaan
vihellykseen. Suuri tukkilautta on edessä ja rantoja myöten
täyttää se kapean salmen. Tukkilaiset rientävät makuultaan ohuissa
alusvaatteissaan ja lauttalle keksien varassa juoksevat. Notkeasti
hyppelevät he pitkin pyöriviä tukkia; pysähtyvät toisinaan puomille
ja siitä taasen irtonaisille tukeille juoksevat.
Silmää rävähtämättä katselee Jaakko heidän uhkarohkeita hyppyjänsä.
Hän näkee, miten laivasta on työnnetty pitkät keksit ulos ja kuinka
joku hakkaa kirveellä puomia yhdistävän siteen poikki. Suuri lautta
hajoaa, tukit ajelehtivat omille teilleen ja laiva proomuineen puskee
sisälle.
Väkeä on noussut kannelle minkä tila suinkin sallii. Siinä he
ihmettelevät, kuuntelevat ja katselevat "tukkipoikien" toimia. Toiset
kiroilevat ja sadattelevat, noituvat hiiteen koko tukkilaisten joukon
lauttoineen päivineen, toiset taas säälien heistä puhuvat.
Vähitellen siitä sentään läpi päästään. Mutta kun proomu viimeiset
tukit sivuuttaa, huutaa sen kurssikas perämies ponttoolla seisovalle
miehelle:
-- Pidä väylä selvänä, tahi muutoin hajotan palatessani koko lautan.
-- Hajota sinä...! -- vastaa tukkilainen.
-- Suus kiinni, joiko!
-- Suus itse, senkin köriläs...
Lauseen loppu hukkui soittoon, joka reippaasti proomusta kajahtaa.
Pian on tukkilautta miehineen unohdettu ja entiseen vauhtiin kiihtyy
kulku, nostattaen vaahdon proomun jykeviä kupeita vastaan...
Jaakko muistaa taas Lyylinsä. Hän aikoo laskeutua alas proomuun,
mutta kun jo porraspuulta huomaa Lyylin äskeisessä seurassa, kääntyy
hän ympäri ja perään palaa.
Vimmoissaan, jommoista Jaakossa harvoin tapaa, ottaa hän paperimytyn
liivintaskustaan ja on heittää sen kaikkineen päivineen järveen.
Mutta onneksi sattuu siihen Jussi:
-- Onko sinulla polttamattomia tupakoita? -- kysyy hän.
Kiireesti sujauttaa Jaakko paperimytyn housuntaskuun, ottaa toisesta
tupakat ja tarjoaa Jussille.
-- Siellä alhaalla on oikein viksuja ja lystiä tyttöjä.
-- Yyhyh -- hymähtää Jaakko.
-- Mutta mikä sinua riivaa? Olet niin totinen kuin lautapää sonni.
Tule alas tyttösi tykö, etteivät sitä toiset hyväilemään pääse --
kehoittaa Jussi ja tarttuu Jaakkoa käsivarteen.
-- Enkä tule!
-- Istu ja pala.
Jussi rientää palava tupakka huulilla omaan seuraansa. Sinne tyttöjen
joukkoon hän hukkuu, väliin pakkautuu ja hauskaa suuta pitää...
Päivänkilo jo taivasta punerruttaa, ensimäiset säteet kultailevat
vaarojen kupeita ja tumman metsän latvassa tanssiksi pistävät. Linnut
heräävät lyhyestä unestaan ja kilvan toisilleen aamutervehdyksensä
visertävät. Kepeä usva nousee lahtien perukoista, peittää kaislikot
ja vähitellen siitä ilmaan häviää...
Kesäinen sunnuntaiaamu saapuu ihanan kauniina kuin nuori impi
sulhonsa suudelmille...
Mutta jäykkänä ja totisena siinä perässä Jaakko yksinänsä seisoo.
Silloin, tällöin vilkasee hän alas meluavaan väkijoukkoon, etsii
sieltä Lyylin toisten joukosta, vaan ei askeltakaan sinne ota.
-- Minä näytän ettei tämä poika norkoile, näytän totisesti -- tuumii
Jaakko ja panee tupakan.
-- Täällä olisi -- sanoo hän ja tarjoaa perämiehellekin.
-- Kiitos.
-- Olisiko tuolla tilaa nukkua? -- kysyy Jaakko, osottaen perässä
olevaa pimeätä kajuuttaa.
-- Tyhjä on; eväslaukkuni voitte nostaa syrjään. Jaakko ei parempaa
käskyä odottanut. Hän nostaa kannen auki ja hyppää sisään.
-- Jätetäänkö rakoa? -- huutaa perämies.
-- Kiinni, kiinni -- vastaa Jaakko ja antaa kannen pudota
paikoillensa.
Pilkkosen pimeään jää Jaakko. Hän laskeutuu lattialle seljälleen,
sovittelee pitkät raajansa koukkuun proomun seinää vastaan ja siirtää
pari halkoa pään kohokkeeksi.
Hiljaista ja rauhallista on siellä olo. Huvimatkailijain iloinen
melu ei sinne häiriötä saata. Toisinaan narahtaa katto perämiehen
askeleista ja raskas, puiseva peräsin päästää surunvoittoisen
valituksen, joka väsyttävästi yhtyy veden loppumattomaan molinaan.
Jaakko kuuntelee tätä yksitoikkoisuutta ja haukottelee niin että
suupielet ovat revetä. Lopulta tuo pitkä, väsyttävä tarina, uuvuttaa
hänet raskaaseen uneen.
-- -- --
Saavutaan Lempoisten kanavaan. Huvimatkailijat nousevat kilvan
aluksista ja maihin kiirehtivät. Lyyli ja Laura noudattavat toisten
esimerkkiä ja herrasmies kintereillä rannalle nousevat. Mutta kun
tytöt hiekkaiselle käytävälle saapuvat, kuiskaa Lyyli:
-- Tule Laura, jätetään tuo!
Tytöt tarttuvat toistensa käteen ja juosten rientävät läheiseen
metsään.
Herrasmies aikoo tehdä jälkiä perään, mutta on ikäänkuin jotain
huomaavinaan ja jälelle jättäytyy.
-- Minua ihan harmittaa tuo herra -- puhelee Lyyli, päästyään hänestä
hyvän matkan päähän.
-- Näyttää sinuun tarttuneen kuin takkiainen.
-- Vaan minä sen itsestäni ravistan!
-- Hän on kaunis ja nuori. Minä en ainakaan ravistaisi -- vastaa
Laura ja päästää heleän naurun.
-- Sinun se onkin toista.
-- Niin, sinulla on se Jaakko... sepä se. Lyyli ei mitään vastaa.
Hieno puna nousee kasvoille ja alakuloinen katse painuu maahan.
-- Vaan kyllä minä sinuna toisin tekisin -- puhelee Laura. -- Olet
kaunis ja nuori ja saat vaikka kenen. Kyllä niitä oppipoikia saa
milloin tahtoo... vaikka vanhanakin. Ja muuten... en ainakaan minä...
voisi Jaakkoa hitustakaan rakastaa. Se on niin... kollo.
-- Hyi, miten paha sinä Laura olet! Elä sinä puhu Jaakosta mitään.
Sinä et häntä tunne. Katselet vain käytöstä ja pettävää kuorta, ja
siksi niin surkeasti erehdyt. Sinä olisit valmis milloin hyvänsä
avaamaan sylisi tuolle herralle, joka kaiken yötä on meille
imarrellut yhtä ja toista. Vaan minä... minä sellaiset tunnen... ja
siksi en heille mitään arvoa anna... enkä vähääkään heistä välitä.
-- Mutta mitä jos se Jaakko ei sinusta välittäisi? -- vastaa
loukattuna Laura.
-- Saattaisi se niinkin käydä... mutta minä kuitenkin _toivon_...
Äänettöminä kävelevät tytöt loppumatkan kanavan lähistöllä olevaan
kylään. Siellä he istuutuvat pieneen puistikkoon, talonväen vielä
rauhaisaa aamu-unta nauttiessa. Lyyli piirtelee kuvioita hiekkaan ja
Laura pienellä puukolla kaivertaa nimikirjaimia keinulautaan.
-- Minusta vaan tuntuu siltä, kuin se Jaakko ei sinusta oikein
pitäisi -- alottaa Laura, jatkoksi äskeiseen puheeseen.
-- Ja mistä sinä sen päätät?
-- Eipä se Jaakko käynyt sinua tällä pitkällä matkalla kertaakaan
tapaamassa. Oli vain omissa hommissaan ja missä nytkin lienee.
Enemmän minä toki sulholtani vaatisin.
-- Syy on minussa, etkä taida sinäkään siitä osaton olla -- vastaa
Lyyli.
Neptun III on proomuineen kanavasta läpi päässyt ja viheltää pitkän
soiton, merkiksi huvimatkailijoille. Kiireesti nousevat tytöt ja
juosten loivaa myötälettä kanavalle juoksevat.
Lyyli toivoo nyt tapaavansa Jaakon, toivoo saavansa koko loppumatkan
ja pitkän päivän Tampereella hänen seurassaan viettää ja vain hänelle
yksin puhua. Mutta pelonsekainen tunne hiipii mieleen. Lyyli muistaa,
miten Jaakon katse siellä proomussa oli niin kummallinen, se oli
niin ankara, ettei ennen koskaan ollut sitä sellaisena nähnyt. Hänen
syvät, tunnetta ilmaisevat silmänsä, paloivat niin omituisesti...
Jaakko karttoi... ei tullut luokseni... Hän on minuun suuttunut... on
vihastunut...
Kun Lyyli ja Laura proomuun ennättävät, on herrasmies jo heitä
vastassa ja sanoo:
-- Minä jo pelkäsin teidän jäävän Lempoisiin.
-- Mekö ne nyt kaikkein hitaimmat olisimme, hui, hai! -- vastaa Laura.
-- Ei suinkaan, päinvastoin. Vaan minä arvelin ottaneenne liiaksi
pitkän matkan.
Lyyli ei sanaakaan vastaa eikä puoleen katso, vaan kulkee
peräkannelle. Sieltä hän silmäilee yli proomun, nähdäkseen
armaan Jaakkonsa. Vaan kun ei missään häntä tapaa, tulee Lyyli
murheelliseksi; hän aavistaa että asiat eivät ole ennallaan ja että
jotain ristiriitaisuutta on väliin tullut. Lyylin tekisi mieli uskoa,
että se Jaakko on mustasukkainen äskeisen seurustelun johdosta.
Mutta sekin tuntuu hänen mielestään kohtuuttomalta ja kaikin puolin
sopimattomalta. Lyyli ei sellaiseen luullut aihetta antaneensa.
Ajatuksiin painuneena, kaihon tunteiden mieltä kaivellessa nojaa
Lyyli kaidepuuta ja surullisen katseen tummaan veteen vaivuttaa.
Siinä kirkkaassa aamuauringon loisteessa näyttää sekin niin tummalta,
niin hirveän syvältä ja mustalta että melkein peloittaa. Proomun
nostama jyrkkä laine, jonka harja hopean värisenä vaahtona leikkii,
senkin laulu on Lyylistä niin kaihoisaa ja ikävää. Tietämättään
nousee kyynel hänen silmäänsä, vierii nuoruuden purppuraiselle
poskelle ja siitä alas aaltoihin putoaa... Lyyli on ympäristönsä
unohtanut, omia tunteitaan hän siinä itsellensä selittelee ja niistä
päätelmiä muovailee. Vasta kun rantasipi pyrähtää kiveltään lentoon
ja päästää pitkän, valittavan äänen, silloin se Lyyli hätkähtää ja
ympäristöönsä herää.
Siihen sitä saapuvat Laura ja Laurila, ja uteliaina käyvät
ihmettelemään että mitä se Lyyli nyt noin yksikseen oleilee ja on
niin murheellisen näköinen. Laura kehoittaa Lyyliä tulemaan alas,
vaan kun tämä ei siihen suostu, sanoo Laurila:
-- Muistelen teidän pitävän paljon laulusta. Jos tahdotte, niin
opetan yhden sellaisen, jota luullakseni ette ole ennen kuulleet.
-- Kiitos vaan, mielelläni kuuntelen aina laulua, varsinkin sellaisia
uusia.
Laurila istuutuu proomun laidalle ja alkaa laulaa:
"Hiljaa juuri kuin lammen laine
Syttyi lempeni ainainen
Syttyi lämmössä kevätpäivän
Kera kaunisten kukkien.
Sitten versoen vienoisesti
Loi se syömeeni kukkia
Sulo toiveita, unelmoita
Iki onnea ihanaa.
Sinisilmät ne loistavaiset
Sydän kukille päivää loi
Sielun aattehet jalot, suuret
Lemmen liekin mun rintaan toi.
Eipä valkene konsaan päivä
Etten häntä muistais mä.
Aina sieluni syvyydessä
Kuvans' kallis on säilyvä.
Hiljaa juuri kuin lammen laine
Kuolee rantahan iltasin,
Kuoli syömeni kukat kauniit
Iki onneni ihanin."
Laurilan pehmeä parytoni suli kauniisti veden vahvaan molinaan.
Se kaikui kuin solo suuresta sinfoniasta, jota monellaiset äänet,
monista eri soittimista, sopusuhtaisesti säestämään yhtyivät.
Lyyli oli aivan haltioissaan kuunnellessaan tätä laulua. Ennen sitä
ei ollut kuullut ja siksi se heti tempasi hänet vastustamattomasti
mukaansa. Hiljaa, tietämättään oli hänen lempensä Jaakkoon syttynyt,
oli ihania unelmia synnyttänyt ja ikuista onnea kuiskinut. Oliko
se lempi, ne ihanat unelmat ja toiveet nyt katoavat ja kuolevat,
niinkuin kuolee lammen laine rantaan päästyään. Olivatko ne kauniit
kukat, joita Jaakon rakkaus kasvattanut oli, olivatko nekin
lakastuvat?...
Lyyli piti tämän laulun omanaan, sellaisena kuin se juuri häntä
varten laulettu olisi. Lyylille ei hetkeksikään tullut mieleen,
että saattoihan se Laurila laulunsa laulaa omien tunteittensa
tulkitsemiseksi, kertoakseen omaa kohtaloaan. Ei... Lyyli kuvitteli
vain sitä, miten juuri hänen ja Jaakon välille kasvanut lempi ja
rakkaus nyt aivan pian oli kuoleva ja lakastuva... Mutta se ajatus
oli raskas, se painoi kuin vuori ja tahtoi siihen paikkaan hänet
läjäksi painaa.
Lyyli pyysi tämän laulun vielä toistamiseen, ja Laurila sen hänelle
lauloi. Mutta kun se oli loppunut, alotti laulaja uuden, elätistä
kauniimman ja somemman.
Lyyli sai kuulla useita lauluja ja ihastuksella ja tarkkuudella hän
niitä kuunteli. Näin se aika hupaisesta kului, matka joutui ja tie
lyheni, joten melkein kuin liian aikaseen tulivat Tampereen pitkät,
pilviä pitelevät savutorvet näkyviin. Siellä kaukana, Pyhäjärven
pohjoisessa päässä ne tosin vielä olivat, vaan Lyyli olisi suonut
välimatkan sinne olevan vieläkin raavaamman.
Tampereelle saapuminen antaa kiirettä kaikille. Kilvan nousevat
matkailijat kannelle, jokainen omin silmin nähdäkseen paljon puhutun
kaupungin. Kauaksi näkyvät savutorvet antavat matkailijoille, jotka
niitä ennen eivät nähneet ole, paljon ihmettelemistä ja hyvää puheen
ainetta. Ne, jotka ennen ovat jo Tampereella käyneet, tietävät
selittää, että juuri se se on kaikkein korkein ja että niin ja niin
monen pannun alta tulevan savun se ilmaan viskaa. Joku tietää vielä
kertoa, kutka sen muurasivat ja miten nuohooja sen noesta puhdistaa.
Yhä lähennytään kaupunkia. Naisväellä on tulinen kiire. Köydessä
oleva ämpäri viskataan järveen ja vedetään täysinäisenä kannelle.
Kymmenittäin kerääntyy sieviä simasuita ympärille ja yleinen peso ja
puhdistus alkaa. Senjälkeen otetaan kampa taskusta, upotetaan tukkaan
niin syvään kuin suinkin painuu; epäkuntoon joutuneet palmikot
avataan ja sitte uudelleen huolellisesti kokoon kerätään. Kaiken
tämän ohessa käytellään ahkeraan pieniä taskupeilejä, katsellaan
miltä se kuva oikein silmään näyttää ja jos korjausta tarvitaan,
tehdään se heti ja huolella...
Siinä se Tampere jo leviää molemmin puolin vihasta koskea. Kirkkaassa
auringon valossa se näyttää melkein kauniilta, vaikka useimmat
matkailijat sen ennestään tietävät, että sitä se suinkaan ei ole.
Soittokunta kokoonnu keulaan ja kajauttaa ryhdikkään marssin.
Kannella on tungos tavaton. Jokainen tahtoisi sieltä saada tilan
itsellensä. Ainoastaan muutamat väsähtäneet pitävät edullisempana
loikoa vain siellä alhaalla, jotteivät tulisi tielle tipahtaneeksi.
Häärinää, hyörinää ja hölinää on proomu täynnä. Vaan mitä lähemmäksi
laituria saavutaan, sitä hiljaisemmiksi käyvät joukot. Siinä sitä
katsellaan, kuunnellaan ja kurkistellaan puolelle jos toiselle; joku
selittelee naapurilleen silmään pistävimmät rakennukset, varsinkin
suuret, näkyvissä olevat tehtaat; toisten huomio on kiinnittynyt
laiturilla odottavaan ihmisjoukkoon, ja muutamat rohkeimmat
valmistautuvat jo maalle hyppäämään. Neptun III jättäytyy proomun
sivuun ja siinä yhdessä, kylki kyljessä kiinni, soluavat pitkän
laiturin kylkeen.
Kun sitte köydet ovat viskatut ulos, sillat asetettu paikoilleen,
syöksevät alukset kirjavan lastinsa laiturille ja Neptun III laskee
kyljestään vahvan ja voimakkaan höyryvirran.
Viimeisinä laskeutuvat Lyyli ja Laura proomusta. Laurila on jo
sanonut jäähyväiset ja on tamperelaisen tyttönsä seurassa kadonnut
omille teilleen.
Lyyli on kaiken aikaa silmillään seurannut proomusta laskeutuvaa
ihmisjoukkoa, vaan Jaakkoansa hän sieltä ei tapaa. Lyyli on melkein
varma, että se Jaakko on jäänyt matkalle... ehkä Lempoisiin.
Tuskissaan tarttuu hän Lauran käsivarteen ja korvaan kuiskaa:
-- Lähdetään kaupunkiin, mitä me tässä seisomme!
Tytöt lähtevät, vaan yksinäiseltä ja kaihoisalta tuntuu Lyylin mieli.
Nyt juuri, täällä vieraassa kaupungissa olisi hän Jaakon tahtonut
luonaan olevan. Olihan hän jo kauan mielessään kuvitellut miten
Jaakon kanssa yhdessä Tamperetta katselisi. Mutta... miksi siitä ei
mitään tullut?... Missä oli este?... Mikä sen aiheutti?... Lyyli on
arvaavinaan syyn. Mutta kun hän sitä koettaa itsellensä uskottaa,
purskahtaa hän katkeraan nauruun ja omituisella äänellä huudahtaa:
-- Tätä maailmaa!
-- Tätä hauskaa maailmaa! Eikö niin Lyyli? -- virkkaa Laura.
-- Niin -- vastaa Lyyli ja laskee väkinäisen naurun.
-- -- --
Jaakko vetelee vahvaa unta proomun peräkajuutassa. Hänellä on niin
mainio unenlahja, jotta ainakin yli puolenpäivän olisi saanut
komerossaan uinailla, ellei perämiehelle olisi tullut asia eväille.
Suuressa kiitollisuudenvelassa onkin Jaakko tälle uskolliselle
miehelle, joka suurella vaivalla ja väellä hänet henkiin herätteli.
Kun Jaakko sai silmänsä auki ja pääsi asiasta jommoiseenkin
selvyyteen, kömpi hän kiireesti pystyyn ja kapusi kannelle.
Proomu hänen suureksi ihmeekseen seisoi jo laiturin kyljessä ja
oli tyhjä. Jaakko pyyhkieli suuremman tomun vaatteistaan, korjaili
lutistunutta kaulustaan, asetti hatun oikeaan asentoonsa ja livisti
kaupunkiin.
Siellä tapasi hän toveria, samasta ammattikunnasta jossa itsekin oli.
Näiden seuraan lyöttäytyi Jaakko ja lähti joukon jatkona Tampereen
kivisiä katuja mittailemaan.
Sattuu siinä kävellessä pari kertaa Lyyli vastaan tulemaan. Mutta
Jaakko on tehnyt päätöksen: ei askeltakaan ota sinne päin, vaan
tervehtämättä ohi kulkee. Omituiselta ja tavattoman vaikealta se
Jaakosta kuitenkin tuntuu; mutta, kun se kerran näin pitkälle on
mennyt, niin menköön vieläkin, tuumii hän. Ja kun ensimäisen kerran
on ohi mennyt, tuntuu toinen jo paljon helpommalta. Kolmatta kertaa
ei Lyyli kuitenkaan samalle tielle satu. Hän tahtoo väistää, koettaa
pysytellä niinpaljon kuin mahdollista näyttäytymättä ja jos milloin
kaukaa Jaakon tapaa, poikkee hän toiselle kadulle.
Ikävä on kummankin mieli tästä omituisesta välistä. Yksinäiseltä
tuntuu elämä, ja katkera tunne mieltä painaa. Olo vieraassa
kaupungissa alkaa väkisinkin tuntua pitkältä; mutta siitä huolimatta
ei kumpikaan sovittavaa kättä toisellensa tarjoa. Ja mitä kauemmaksi
tämä sovittava hetki jääpi, sitä vaikeammaksi, sitä syvemmäksi ja
leveämmäksi juopa heidän välillensä kasvaa. Lyyli ja Jaakko huomaavat
sen kyllä itsekin, vaan he eivät voi sitä auttaa, eikä muuksi
muuttaa...
Jaakko on mielestään kulkenut ja katsellut kaupungin jo moneen
kertaan, vaikka päivä on vasta vähän yli puolen. Jalat eivät enää
viitsisi matkoja tehdä, eikä katseleminenkaan juuri huvittavalta
tunnu.
Hän tekee ohjelmaansa muutoksen, tuollaisen pienen, vaan silti
sopivan ja mukavan. Hän päättää uhrata 50 p. höyrylaiva "Ilmarille"
ja lähteä Viikinsaareen, missä illalla tulevat suuret kansanjuhlat
vietettäviksi. Jaakko ostaa piletin ja lähtee. Vaan liian aikaseen
hän perille saapuu, sillä vasta illalla alkaa juhla.
Ikävältä tuntuu sielläkin odotteleminen. Ainoatakaan tuttavaa ei
Jaakko tapaa. Nyt vasta se Lyylin poissaolo synnyttää syvää kaipuuta.
Saaren yksinäisyydessä se yhä enemmän mieltä painaa. Nousee ajatus,
joka tuomitsee ja soimaa hänen menettelyänsä Lyyliä kohtaan. Koko
maailma muuttuu Jaakon silmissä niin harmaaksi ja raskaaksi, elämä
tuntuu niin kodittomalta ja tyhjältä että melkein tekisi mieli --
itkeä.
Jaakko kulkee saaren ristiin, rastiin. Hän tarkastelee joka sopen ja
sivun ja vihdoin lämpimän ilman raukaisemana oikasee puhujalavan alle
ja sinne nukkuu.
Jaakko ei ole unensa herra, nöyrästi täytyy hänen alistua tuon
pehmeän ja Uuvuttavan vallan alamaiseksi. Liiaksi heikko on hän,
pannakseen rajan sen hempeän ja virvoittavan virran kululle. Jaakko
ei ole siihen vielä totutellut, vaikka tottumista se välttämättä
kaipaa. Kotona herätteli äiti, oppipaikassa toiset toverit, tai
milloin nämä sen unohtivat, sai sen kunniatyön itse mestari. Mutta
täällä, pienessä Pyhäjärven saaressa, täällä heitä ei ollut, vaan sai
Jaakko kaikessa rauhassa nukkua niin kauan kuin unta riitti.
Lavalla pidetyt puheet, lausutut runot, edempää kuuluva laulu ja
soitto, sekä se melu ja möyhy, jonka sankat juhlavierasparvet
synnyttivät, kaiken sen kauniina unelmana Jaakko näki ja kuuli...
Kun uni vihdoin on tavalla tai toisella loppunut, rientää Jaakko
tulisella kiireellä rantaan.
Ilmari on juuri laiturista lähtenyt ja jo siellä selällä oikasee
mahtavan näköisenä kaupunkia kohden, josta vasta puolen tunnin
kuluttua palaa. Harmikseen huomaa Jaakko, miten jo muutaman minuutin
kuluttua on se hetki käsillä, jolloin Neptun III paluumatkalle
lähtee. Hätääntyneenä juoksee hän pitkin rantoja, venettä kyselee,
vaan mistään ei hänelle sellaista luvata...
Määrätyllä ajalla sieltä Ilmari palaa, Jaakko nousee kannelle, vaan
saa siinä vielä muutaman hetken odotella, ennenkuin kolmas soitto
laivasta annetaan.
Kun Ilmari on laiturista lähtenyt ja potkuri ensimäiset lyönnit
veteen molskauttanut, pistää Neptun III:nen harmaa runko ja sen
perästä suuri, musta möhkäle niemen takaa näkyviin.
Jaakko päästää karkean kirouksen ja pudottaa pitkän syljen laivan
kyljessä melakoivaan veteen...
Jo kuuluu Neptun III:nen singnaali. Ilmari vastaa siihen omituisella,
tunnetulla äänellään. Tamperelaiset soittavat tervehdysmarssin ja
joutilaat juoksevat jäähyväisiä huiskuttamaan...
Jaakolle tulee suuri hätä. Hän on kuin polttavien hiilien päällä.
Hädissään juoksee hän keulaan, palaa sieltä perään ja kulkee sinne,
tänne kannella. Viimein hyökkää hän perämiehen luo ja rukoilevalla
äänellä huutaa:
-- Kääntäkää... seisottakaa... minun täytyy päästä proomuun!
Perämies aluksi hämmästyy, mutta kun saa selvän Jaakon
tarkoituksesta, vastaa hän tyynesti:
-- Mahdotonta... liian myöhään!
-- Eikö mitenkään sovi?
-- Oletko hullu! Tuossa se jo ajaa ohi! -- huutaa perämies ja
pyöräyttää kelaansa, -- ja Ilmari tekee käänteen vasempaan...
"PIKKUJUSSI"
Timo omasi musikaalisia lahjoja ja oli vähällä tulla pataljoonan
singnalistiksi.
Jo pienenä paitaressuna ollessaan joutui Timo penkin päähän
veisaamaan ja "nuottia kannattamaan", niinkuin isän oli tapana sanoa.
Suurina juhlina, niinkuin jouluna, pääsiäisenä ja helluntaina sai
Timo poika näyttää mihin hän veisuussa ja "nuotinkannattamisessa"
pystyy. Kilpaa silloin vetelivät isä ja poika. Juhlavirret
mentiin alusta loppuun, värsyäkään väliin jättämättä. Pari, kolme
virttä pantiin menemään aina samaan menoon, samassa tahdissa ja
siihen samaan nuottiin kuin edellinenkin. Isän matalan jöleä ääni
onnahtelevalla nuotilla, suli pojan heleään, kimakkaan ääneen
kuin aisakellon moilotus pieneen porokellon kilinään. Ne, ne
kuitenkin olivat voitonpäiviä Timolle, oikeita loistopäiviä. Isä
taputteli ja hyväili, ja yhä useimmin uudisti mielituumansa, että
siitä Timo-pojasta se tulee pitäjän lukkari ja että saa mennä
lukkarikouluun, kunhan siitä hieman vaurastuu ja vankistuu.
Mutta sattui siinä äiti kuolemaan, joten lapset jäivät isän hoitoon.
Koti kävi kolkoksi ja kylmäksi ja äidillistä hoivaa kokonaan puuttui.
Timo ajatteli lähteä vieraan leipään. Naapuritöllin Jukka, joka oli
"pikkumusikanttina" sotaväessä, koetteli yllyttää Timoa musiikkiin.
Pyhäpäivinä käväsi hän kotiinsa lomalle ja löi palloa niinkuin
ennenkin Timon ja muiden "siviilipoikain" kanssa kyläkentällä. Mutta
muuten oli hänen käytöksensä paljon miehekkäämpää ja kurssikkaampaa,
sanalla sanoen "sotilaallisempaa" kuin ennen "siviilimiehenä",
jolloin juoksi vanteen perässä pitkin kyläraittia ja heitti
"nappikuoppaa" missä suinkin sopivan nurkkauksen ja pehmeän maan
tapasi. Sotilaslakki oli oikealle korvalliselle kallistettu, ja
välkkyi siinä hieman soikea, läkkipeltiin maalattu tähti, joka
uljaasti, istuen nenän kanssa samassa luotiviivassa, katseli
yläpuolelle horisonttia. Sinelli oli pitkä ja ulottuivat liepeet
lähelle maata, joten ainoastaan leveät saappaankärjet saattoivat
näkyviin tulla. Housut olivat suuret kuin säkit ja saappaat
holskuivat niinkuin keppien päässä. Kiilloitettu vyö pingoitti
sinelliä, joka epäsäännöllisissä laskoksissa lepäsi hartioilla ja
seljässä.
Mutta sittenkin oli se puku, jota kylän pikkupojat ihaillen ja
kunnioituksella katselivat, "mukailivat" sitä ja sitä "kapistusta" ja
tuumailivat että olla tuokin minulla.
Timokin alkoi aina enemmän ja enemmän mieltyä Jukka-pojan
sotilaspukuun, vaikkei ennen ollut siitä juuri mitään perustanut.
Jukka huomasi tämän, ja kehoitteli ja yllytti Timoa lähtemään mukaan,
sillä uusia otettiin useampia. Timo tuumi ja tuumi, vaan ei oikein
selvää tahtonut päätöksestä tulla, vaikka isäkin antoi ehdon vallan
mennä tahi jäädä kotiin. Jukan kehumiset ja kehoitukset vaikuttivat
kuitenkin sen, että Timo päätti lähteä onneansa koettamaan.
Papinkirjalla ja isän lupakirjalla varustettuna astui Timo
kapellimestarin kyökkiin, josta hänet pian sisähuoneisiin
noudettiin, ihan saliin saakka ja siellä pianon eteen seisotettiin.
Kapellimestari näppäili pianon kieliä ja Timo äänellään seurasi
uskollisesti jälessä. Hyvä oli korva, hyvä oli ääni Timolla, joten
kapellimestari mielihyvissään taputti poikaa olkaan ja sanoi hänet
tervetulleeksi musiikkiin.
Timo tallusteli kasarmiin, jossa Jukka suurella riemulla saatteli
hänet toisten poikien joukkoon, komppaniarakennuksen päässä olevaan
huoneeseen, joka juuri oli "pikkumusikanttia" varten varattu. Timo
sai haltuunsa kaapin, sängyn, sotilaspuvun ja vanhan metallisen
ruokakupin. Sotilaspukua ei Timo kuitenkaan, vielä käyttänyt
kokonansa, vaan oli siitä milloin housut, milloin lakki tahi takki
yksinänsä edustettuina. Äitivainaansa kutomissa tahtoi hän vielä
liikkua, sillä määräystä ei oltu vielä Timolle tehty vaatteiden
suhteen.
Elämä oli Timolle outoa ja vierasta. Se tuntui orjuuttavalta.
Vanhemmat pojat olivat ylpeitä ja elivät kuin suuret herrat ainakin,
passauttaen itseään nuoremmilla miten parhaiten taisivat.
Timo sai torven, tuollaisen tavallisen, suoran ja muutenkin
yksinkertaisen singnaalitorven, josta vain muutamat harvat,
määrätyt äänet lähtivät. Posket pullollaan puhalsi Timo. Puhalsi
lankkumarssit, iltasoitot ja monet muut singnalisteille tavalliset
kappaleet.
Harjoitusajat kuluivatkin Timon mielestä nopeasti. Kaikkein ikävintä
oli kuitenkin se, ett'ei saanut oikeata torvea, jona hän piti vain
venttiileillä varustettuja. Niitä sellaisia katseli Timo suurella
ihastuksella ja vain toisinaan sai erityisellä luvalla koettaa.
Singnaalitorvea piti Timo tavallisen leppätorven arvoisena, jota hän
jo aikoja oli luullut olevansa mestari soittamaan.
Jouto-aikoina tahtoi koti-ikävä väkisinkin mieltä painaa. Siellä
se elämä oli sentään niin rauhallista, niin vapaata ja kotoista.
Sai pikkuveikkojen kanssa virsiä laulaa, olla koulusilla ja lyödä
palloakin joutoaikoina. Siellä se vanha isäkin murheissansa äitiä
muistelee, siellä se on ruuna, tuo rakas ruuna, jonka selässä oli
niin monet kerrat saanut ratsastaa; siellä Mansikit, Mustit ja
Mirrit, joita kaikkia Timo syvällä kaipauksella muisteli.
Vaikka ei sitä toimettomina, kädet ristissä kasarmissakaan
joutoaikoja vietetty. Eihän toki! Puhteet kuluivat monenmoisissa
kujeissa ja vehkeissä. Vanhemmat tanssivat ja toiset löivät korttia,
jotta oli yhtenä läiskinänä ja puheensorinana koko huone. Nuoremmat
antautuivat hyväntahtoisesti vastatulleiden "nahkajussien" kanssa
ihmeellisien silmänkääntäjätemppujen näyttämiseen, joita vanhemmilta
olivat oppineet ja jotka kuin perintönä seurasivat aina uusille
"jusseille".
Ihmeellisimpinä temppuina pidettiin "sinellinhian katkaseminen",
"puukkojen tanssittaminen", "munan solmuun vetäminen", "pulloon
upottaminen" ja "reservimiehen kirkkomatka".
Erityisempään suosioon oli kuitenkin poikien keskuudessa päässyt
"tähtien katseleminen sinellinhiasta". Tätä temppua ei kuitenkaan
voitu näyttää kuin yhden ainoan kerran uusille tulokkaille,
sillä katsoja ei tavallisesti toista kertaa siihen "lystiin"
osaaottanut. Vaan aina kuin uusia "Jusseja" tuli, pitivät vanhemmat
velvollisuutenaan panna tämä ihmeellinen näytäntö toimeen.
Näyttäjä nousi tuolille, kohotti sinellinhian suoraksi kattoonpäin ja
katsoja käärittiin hupelluksiin sisään, niin ettei hän ympärillään
mitään huomannut.
Timo joutui tähtiä tarkastamaan. Hän kiedottiin sinelliin ja
asetettiin kasvot hian reikään, jota myöten piti tarkasti katsella
suusta näkyvää kattoa, missä tähdet tulisivat ilmestymään. Toisten
siinä hääräillessä ja puuhaillessa ympärillä, noutaa joku vesiämpärin
kaikessa hiljaisuudessa ja nousee näyttäjän viereen toiselle tuolille.
-- Noo, nyt pitäisi ruveta näkymään -- huutaa toinen tuolilla
seisojista ja humauttaa samassa ämpärillisen vettä sinellinhiaan.
Koko huone remahti suureen nauruun. Timo tuli sinellistä märkänä
kuin uitettu koira. Vesi juoksi pitkin paljasta kaulaa ja rintaa,
vatsaa ja selkää ja laski vahvana virtana housunlahkeita myöten
saapasvarsiin. Kuivaa paikkaa ei ollut. Alusvaatteista sukkiin saakka
olivat kaikki märkinä.
Timolta pääsi itku.
Poikien mielestä oli "tähtien katseleminen" mainiosti onnistunut. He
yltyivät pilkkaamaan Timoa, että sellainen mammanpoikako se onkin,
poruhärkä. Mutta Timo vetisteli vetistelemistään; eivät tahtoneet
kyyneleet lähteissään pysyä, vaan valuivat alas poskille ja siitä
tervatulle lattialle vierivät.
Nyt olisi Timo niin mielellään tahtonut olla isän luona kotona,
pikkuveikkojen kanssa ehtoovirsiä laulamassa. Ja aina kun hän
muisteli tätä, valtasi uusi itkunpuuskaus hänet ja nyyhkytys
ravisteli olkapäitä myöten koko ruumista.
-- Mitä joutavia sinä poika siinä tuherrat -- huusi muuan pari vuotta
talossa ollut ja nosti Timoa leuasta.
-- Noo, ann' olla! -- puolustelihe Timo ja irroitti käden leuastaan.
-- Vai alat sinä kiukuttelemaan! -- huusi poika ja antoi Timolle
vahvan korvapuustin.
Uusi itkun tulva valtasi Timon. Hän ei yrittänytkään antaa samalla
mitalla takaisin, vaan päätti heti paikalla jättää kasarmin ja lähteä
kotiin.
Kruunun vaatteet myttäsi hän kaappiin, otti omansa päälle, eikä
unohtanut omaa lusikkaansakaan, vaan pisti sen rintataskuunsa ja
sanaa sanomatta painoi ulos ovesta.
Kukaan ei sanallakaan estänyt Timon menoa; rauhassa sai hän taivaltaa
kotiinsa saakka. Isä otti poikansa avosylin vastaan ja pikkuveikot
kerääntyivät Timon ympärille ja kyselivät ja tutkivat asioita jos
jonkinlaisia. Lopuksi pistettiin lauluksi. Timon ääni helisi kaikkia
muita kirkkaammin ja kauneimmin $a tuntui siltä kuin juhla olisi
hänen mukanansa tupaan tullut.
* * * * *
Mutta seuraavana päivänä kun kontrahteja "pikkujusseille" kasarmissa
tehtiin, ei Timoa näkynyt, ei kuulunut. Eikä ole Timo sen perään
torvensoittajaksi sotaväkeen halunnut.