Suurilta saloiltani minä sinua Maiju huudan ja huhuan... Minä huudan
päivän iltaan painuessa, aamuauringon saloani tervehtiessä; mutta
minun ääntäni et sinä sittekään kuule.
Ja kun päivä korkeimmilleen nousee, kun se pilveen peittyy ja
silmänsä minulta salpaa... silloinkin minä sinua Maiju huhuan ja
huudan...
Mutta sinä et huutooni vastaa... Vaarojen kupeet minun ääneni
kertovat, levittävät sen laaksojen pohjiin, kaukaisiin metsiin
kulettavat ja kanssani kilvan huhuilevat.
Vaan sinä et sittekään kuule...
Luulisin etten tarpeeksi huutaisikaan, luulisin ääneni liian
heikoksi, luulisin laaksoon väsyvän, elleivät nuo metsäiset vaarat
huutoani matkisi ja ääneni vahvuutta todistaisi.
Joudu Maiju, joudu! Riennä, kevät on jo suurilla saloillani...
Maiju...!
Minä odottelen... kuulostan salolle, laaksojen pohjiin, vaarojen
kupeita kuulostan... vaan sinun ääntäsi, sinun askeleitasi Maiju minä
en mistään kuule...
Tyhjää on kaikki, hiljaisuuteen sammuu salo, kun ääneni kaiku
vuorilta palaa...
Mutta sittekin minä sinua huudan ja huhuan. Korkeille kiville,
epätasaisien vaarojen rinteille minä nousen ja käsieni torvesta
huudan. Maiju... Maiju-uu -- vastaa vaara ja sitte minä kuulen vielä
sekavaa kaikua, laakson mölinää, kunnes viimein tyyni hiljaisuus
ympärilleni palaa...
Et siis kuule... et tahdo tänne salojeni helmaan tulla... et minusta
välitä, etkä alakuloisia laulujani kuulla viitsi... et kukistani
huoli... et salojani nähdä tahdo, etkä kaukaisia vaarojani katsella.
Voi... tyhmä olet...
Tulisit... tulisit Maiju...
Täällä saisit sinä pääsi metsäkukilla puettaa, saisit suuren saloni
morsiamena kulkea kuni haltiatar suuri ja metsien riistaa paimentaa.
Linnut sinulle täällä onnea laulaisi, metsä laulaisi, tuuli kasvojasi
suutelisi ja koko tuoksuva kevät sinut syliinsä sulkisi.
Etkö Maiju saloni pyhää rauhaa rakasta, sen hiljaista yksinäisyyttä
lemmi ja toisinaan pauhaava mylvinää ihaile?
Maiju... Maiju... joudu, riennä! Kevät on jo saloilleni saapunut,
vuokko tekee terää ja laululintujen suuret parvet metsiköissä
helistää. Joudu, joudu! Käteni minä sinun käteesi ojennan, sinulle
onnea ja autuutta laulan ja sydämeni sinun sydämeesi vuodatan.
Silloin me yhdessä näitä suuria saloja kulkisimme, yhdessä taivaan
korkeutta katselisimme ja Luojan hyvyyttä kiittäisimme.
Tuonne koivikon helmaan, tyynen metsäjärven rannalle minä sinut
mökilleni saatteleisin. Siellä me sitte yhdessä eläisimme, yhdessä
metsäjärvien tyyniä pintoja ruuhellamme piirtelisimme ja ijäisestä
onnestamme loppumattomat laulut laulaisimme...
Aamuin me peippoa koivikossa kuulisimme, käkeä kuusenlatvoissa
kukuttaisimme; illoin päivänlaskua vaaroiltamme katselisimme ja
satakieltä lehdossa laulattaisimme...
Oi Maiju! Täällä meidän elämämme onnea olisi... täällä me niinkuin
metsälammin sorsat rauhassa eläisimme... eikä meidän onneamme kukaan
kadehtia tietäisi...
Aina kun kevät saloilleni saapuu, minä sinua Maiju huudan ja huhuan.
Minä huutelen vaarojen kupeilta ja laaksojen pehmoisilta pohjilta
minä sinua huhuilen. Helluntai-kokkoni minä kevätyön hämärään
sytytän, juhannustulia vaarojen harjoilla sinua varten poltan ja
tuloasi odotan.
Salojeni kevät kulkee huomaamattani ohi niinkuin hento, liipoitteleva
perho, joka äänettömästi kukasta kukkaan kulkee ja sitte tietämättäni
silmistäni katoaa... Saapuu kesä... Silloin minä vielä sinun tuloasi
odotan, kukkiani kukitan ja lintujani sinua varten laulatan. Vaan kun
et sinä silloinkaan saloilleni saavu, saapuu musta syksy ja luminen
talvi. Kukkani silloin kuihtuu, laulut salolta sammuu ja minun
odotettu onneni hankiin jäätyy...
* * * * *
Kun siis kevätkuita jälleen saloilleni saavut, kun aurinkosi
korkealle taivaalle kohotat ja kevättuulesi puhaltaa annat; kun
mahlat maasta nostat ja laululintujen parvet takaisin saatat, saata
silloin kaukainen onneni, kaukainen lempeni luokseni leikkimään,
kevättuulia kanssani halailemaan, keväisiä salojani kupeillani
kulkemaan ja sinistä taivasta metsäisiltä vaaroilta katselemaan.
Saavuthan sinä Maiju silloin...