"Ansa on viritetty, varokaa itseänne, Lupin."
Voima, joka oli kiihottanut don Luisia taistelemaan ja voittamaan
oli niin valtava, ettei se kärsinyt mitään esteitä. Pettymys, raivo,
nöyryytys, tuska tukahtui polttavaan haluun toimia, hankkia tietoja
ja jatkaa ajoa. Kaikki muu oli toisarvoista ja selkenisi pian
itsestään yksinkertaisella tavalla.
Kivettynyt ohjaaja heitti katseen talonpoikiin, jotka lentokoneen
äänen houkuttelemina tulivat taloistaan. Don Luis tarttui hänen
kurkkuunsa ja asetti revolverin suun hänen ohimolleen.
"Sanokaa mitä tiedätte... tahi olette kuollut mies!"
Ja kun miesparka alkoi ladella rukouksia, karjui hän.
"Ei hyödytä mitään voihkia ja toivoa apua. Ihmiset eivät kerkeä
ajoissa perille. On vain yksi keino pelastua: puhuminen! Eilen
illalla tuli eräs herra Pariisista Versaillesiin autolla, lähetti sen
pois ja otti teidät tilalle, eikö niin?"
"Niin."
"Herralla oli mukanaan nainen?"
"Oli."
"Ja herra tilasi teidät viemään itsensä Nantesiin?"
"Niin."
"Mutta muutti aikeensa tiellä ja käski teidän päästää hänet pois?"
"Niin."
"Missä?"
"Ennen Mansiin tuloamme, pienellä oikealle johtavalla tiellä, jonka
vieressä, hiukan syrjässä, oli vaunuvaja. Siinä nousivat molemmat
pois."
"Ja te jatkoitte matkaa?"
"Hän maksoi siitä."
"Paljonko?"
"Viisisataa frangia. Ja Nantesissa piti olla toinen matkustaja, joka
tilaisi minut Pariisiin takaisin tuhannesta frangista."
"Uskoitteko te tähän toiseen matkustajaan?"
"En. Luulen hänen tahtoneen pettää takaa-ajajiaan lähettämällä heidät
minun perään Nantesiin."
"Ja kun te erositte heistä, niin ettekö olleet utelias näkemään mihin
he ryhtyivät?"
"En."
"Varokaa! Jos painan liipasinta, lävistää kuula otsanne! Puhukaa
suoraan!"
"No niin. Minä palasin takaisin ja asettauduin muutamien puiden
taa. Mies oli avannut vaunuvajan oven ja veti sieltä ulos pienen
limousine-auton. Nainen ei tahtonut nousta siihen. He näyttivät
kiistelevän sangen kiivaasti. Mies vuorotellen sekä uhkasi että
rukoili. Nainen näytti sangen väsyneeltä. Mies antoi hänelle lasin
vettä, jonka oli hakenut. Sitten nainen myöntyi."
"Lasin vettä?" huudahti don Luis. "Oletteko varma ettei hän
sekoittanut mitään veteen?"
Ohjaaja näytti kummastuvan kysymyksestä ja vastasi sitten:
"Luulen hänen sekoittaneen. Hän otti jotain taskustaan."
"Ja nainen ei sitä huomannut?"
"Ei, hän ei huomannut mitään."
Don Luis hillitsi pelkonsa. Olihan mahdotonta, että roisto olisi noin
tuostaan, ilman mitään kiirehtimisen syytä, myrkyttänyt Florencen.
"Nainen siis päätti nousta autoon?" jatkoi Perenna.
"Niin, ja mies sulki oven asettuen ohjauspyörään. Sitten minä lähdin."
"Näkemättä mihin suuntaan he ajoivat?"
"Niin".
"Epäilittekö matkalla, että he luulivat olevansa takaa-ajettuja?"
"Kyllä. Mies pisti vähä väliä päänsä ulos ikkunasta."
"Eikö nainen huutanut? Tuntisitteko miehen jälleen, jos näkisitte
hänet?"
"En. Versaillesissa oli pimeä. Ja tänä aamuna en nähnyt häntä niin
läheltä. Sitäpaitsi, se on kummallista, mutta ensiksi näytti hän
minusta sangen pitkältä mutta tänä aamuna näytti hän hyvin pieneltä.
En voi käsittää sitä ollenkaan."
"Näen naamastanne, että te aiotte kannella. Älkää tehkö sitä, se
olisi tyhmyyttä. Tässä on teille tuhat frangia."
Hän kääntyi Davanneen, jonka kone alkoi koota ympärilleen väkijoukkoa
ja sanoi:
"Voimmeko lähteä nyt?"
"Milloin haluatte. Mihinkä lähdemme?"
Pitämättä lukua kokoontuneesta väkijoukosta otti don Luis esille
Ranskan kartan ja levitti sen eteensä. Silmät karttaan kiinnitettyinä
asetti hän yhden sormen Pariisin ja toisen Le Mansin päälle ja
ennenkuin hän oli itseltään kysynytkään minkä vuoksi roisto oli
valinnut Le Mans-Angersin tien, tiesi hän vastauksen. Erään kaupungin
nimi sukelsi esille hänen muistostaan ja totuus välähti esiin kuin
salama: Alençon! Hän toisti:
"Mihin lähdemme? Takaisin, ohjaten hiukan vasempaan."
"Johonkin erityiseen paikkaan?"
"Alençoniin."
"Hyvä on", sanoi Davanne. "Kuulkaa, miehet, antakaa minulle vähän
apua. Tältä kentältä on helppo lähteä."
Don Luis ja jotkut toiset auttoivat häntä ja valmistukset olivat
pian suoritetut. Davanne koetteli konettaan. Kaikki oli parhaimmassa
kunnossa.
Tällä hetkellä tuli suuri auto mylvien kuin kiukustunut härkä ja
pysähtyi äkkiä. Siitä nousi kolme miestä, jotka ryntäsivät keltaisen
vuokra-auton ohjaajan luo. Don Luis tunsi heidät. Siinä olivat Weber
ja ne miehet, jotka olivat vieneet hänet vankilaan.
Don Luis meni heidän luokseen. Päässään lentäjähattu ja silmälasit
hän oli aivan tuntematon. Hän sanoi muutetulla äänellä:
"Linnut ovat lentäneet pois, herra salapoliisipäällikkö."
Weber katsoi häneen ällistyneenä.
Don Luis jatkoi:
"Niin, lentäneet pois. Ystävämme Saint-Louisin saarelta on hiottu
konna. Hän istuu nyt kolmannessa autossa."
Weber tuijotti häneen. Kuka oli tämä mies, joka puhui asioista, jotka
oli puhelimitse ilmoitettu poliisin päämajaan kello kolme tänä aamuna?
"Kuka te olette, hyvä herra," huudahti hän.
"Mitä? Ettekö te tunne minua? Mitä sitten hyödyttää sopia
kohtauksista ihmisten kanssa? Käyttää koko kykynsä ollakseen
täsmällinen ja sitten kysytään: kuka te olette! Kas niin, Weber,
tunnustakaa nyt, että tämän te teette vain kiusataksenne minua.
Täytyykö teidän välttämättä nähdä minun kasvoni? No niin, katsokaa!"
Hän kohotti naamaria.
"Arsène Lupin!" sähähti salapoliisipäällikkö.
"Palvelukseksenne... jalan, hevosella tahi ilmassa. Sinne aion nyt.
Näkemiin."
Davanne oli valmis. Don Luis nousi koneeseen. Kone alkoi käydä.
"Koilliseen", käski don Luis. "Yhdeksänkymmentä lieua tunnissa.
Kymmenentuhatta frangia."
"Meillä on vastatuuli", sanoi Davanne.
"Viisituhatta frangia vastatuulesta lisää", huusi don Luis.
Se tosiasia, että roisto oli antanut Florencelle unipulveria, poisti
kaikki epäilykset. Florencen täytyi nukkua ettei hän tuntisi Damignia
ja Vanhaa Linnaa. Sinne lurjus varmasti aikoi.
"Nopeammin! Emmehän pääse mihinkään. Lisätkää vauhtia!"
Sable... Sille-le-Guillaume...
Maa kiisi pois heidän altaan. Puut ja talot katosivat kuin varjot.
Vihdoin Alençon.
Kello oli tuskin enempää kuin neljännestä vailla kolme kun
he laskeutuivat kaupungin ja Damignin välille. Don Luis teki
tiedusteluja. Useita autoja oli kulkenut Damigniin päin, niiden
joukossa erään herran ohjaama pieni limousine-auto, joka oli
kääntynyt kylätielle. Ja tämä kylätie johti Langernaultin maatilan
takana olevaan metsään.
Don Luisin vakaumus oli niin luja, että hän sanoi Davannelle
jäähyväiset ja auttoi tätä alkamaan lentoretkensä takaisin Pariisin.
Viimeinen ottelu oli käsissä.
Hän kulki edelleen, pölyssä näkyvien kummirenkaiden jälkien
ohjaamana. Kuljettuaan metsän läpi tuli don Luis suurelle
kyntämättömälle kentälle, josta tie kääntyi maatilalle ja päättyi
vanhalle, raudoitetulle, puomilla varustetulle kaksoisportille. Tästä
oli limousine-auto ajanut sisään.
"Ja minun on mentävä myöskin samaa tietä", ajatteli don Luis. Muuri
oli tästä kohdasta kolmetoista jalkaa korkea. Miten hän pääsi ylös ja
millä yli-inhimillisillä ponnistuksilla hän suoriutui, sitä ei hän
itsekään olisi voinut sanoa jälkeenpäin.
Tultuaan toiselle puolelle löysi hän jälleen pyöränjäljet, jotka
suuntautuivat vasemmalle, hänelle tuntemattomille paikoille.
Äkkiä, kääntyessään eräässä vanhan marjakuusiaidan kulmassa, näki
don Luis limousine-auton, joka oli jätetty, tahi oikeammin sanoen,
piilotettu erääseen laaksoon. Epäjärjestys, joka vallitsi autossa,
rikotut ikkunalasit ja astuimella riippuva jalkapeite todistivat
rikoksesta. Roisto oli tietysti käyttänyt hyväkseen Florencen unta
sitoen hänet; heidän tullessaan perille ja hänen koettaessaan nostaa
Florencea oli tämä tarrautunut kiinni kaikkeen minkä tapasi.
Don Luis vakuuttautui heti siitä, että hänen otaksumisensa oli oikea.
Mennessään kapeaa, ruohoa kasvavaa, jyrkänteelle johtavaa polkua
pitkin, huomasi hän, että ruoho oli yhtä tasaisesti alaspainunut
kaikkialla.
"Se roisto!" ajatteli hän. "Se roisto! Hän ei kanna uhriaan, vaan
laahaa häntä."
Polku johti kiviröykkiöiden ja luhistuneiden rakennusten ohi. Tällä
paikalla oli nähtävästi ollut vanha linna, josta maatila oli saanut
nimensä. Eräässä heinäruo'ossa maassa huomasi don Luis jotain
välähtelevän. Se oli sormus, kapea ja sangen yksinkertainen, kahdella
helmellä varustettu kultasormus, jonka hän usein oli nähnyt Florencen
sormessa. Ja hänen huomiotaan herätti erikoisesti se, että sormuksen
ympärille oli tarkoituksella kierretty ruohonkorsi kolminkerroin.
"Tämä on selvästikin merkki", ajatteli don Luis.
Tyttö siis toivoi vielä. Hän odotti apua. Ja don Luis ajatteli
liikutettuna, että tämä viimeinen epätoivoinen vetoaminen oli
tarkoitettu hänelle.
Viidenkymmenen askeleen päässä -- tämä seikka ilmaisi omituista
huolimattomuutta roistossa -- oli uusi merkki, uusi johtolanka:
kukkanen, keltainen päivänkakkara, jonka pieni käsiraukka oli
taittanut ja noukkinut siitä pois terälehdet. Sitten oli maassa
viiden sormen jäljet ja sen jälkeen kiveen piirretty risti. Tällä
tavoin saattoi hän hetki hetkeltä seurata tämän kauhean vaelluksen
yksityiskohtia.
Hän kuunteli. Hän ei ollut erehtynyt. Ääni toistui ja se oli naurua;
mutta minkälaista hirveätä naurua! Pahansuopaista, pirullista naurua
ja niin kimeätä! Se muistutti naisen naurua, mielipuolen naisen...
Jälleen hiljaisuus. Sitten toinen ääni ikäänkuin olisi joku
työkappale heitetty maahan. Sen jälkeen taas hiljaisuus.
Tämä tapahtui, don Luisin arvion mukaan, noin sadan metrin päässä.
Polku loppui kolmeen maahan kaivettuun porrasaskelmaan. Ylempänä oli
rojujen ja sirpaleiden täyttämä, hyvin tilava tasanko. Keskellä,
don Luisin edessä, oli puoliympyrän muotoinen, suurista laakereista
kasvatettu aita. Ruohopolku jatkui sinne.
Don Luis joutui hieman hämilleen, sillä aita näytti muodostavan
läpitunkemattoman esteen. Hän meni eteenpäin ja huomasi, että siinä
ennen oli ollut aukko, mutta se oli kasvanut jälleen umpeen. Oksat
oli helppo työntää syrjään ja tämän kautta oli roiston täytynyt
kulkea.
Nyt kuului nauru niin läheltä, että don Luis säpsähti ja hänestä
tuntui, että roisto etukäteen nauroi hänen yritykselleen. Hän muisti
punaisella kirjoitetun kirjeen:
"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta, muuten kuolette
tekin. Luullessanne päämääränne olevan saavutetun, kohottaessanne
kätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja, juuri
samalla hetkellä avautuu maa allanne. Kuolinpaikkanne on valittu.
Ansa on viritetty. Varokaa, Lupin!"
Hän pysähtyi. Viimeinen oksa esti häntä näkemästä. Hän painoi sen
silmiensä tasalle.
Ja hän näki...
Hän näki Florencen, joka -- tällä hetkellä aivan yksin -- makasi
sidottuna maassa kolmenkymmenen metrin päässä hänestä ja suureksi
ilokseen näki hän eräistä liikkeistä, että tämä vielä eli. Hän oli
tullut ajoissa. Florence ei kuolisi. Sitten tutki hän ympäristöä.
Oikealla ja vasemmalla hänestä oli laakeriaita, niin että muodostui
jonkunlainen areena. Keskellä oli pieni pyöreä paikka, josta
haarautui kaksi tietä, toisella oli ruoho alaspainunutta ja se
oli jatkoa sille tielle, jota don Luis oli kulkenut, mutta toinen
leikkasi sen suorassa kulmassa kulkien laakeriaidan päästä toiseen.
Keskellä oli sekasorrossa irtaantuneita kiviä ja luonnollisia
paasia, savella yhteen liitettyinä ja pahkaisten puunjuurien koossa
piteleminä; kokonaisuudessaan muodosti taulun taka-osa halkeamia
täynnä olevan kapean luolan, johon pääsi valoa. Lattia, jonka don
Luis selvästi näki, oli tehty kolmesta, neljästä kivipaadesta.
Tässä luolassa makasi käsistään ja jaloistaan sidottuna Florence
Levasseur, näytti kuin olisi hänet varattu jotain salaperäistä, tässä
luolassa tapahtuvaa uhritoimitusta varten.
Välimatkasta huolimatta erotti don Luis jokaisen piirteen hänen
kalpeilla kasvoillaan.
Äkkiä tarttui don Luis revolveriinsa ja kohotti käsivartensa valmiina
tähtäämään. Uhripappi, pyöveli, oli juuri näyttäytynyt alttarilla,
jossa uhri makasi. Roisto astui luolaan ja nauroi kauheata nauruaan.
"Näen, että olette vielä täällä", sanoi hän. "Ei varjoakaan
pelastajasta? Olisi parasta jos hän kiiruhtaisi."
Hänen äänensä oli niin kimeä, että don Luis kuuli joka sanan. Hän
tarttui lujemmin revolveriinsa varustautuen ensimmäisen epäilyttävän
liikkeen sattuessa ampumaan. "Olisi parasta, jos hän kiiruhtaisi",
toisti roisto nauraen. "Muuten on kaikki viiden minuutin kuluttua
ohi. Kuten näette, minä olen järjestyksen mies, eikö niin, Florence,
rakkaani?"
Mies oli raajarikko, jonkun sairauden runtelema, joka vaikutti hänen
liikkumiskykyynsä. Hänen veltot ja epävarmat jalkansa notkahtelivat
sinne tänne. Hän oli tavattoman laiha. Don Luis näki hänen kalpeat,
kuoppaiset poskensa, pergamentinvärisen ihonsa ja verettömät kasvonsa.
Mies sanoi Florencelle:
"Vaikka te olette olleet hyvin kiltti tyttö, ettekä ole huutaneet
tähän saakka, on kenties parasta olla varovainen ja estää kaikki
yllätyksen mahdollisuudet, ettekö te ole itsekin samaa mieltä?"
Hän kumartui tytön puoleen ja sitoi suuren nenäliinan tytön kasvojen
alaosan yli.
Aavistaen uhkaavan vaaran, peloissaan, että roisto yhtäkkiä saa
raivokkaan murhahalun, oli don Luis kohottanut jälleen revolverinsa
ja seurasi tapahtumia varmana ampumataidostaan.
Roisto puhui kuiskaten Florencelle. Mitä hän sanoi? Mitä häpeällisiä
esityksiä teki hän Florencelle?
Katkeroituneena otti raajarikko yhtäkkiä askeleen takaisin ja huusi
raivokkaasti:
"Mutta ettekö ymmärrä, että te olette hukassa? Nyt kun ei minulla ole
enää mitään pelättävää, kun te olette ollut kylliksi yksinkertainen
seurataksenne minua ja jättäytyäksenne minun valtaani, mitä
toivoa voi teillä enää olla? Saada minut taipumaan ehkä? Koska
minä palan intohimosta, luulette te...? Milloinkaan ette ole
niin perinpohjaisesti erehtynyt, pieni nukkeni! Minä en välitä
hituistakaan kuolemastanne. Kun olette kuollut, ei teitä oteta
lukuun. Te luulette ehkä, että koska olen raajarikko, ei minulla ole
voimia tappaa teitä? Tässä ei ole kysymyskään teidän tappamisestanne,
Florence. Oletteko milloinkaan nähneet minun tappavan ihmisiä? Ette
milloinkaan! Ei, ei, Florence, minä en koske teihin ja kuitenkin...
Kuulkaa, mitä tapahtuu, katsokaa itse. Juttu on järjestetty minun
omaan tapaani... ja mitä ikinä teettekään, ette te pelastu. Tämä on
vain valmistava varoitus."
Hän kulki muutamia askeleita ja pitäen käsillään kiinni oksasta
kiipesi alimmalle niistä kallionlohkareista, jotka muodostivat
luolan. Täällä vaipui hän polvilleen. Hänen vieressään oli pieni
rautakanki. Hän tarttui siihen ja löi lähimpään kiveen kolme kertaa.
Kivet vyöryivät luolan eteen.
Don Luis syöksyi kauhusta huudahtaen esiin piilopaikastaan. Hän
oli silmänräpäyksessä käsittänyt tilanteen. Luola, kivipaadet,
graniittipatsaat, kaikki olivat niin sijoitetut, että niiden
tasapaino saattoi horjahtaa koska tahansa ja Florence hautautuisi
kallioiden alle.
Kahdessa sekunnissa oli hän puolitiessä. Mutta tässä hän huomasi
salamannopealla vaistollaan, että alaspainunut ruohonjälki ei mennyt
suoraan arenan keskitse vaan kiersi sen. Minkä vuoksi? Se oli
kysymys, jonka aina epäilevä vaisto asettaa, mutta johon ymmärrys ei
ehdi vastata. Don Luis lensi suoraan. Ja tuskin oli hän asettanut
jalkansa tähän piiriin, kun onnettomuus tapahtui.
Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti ikäänkuin hän olisi koettanut
astua tyhjään avaruuteen, joka nieli hänet heti. Maa hänen allaan
avautui. Ruohoturpeet erkanivat toisistaan ja hän putosi.
Hän putosi aukkoon, joka ei ollut mikään muu kuin lähteen suu,
laajuudeltaan neljä jalkaa. Mutta juostessaan vimmatulla vauhdilla
iskeytyi hän vastakkaiseen seinään, niin että hänen käsivartensa
olivat yläpuolella penkereellä ja hän saattoi tarttua muutamiin
juuriin.
Hän oli niin vahva, että hän olisi voinut kohottautua ylös
käsivoimillaan. Mutta roisto oli heti syöksynyt kohtaamaan hyökkääjää
ja seisoi nyt kymmenen askeleen päässä don Luisista uhaten, häntä
revolverillaan.
"Älkää liikkuko", huudahti hän, "muuten ammun teidät!"
Don Luis oli niin voimaton, ettei hän halunnut antautua vaaraan saada
kuulaa ruumiiseensa.
Heidän silmänsä kohtasivat muutamaksi sekunniksi. Raajarikko vapisi
kuin kuumeessa. Nyt kuului taas hänen pirullinen naurunsa:
"Lupin! Lupin! Nyt olet valmis. Lupin on kiikissä!... Millainen
pässinpää olettekaan! Minähän varoitin teitä, varoitin veripunaisella
kirjoituksella. Muistatteko sanojani: 'Kuolinpaikkanne on valittu.
Ansa on viritetty! Varokaa, Lupin!' Ja nyt olette te tässä! Te ette
olekaan vankilassa? Te väistitte sen iskun, te lurjus! Onneksi
näin tapahtumat etukäteen ja ryhdyin varovaisuustoimenpiteisiin.
Mitä siitä sanotte? Mitä pidätte pienestä viekkaudestani? 'Koko
poliisilaitos tulee kantapäilleni', ajattelin minä. 'Mutta on
vain yksi, joka saattaa vangita minut, ja se on Lupin. Sen vuoksi
on hänelle näytettävä tietä, hänet on johdettava jäljille, hänen
polkunsa on tasoitettava uhrin ruumiilla. Ja sitten siroteltava
muutamia merkkejä sinne tänne. Ensiksi kauniin tytön sormus, johon
oli kiedottu ruoho, hiukan kauempana kukka ilman terälehtiä, sitten
sormien jäljet maassa ja risti kivessä! Olihan mahdotonta olla niitä
huomaamatta. Muistakaa: 'Ansa on viritetty'. Ja ansa minun makuuni,
Lupin, eräs parhaimmista! Oh, minä suoriuduin ihmisistä mielelläni
mutta heidän omalla suosiollisella avullaan. Me työskentelemme
yhdessä niinkuin ystävät ja toverukset. Minä en suorita itse töitäni.
Toiset tekevät sen minun puolestani..."
Don Luisin sormet, jotka olivat ensiksi tarttuneet ruohojuuriin,
tarrautuivat nyt turhaan kiinni lähteen seinäkiviin. Ja hänen
olkapäänsä painuivat syvemmälle ja syvemmälle lähteeseen.
"Se onnistui!" sähähti roisto kesken suonenvedontapaista nauruaan.
"Hyvä Jumala, kuinka ihanaa on nauraa! Erittäinkin kun sitä niin
harvoin tekee. Te ette ole milloinkaan nähneet minun nauravan, vai
kuinka, Florence?"
Hän vaikeni. Hän odotti kauheaa ratkaisua, jonka hän oli niin
viekkaasti suunnitellut ja jossa kaikki tapahtumat seuraisivat niin
nopeasti toisiaan hänen taipumattoman tahtonsa mukaisesti.
Ratkaisu ei viipynyt. Olkapäät olivat jo liukuneet alas, sitten
leuka, sitten epätoivoiseen kuolontuskaan vääristynyt suu, sitten
kauhun täyttämät silmät ja vihdoin otsa sekä hiukset: pää oli
kadonnut.
Aukon reunalla ei ollut jäljellä muuta kuin kädet ja nekin päästivät
otteensa. Silmänräpäyksen hapuilivat sormet otetta. Ja sitten...
sitten ei ollut enää mitään nähtävää eikä kuultavaa.
Raajarikko syöksyi esiin kuin irtipäästetyn teräsvieterin
ponnahduttamana ja ulvoi ihastuksesta:
"Nyt se on tehty! Lupin on pohjattomassa lähteessä. Vielä yksi
seikkailu lopetettu!... Uh!"
Hän meni lähteen ammottavalle aukolle ja seisoen siitä vähän matkan
päässä kuin olisi hän pelännyt tulla lähemmäksi sylkäsi hän kolme
kertaa aukkoon.
Hän hoippui raivon huumaamana ja oli pakotettu kumartamaan. Mutta
hänellä oli vielä voimia suonenvedontapaisessa raivossaan pudota
polvilleen lähteen reunalle ja huutaa läähättäen pimeyteen:
"Hei! Kuuletko sinä, ruumis! Älä mene heti koputtamaan helvetin
portille! Pikku tyttö tulee luoksesi kahdenkymmenen minuutin
kuluttua... niin, täsmälleen kello neljä. Te tiedätte, että olen
täsmällinen ja pidän aina sanani kirjaimellisesti. -- Niin, olin
unohtaa: perintö -- tiedättehän, Morningtonin miljoonat -- niin, ne
ovat minun. Florence selittää teille kaiken hetken kuluttua. Se on
mainiosti suunniteltu, saatte nähdä... saatte nähdä..."