Don Luis vaikeni. Hän hymyili tyytyväisenä; näiden neljän minuutin
muisto näytti huvittavan häntä tavattomasti.
Valenglay ja poliisiprefekti, jotka eivät vähällä kummastelleet
kylmäverisyyttä ja rohkeutta, tuijottivat häneen hämmästynein ilmein.
Oliko mahdollista, että ihmisen sankarillisuus saattoi kohota
sellaiseen kuulumattomaan korkeuteen?
Perenna meni silläaikaa kaminan toiselle puolelle ja osoitti suurta
Ranskan karttaa:
"Te, herra presidentti, sanoitte roiston auton lähteneen
Versaillesista ja olevan matkalla Nantesiin?"
"Niin, ja olemme ryhtyneet kaikkiin toimenpiteisiin hänen
vangitsemisekseen joko matkalla, Nantesissa tahi Saint-Mozaressa,
jossa hän ehkä aikoo astua laivaan."
Don Luis tuli jälleen pöydän luo ja jatkoi:
"Taistelu oli ohi, eikä kellään ollut halua sitä uudistaa.
Neljäkymmentäkaksi veitikkaani seisoivat kasvoista kasvoihin ei
voittajan, mutta yliluonnollisia keinoja käyttävän vastustajan
kanssa. Niille käsittämättömille tosiasioille, joiden todistajina he
olivat olleet, ei löytynyt mitään muuta selitystä. Minä olin noita,
jonkunlainen marabu, profeetan lähetti."
Valenglay nauroi ja sanoi:
"Heidän käsityksensä ei ollut niinkään tyhmä. Sillä teidän oli
täytynyt suorittaa taikatemppu, jota minun käsittääkseni tuskin
voidaan kutsua muuksi kuin ihmetyöksi."
"Herra presidentti, tunnetteko te erään Balzacin omituisen novellin,
jonka nimi on 'Erämaan intohimo?'"
"Tunnen".
"No niin, siinä on arvoitukseni avain."
"Niinkö? Sitä en ymmärrä. Ettehän te olleet naarastiikerin kynsissä.
Eihän siellä ollut tiikeritärtä kesytettävänä."
"Ei, mutta siellä oli naisia."
"Mitä tarkoitatte?"
"En tahdo kehua", sanoi don Luis reippaasti, "mutta joukossa oli
naisia, jotka auttoivat minua ja naiset ovat yhtä hyvin Balzacin
tiikerittäriä, olentoja, joita ei ole mahdoton hurmata, kesyttää ja
opettaa kunnes tulee niiden kanssa hyviksi ystäviksi."
"Niin, niin," mutisi pääministeri, "mutta siihen tarvitaan aikaa."
"Minulla oli marssin aikana koko viikko."
"Ja täydellinen toimintavapaus?"
"Ei, herra presidentti. Silmillä alkaminen riitti. Silmät herättävät
mielenkiintoa, osanottoa, uteliaisuutta, hellyyttä, halua oppia
tuntemaan lähemmin. Sitten puuttui vain tilaisuus..."
"Ja tilaisuus tarjoutui?"
"Niin, eräänä yönä. Minä olin sidottu tahi ainakin he luulivat minun
olevan. Tiesin päällikön lempivaimon olevan yksinään teltassaan aivan
lähellä minua. Menin sinne. Lähdin hänen luotaan tunnin kuluttua."
"Ja tiikeritär oli kesytetty?"
"Niin, yhtä perusteellisesti kuin Balzacin: kesytetty ja sokeasti
totteleva."
"Mutta niitä oli kai useita?"
"Aivan niin, herra presidentti, ja siinä oli vaikeus. Minä
pelkäsin kilpailua. Mutta kaikki meni hyvin. Lempivaimo ei
ollut mustasukkainen, kaukana siitä. Ja, kuten sanottu, hänen
alamaisuutensa oli rajaton. Lyhyesti, minulla oli viisi erinomaista
ystävätärtä aivan vapaina kaikista epäluuloista ja lujasti
päättäneinä tehdä kaikki mitä halusin. Suunnitelmani oli valmis
ennenkuin tulimme viimeiselle levähdyspaikalle. Viisi salaista
auttajatartani kokosi yöllä kaikki aseet. He taittoivat veitsien
terät. He ottivat luodit pistooleista. He kaatoivat vettä ruutiin.
Kaikki oli valmista. Esirippu saattoi kohota." Valenglay kumarsi.
"Onnittelen. Te olette kykenevä mies. Teidän suunnitelmaltanne ei
puuttunut viehätystä. Sillä minä otaksun, että nuo viisi naista
olivat kauniita?"
Don Luis sai lystikkään ilmeen. Hän sulki silmänsä puoleksi ikäänkuin
muistellen onneaan ja lausui yhden ainoan sanan:
"Noita-akkoja!"
Se aiheutti ilon purkauksen. Mutta don Luis jatkoi heti kuin olisi
kiirehtinyt lopettamaan kertomuksensa:
"He pelastivat joka tapauksessa henkeni, nuo viisi kummitusta,
eikä heidän apunsa pettänyt milloinkaan. Minun neljäkymmentäkaksi
vartijaani oli riisuttu aseista ja he vapisivat pelosta tässä
erämaassa, jossa kuolema vaanii kaikkialla, sekä kokoontuivat minun,
ainoan suojelijansa, ympärille. Kun tulimme heimon luo, johon he
kuuluivat, olin minä heidän todellinen päällikkönsä. Ja kolmen
kuukauden kuluttua, koettuamme yhteisiä vaaroja ja väijytyksiä,
joista pelastuttiin minun neuvokkuuteni kautta, sekä minun
johdollani tehtyjen onnistuneiden ryöstöretkien jälkeen, olin koko
heimon päällikkö. Minä puhuin heidän kieltään, tunnustin heidän
uskontoaan, kannoin heidän pukuaan, noudatin heidän tapojaan...
valitettavasti, olihan minulla viisi vaimoa! Minä lähetin erään
uskollisimmista puoluelaisistani Ranskaan mukanaan kuusikymmentä
kirjettä kuudellekymmenelle miehelle, joiden nimet ja osoitteet hän
opetteli ulkoa. Nämä kuusikymmentä olivat tovereita, jotka Arsène
Lupin oli hajoittanut ennenkuin heittäytyi Caprin luodolta mereen.
Kaikki olivat vetäytyneet syrjään mukanaan satatuhatta frangia
käteistä ja pieni kauppa tahi muu julkinen askare toimenaan. Eräälle
olin hankkinut tupakkakaupan, toiselle puistonvartijan toimen
jne. Yhdellä sanalla sanoen, he olivat kunniallisia kansalaisia.
Kaikille -- olivatko he sitten talonpoikia, kaupunginpalvelijoita,
neuvosmiehiä, maustekauppiaita tahi muita -- kirjoitin samanlaisen
kirjeen, tein samanlaisen tarjouksen ja annoin samat ohjeet sitä
varalta, että he suostuisivat. Herra presidentti, minä luulin,
että näistä kuudestakymmenestä tulisi korkeintaan kymmenen tahi
viisitoista minun luokseni, mutta heitä tuli kuusikymmentä, herra
presidentti, kuusikymmentä miestä, ei yhtään vähempää. Määrätylle
paikalle saapui kuusikymmentä miestä. Määrättynä hetkenä ankkuroi
minun vanha risteilijäni _Ascendum_, Wady Draan suuhun Kap Nun ja
Kap Jubyn välille. Kaksi parkassia kiisi edestakaisin ja toi maihin
ystäviäni sekä sotatarpeita, joita he olivat tuoneet mukanaan:
leirivarusteita, pikakiväärejä, ampumatarpeita, moottoriveneitä,
tutkimuskoneita ja ruokatavaroita; kauppatavaroita, lasihelmiä ja
arkun kultaa, sillä minun kuusikymmentä uskollista puoluelaistani
olivat päättäneet muuttaa vanhan voitto-osuutensa käteiseksi ja
asettaa tähän uuteen yritykseen sen kuusi miljoonaa frangia, jonka he
olivat saaneet isännältään. Tarvitseeko minun sanoa enempää, herra
presidentti. Täytyykö minun puhua siitä, mitä sellainen johtaja kuin
Arsène Lupin saattoi suorittaa kuudenkymmenen sellaisen miehen kanssa
ja kymmentuhantisen hyvin aseistetun ja harjoitetun uskonkiihkoisen
armeijan etunenässä? En luule, että koskaan on ollut niin ihanaa
aikaa kuin näiden viidentoista kuukauden kuluessa, ensiksi Atlaksen
vuorenrinteillä ja sitten Saharan helvetillisillä tasangoilla.
Kuusikymmentä luotettavaa toveriani heittäytyi koko sielullaan
seikkailuihin. Oh, minkälaisia miehiä! Te tunnette heidät, herra
presidentti. Siinä oli Charolais poikineen, jotka kunnostautuivat
prinsessa Lamballen kaulanauhajutussa. Siinä oli Marco, joka sai
kiittää kuuluisuuttaan Kesselbach-jutusta, ja Auguste, joka oli
teillä ensimmäisenä vahtimestarina, herra presidentti. Siinä
oli Grognard ja Le Ballu, jotka saavuttivat sellaisen kunnian
kristallipisarajutussa. Siinä olivat veljekset Beuzeville, joita
minulla oli tapana kutsua molemmiksi Ajaxeiksi. Siinä oli Philippe
d'Antrac, joka oli jalompaa verta kuin joku Bourbon ja..."
"Ja Arsène Lupin", sanoi Valenglay, johon tarttui innostus näitä
homerolaisia sankareita lueteltaessa.
"Ja Arsène Lupin", toisti don Luis.
Hän nyökkäsi, hymyili ja jatkoi:
"En halua puhua hänestä, herra presidentti. Minun tarvitsee vain
sanoa, että viidessätoista kuukaudessa Arsène Lupin valloitti kaksi
kertaa suuremman valtakunnan kuin Ranska. Marokon berbereiltä,
taipumattomilla tuaregeilta, etelä-Algerian arabialaisilta, Senegalin
neekereiltä ja Atlantin rannan maureilta valloitti hän puolen Saharaa
ja sen maan, jota kutsumme vanhaksi Mauretaniaksi. Kuningaskunnan
aroja ja kankaita? Osaksi kyllä, mutta joka tapauksessa
kuningaskunnan ylänköineen, jokineen, lähteineen, metsineen ja
äärettömine rikkauksineen, kuningaskunnan, jossa oli kymmenen
miljoonaa asukasta ja satatuhatta sotilasta. Tämän valtakunnan, herra
presidentti, minä tarjoan Ranskalle."
Valenglay ei peitellyt hämmästystään. Suuresti kiihottuneena ja
kummastuksissaan kuulemastaan kumartui hän tuon ihmeellisen miehen
puoleen, piteli suonenvedontapaisesti kiinni Afrikan karttaa
molempine käsineen ja kuiskasi:
"Selittäkää, puhukaa selvemmin..."
Don Luis vastasi:
"Herra presidentti, en halua muistuttaa teille viime vuosien
tapauksia. Ranskan, joka on päättänyt toteuttaa ylpeän unelmansa
Pohjois-Afrikan herruudesta, on täytynyt luopua osasta Kongoa.
Minä tarjoudun lääkitsemään tuon kirvelevän haavan antamalla sille
kolmekymmentä kertaa niin paljon kuin se on kadottanut. Tänä päivänä
on Pohjois-Afrikassa olemassa Suur-Ranska. Minun ansiostani on se
lujasti perustettu mahti. Miljoona neliöpeninkulmaa, rantalinja,
joka ulottuu useita tuhansia peninkulmia Tunisista Kongoon, ja
lukemattomia muita huomattavia etuja."
"Se on haave", väitti Valenglay.
"Se on todellisuus."
"Loruja! Saisimme sotia kaksikymmentä vuotta selvittääksemme sen."
"Se käy viidessä minuutissa!" huudahti don Luis vastustamattoman
innokkaasti. "Minähän en tarjoa teille valtakuntaa valloitettavaksi,
vaan valtakunnan, joka on valloitettu, asianmukaisesti rauhoitettu
ja hallittu, täydessä työjärjestyksessä ja täynnä elämää. Minun
lahjani on lahja, joka on otettava haltuun nyt, eikä joskus
tulevaisuudessa. Minäkin, herra presidentti, myöskin minä, Arsène
Lupin, olen uneksinut suurta unta. Aherrettuani ja työskenneltyäni
koko elämäni, koettuani myötä- ja vastoinkäymisiä, rikkaampana kuin
Kroisos, koska kaikki maailman rikkaudet olivat minun, köyhempänä
kuin Job, koska olin jakanut kaikki aarteeni, kaiken puutteessa,
väsyneenä onnettomuuteen ja vielä enemmän onneen, nautinnon ja
intohimon kyllästyttämänä halusin tehdä jotain meidän päivinämme
uskomatonta: hallita! Ja jotain vielä suurempaa kuin tämä päämaali
oli saavutettu; kun kuollut Arsène Lupin oli noussut ylös kuin
sulttaani tuhannen ja yhden yön saduista, hallitsevana, ohjaavana,
lakia laativana Arsène Lupinina, valtion ja kirkon päänä, päätin
minä yhdellä iskulla kumota rajamuurin kapinoivien heimojen välillä,
joita vastaan te pohjois-Marokossa soditte tuloksettomasti silläaikaa
kuin minä rakensin kuningaskuntaani. Kasvoista kasvoihin Ranskan
kanssa ja yhtä mahtavana kuin se, olisin minä samanarvoisena
naapurina huutanut teille: 'Täällä olen minä, Arsène Lupin! Täällä
näette entisen huijarin ja herrasmiesvarkaan! Adrarin, Iguidin,
El Djoufin sulttaanin, Aubatan, Brahnan ja Frerzonin sulttaanin;
minä se olen, sulttaanien sulttaani, Muhamedin pojanpoika, Allahin
poika, minä, minä, minä, Arsène Lupin.' Ja ennenkuin otan sen
pienen myrkkypulverin, joka teidät vapauttaa sillä Arsène Lupinin
kaltaisella miehellä ei ole oikeutta elää vanhaksi -- olisin
allekirjoittanut kaikkien ylimysteni, kadien, pashojen ja marabutien
kanssa lahjoituskirjan, jolla olisin lahjoittanut kuningaskuntani
Ranskalle. Lahjoituskirjan olisin allekirjoittanut laillisella
nimelläni ja arvolla, johon olin täysin oikeutettu sen miekalla
valloitettuani: Arsène I, Mauretanian keisari!"
Pääministeri ja poliisiprefekti eivät sanoneet mitään, mutta heidän
ilmeensä kuvasivat heidän ajatuksiaan. Ja sisimmässään he tunsivat
seisovansa aivan poikkeuksellisen olennon edessä, joka oli luotu
suorittamaan suurtöitä ja omin käsin muodostelemaan kohtaloa.
Don Luis jatkoi:
"Se olisi ollut kaunis loppulause, eikö niin, herra presidentti? Ja
loppu olisi ollut teon arvoinen. Olisin ollut onnellinen saadessani
sen sellaiseksi. Arsène Lupin olisi kuollut valtaistuimella,
valtikka kädessään! Arsène Lupin olisi kuollut kantaen arvonimeä
Arsène I, Mauretanian keisari, Ranskan hyväntekijä... Mutta jumalat
tahtoivat toisin. Tapahtukoon heidän tahtonsa. Herra presidentti,
minä toistan tarjoukseni. Florence Levasseur on vaarassa. Maksuksi
kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta annan teille Mauretanian
keisarikunnan. Suostutteko siihen, herra presidentti?"
"Tietysti suostun", vastasi Valenglay nauraen. "Mitä te sanotte,
rakas Desmalionsini? Juttu ei ehkä ole aivan selvä, mutta, peijakas
vie, Pariisi on ylistyksen arvoinen ja Mauretanian keisarikunta on
houkutteleva saalis. Me uskallamme kokeen."
Don Luisin kasvot ilmaisivat niin vilpitöntä iloa kuin olisi hän
voittanut suurimman voiton sen sijaan että oli uhrannut kruunun ja
heittänyt luotaan loistavimman unelman, minkä kuolevainen koskaan on
uneksinut. Hän kysyi:
"Mitä takeita pyydätte, herra presidentti?"
"En mitään."
"Voin esittää teille sopimuksia, asiapapereita..."
"Älkää vaivautuko. Kaikesta siitä voimme puhua huomenna. Lähtekää
nyt. Olette vapaa."
Painava lause, uskomattomat sanat oli lausuttu.
Don Luis otti muutamia askeleita ovelle.
"Vielä sana, herra presidentti", sanoi hän pysähtyen puolitiehen.
"Entisten tovereitteni joukossa oli eräs, jolle minä hankin hänen
lahjoilleen ja taipumuksilleen sopivan toimen. Sitä miestä en
kutsunut Afrikkaan, koska arvelin hänen jonain päivänä olevan
hyödyksi minulle siinä asemassa, jossa hän oli. Minä puhun
Mazerouxista, etsivänpoliisin komisariosta."
"Komissario Mazeroux, jonka Cacérès ilmiantoi Arsène Lupinin
kanssarikollisena, on vankilassa."
"Mazeroux on omalla tavallaan kunnian mies, herra presidentti. Hän
on ainoastaan silloin antanut minulle apuaan, kun minä olen auttanut
poliisia. Hän työskenteli minua vastaan koettaessani ryhtyä johonkin
pienimmälläkään tavalla laittomaan tekoon. Pyydän, että hänet
vapautetaan."
"Katsotaan."
"Herra presidentti, teidän suostumuksenne on oikeudenmukainen teko.
Mazerouxin on lähdettävä Ranskasta. Hallitushan voi uskoa hänelle
jonkun salaisen tehtävän siirtomaapäällikön arvolla Etelä-Marokossa."
"Myönnetään", sanoi Valenglay nauraen sydämellisesti. Hän lisäsi:
"Rakas prefektini, kun kerran olemme poikenneet lailliselta tieltä,
ei kukaan pysty sanomaan, mihin pysähdymme. Mutta tarkoitus
pyhittää keinot ja tarkoituksemme on päästä tuosta sietämättömästä
Mornington-jutusta."
"Tänä iltana se on selvillä", sanoi don Luis.
"Toivon niin. Väkemme ovat jäljillä."
"He ovat jäljillä, mutta heidän on viivyttävä joka kaupungissa, joka
kylässä, kysyttävä jokaiselta kohtaamaltaan talonpojalta; heidän on
tiedusteltava, onko auto poikennut jonnekin ja se vie aikaa. Minä
menen suoraan."
"Minkä ihmetyön avulla?"
"Se jää toistaiseksi minun salaisuudekseni, herra presidentti."
"Hyvä on. Haluatteko vielä jotain?"
"Tuon Ranskan kartan."
"Ottakaa se."
"Ja parin revolvereja."
"Herra prefekti voi käskeä salapoliisiensa antamaan teille yhden
parin. Siinäkö kaikki? Eikö rahoja?"
"Ei, kiitos, herra presidentti. Minulla on aina mukanani
viisikymmentätuhatta frangia siltä varalta, että sattuisin niitä
tarvitsemaan."
"Siinä tapauksessa", sanoi poliisiprefekti, "lähetän jonkun mukananne
vankilaan. Otaksun lompakkonne olleen teiltä poisotettujen tavaroiden
mukana."
Don Luis hymyili.
"Herra prefekti, niillä esineillä, jotka otetaan minulta pois, ei
ole milloinkaan pienintäkään arvoa. Lompakkoni on vankilassa, kuten
sanotte, mutta rahat..."
Hän kohotti vasemman jalkansa, tarttui käsillään kenkään ja painoi
korkoa. Kuului pieni rasaus ja jonkinlainen pieni laatikko työntyi
esiin anturasta varpaiden alta. Se sisälsi kaksi setelitukkoa
ja muutamia pikkuesineitä kuten kellonvietereitä, rautasahan ja
pillereitä. "Välikappaleita karkaamiseen", sanoi hän, "elämiseen
ja... kuolemiseen. Hyvästi, herra presidentti."
Eteisessä sanoi herra Desmalions salapoliiseille, että vanki oli
vapaa. Don Luis kysyi:
"Herra prefekti, antoiko herra Weber teille mitään tietoja roiston
autosta?"
"Kyllä, hän soitti Versaillesista. Se on Komet yhtiölle kuuluva
tummankeltainen vuokra-auto. Ohjaajan paikka vasemmalla. Hän on
puettu harmaaseen vaatehattuun mustine nahkalippaineen."
"Kiitän, herra prefekti."
Ja Lupin lähti.
Jotain käsittämätöntä oli tapahtunut. Don Luis oli vapaa.
Puolentunnin keskustelu oli antanut hänelle tilaisuuden toimia ja
taistella ratkaiseva taistelu.
Hän lähti kiireesti matkaan. Trocadéron luona hän tapasi ajurin.
"Aja Issy-les-Moulineauxille", huusi hän. "Neliä! Neljäkymmentä
frangia."
Ajoneuvot kiisivät Passyn kautta yli Seinen ja olivat perillä
Issy-les-Moulineauxin lentoasemalla kymmenen minuutin kuluttua.
Ei yhtään lentokonetta ollut ulkona, sillä kävi kova tuuli. Don Luis
juoksi lentokonevajaan. Ohjaajien nimet oli kirjoitettu oville.
"Davanne", mutisi hän. "Siinä on minun mieheni."
Ovi vajaan oli avoinna. Lyhytkasvuinen, hartiakas mies seisoi
tarkastellen muutamia työmiehiä, jotka työskentelivät yksitason
korjaamisessa. Pieni mies oli Davanne itse, tuo kuuluisa lentäjä.
Don Luis vei hänet syrjään ja tietäen sanomalehtien kautta
minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä, alkoi keskustelun tavalla,
joka yllätti kuulijan heti alussa.
"Hyvä herra", sanoi hän käärien auki Ranskan kartan, "minä haluan
saada kiinni miehen, joka on vienyt rakastamani naisen ja on nyt
autolla matkalla Nantesiin. Ryöstö tapahtui keskiyöllä. Nyt on
kello kahdeksan. Auto on vuokrattu eikä ohjaajalla ole mitään
halua taittaa niskojaan. Otaksutaan, että se kulkee, levähdysajat
mukaanluettuna, kaksikymmentä lieuta tunnissa, silloin on mies
kahdessatoista tunnissa, siis kello kaksitoista tänään, ehtinyt
kaksisataaneljäkymmentä lieuta ja saapunut Angersin ja Nantesin
tienoille... tässä on kartta..."
"Les Ponts-de-Drive", sanoi Davanne, joka kuunteli rauhallisesti.
"Niin. Toiselta puolen otaksutaan, että lentokone lähtee
Issy-Les-Moulineauxista kello kahdeksan aamulla ja kulkee
pysähtymättä kuudenkymmenen lieun vauhdilla tunnissa... se tulisi
neljän tunnin kuluttua, siis kello kaksitoista Les Ponts-de Driveen,
aivan yht'aikaa auton kanssa. Enkö ole oikeassa?"
"Täydellisesti."
"Siinä tapauksessa on kaikki selvää, jos sovimme asiasta. Ottaako
koneenne matkustajia?"
"Joskus."
"Lähdemme heti. Mitkä ovat ehtonne?"
"Se riippuu asianhaaroista. Kuka te olette?"
"Arsène Lupin."
"Ettepä hitto vie olekaan!" huudahti Davanne hiukan hämmästyneenä.
"Minä olen Arsène Lupin. Te tiedätte enimmän osan siitä mitä on
tapahtunut, sehän on ollut sanomalehdissä. No niin, Florence
Levasseur on ryöstetty tänä yönä. Haluan pelastaa hänet. Mikä on
hintanne?"
"Ei mitään."
"Se on liian paljon."
"Saattaa olla, mutta seikkailu huvittaa minua."
"Hyvä. Mutta teidän on vaiettava huomiseen."
"Ostan teidän vaitiolonne. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia."
Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli don Luis puettu
lentäjän päähineeseen silmälaseineen ja lentokone nousi
kahdentuhannenviidensadan jalan korkeuteen välttääkseen ilmavirtoja,
lensi yli Seinen ja suuntautui länteen.
Versailles, Maintenon, Chartres...
Don Luis kysyi Davannelta paljonko kello oli. Se oli kymmentä
vailla kaksitoista. Kedot olivat eriväristen peltojen kirjailemat.
Kaikkialla näkyi teitä.
Eräällä tiellä kulki keltainen auto!
Keltainen auto! Rosvon auto! Auto, joka kuljetti Florence Levasseuria!
Don Luisin iloon ei ollut sekaantunut yllätyksen tunne. Hän tiesi
niin varmaan, että välttämättömän täytyi tapahtua.
Davanne kääntyi ja huusi:
"Se on tuo tuolla, eikö niin?"
"Niin on. Suoraan eteenpäin."
Lentokone sukelsi alas avaruuden kautta ja saavutti auton melkein
heti. Davanne hiljensi vauhtia ja pysyttäytyi kuusisataa jalkaa auton
yläpuolella, hiukan sen takana.
Täältä saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat. Ohjaaja istui
vasemmalla. Hän oli puettu harmaaseen lakkiin mustine
nahkalippoineen. Auto oli Komet-yhtiön tummankeltaisia. Tätä autoa
he juuri ajoivat. Ja siinä istui Florence yhdessä sen miehen kanssa,
joka oli hänet ryöstänyt.
"Vihdoinkin", ajatteli don Luis, "he ovat käsissäni!"
He lensivät hetken pitäen samaa välimatkaa.
Davanne odotti merkkiä, jota don Luis ei kiiruhtanut antamaan. Hän
nautti voimansa tunteesta, tunteesta, jossa oli ylpeyttä, vihaa ja
julmuutta.
Hän kumartui ja antoi Davannelle ohjeitaan.
"Varokaa", sanoi hän, "ettette joudu liian lähelle. He voisivat
lähettää meille kuulan."
Vielä kului minuutti.
Äkkiä näkivät he, että puolen lieun päässä heidän edessään haarautui
tie kolmeen suuntaan ja välille muodostui leveä avoin kenttä.
"No?" kysyi Davanne kääntyen Perennaan.
Ympärillä oleva maaseutu oli autio.
"Antaa mennä!" huusi don Luis.
Lentokone näytti iskevän alas kuin vastustamattoman voiman ajamana.
He sivuuttivat auton kolmensadan jalan korkeudelta, hiljensivät sen
jälkeen vauhtia valiten tyynesti ja rauhallisesti laskeutumispaikan
sekä painuivat pehmeästi ruohoon tienristeyksessä.
Don Luis hyppäsi ylös ja syöksyi autoa vastaan. Hän seisoi keskellä
tietä, kohotti molemmat revolverinsa ja huusi:
"Pysähtykää, tahi ammun."
Kauhistunut ajaja jarrutti. Auto pysähtyi.
Don, Luis juoksi ovelle.
"Piru vie!" karjui hän laukaisten tarkoituksettomasti toisen
revolverinsa ja särkien ikkunaruudun.
Autossa ei ollut ketään.