Aukene, Sesam!
Huolimatta tavallisesti niin hyvästä unestaan nukkui don Luis
korkeintaan kolme tuntia. Häntä vaivasi kiduttava levottomuus ja
vaikka hänen sotasuunnitelmansa oli huolellisesti laadittu, ei hän
saattanut olla näkemättä niitä monia esteitä, jotka todennäköisesti
saattaisivat sen raukeamaan tyhjiin. Weber luonnollisesti puhuisi
herra Desmalionsille. Mutta soittaisiko Desmalions Valenglaylle?
Sitten hän tuumaili mitä Valenglay tekisi saatuaan ilmoituksen.
Sillä eikö ollut liiaksi vaadittu, että hallituksen päämies,
pääministeri, tottelisi Arsène Lupinin määräyksiä ja noudattaisi
hänen suunnitelmiaan?
"Hän tulee!" huudahti hän horjumattomasti luottaen kohtaloonsa.
"Valenglay ei välitä hituistakaan muotoseikoista, tavoista
ja sellaisista narrimaisuuksista. Hän tulee, vaikkapa vain
uteliaisuudesta saadakseen tietää, mitä keisarin ystävällä on hänelle
sanottavaa. Sitäpaitsi hän tuntee minut! Minä en ole sellainen
kerjäläinen, joka vaivaa ihmisiä turhanpäiten. Minun tapaamisestani
voi aina hyötyä jotain: Hän tulee!"
Häntä ahdistivat ajatukset Florencen kohtalosta, hukkaan kuluvasta
ajasta ja roiston saavuttamasta etumatkasta. Tunnit kuluivat. Jälleen
palasivat hänen ajatuksensa Valenglayhin. Äkkiä purskahti hän nauruun:
"Kas niin, Arsène, sinä veitikka, muistatko, että houkuttelit
herra Hohenzollerin hänen Mark Brandenburgistaan. Valenglay ei asu
niin kaukana, hitto vie. Jos niin vaaditaan, niin voin minä itse
vaivautua... niin, niin se on, minä otan ensi askeleen. Minä teen
vieraskäynnin herra de Beauveun luo. Hauska tavata teitä, herra
Valenglay."
Hän meni ovelle ja oli olevinaan ikäänkuin se olisi ollut auki ja
että hänen tarvitsi vain odottaa vuoroaan tullakseen vastaanotetuksi.
Hän toisti tätä lapsellista leikkiä kolme kertaa, kumarsi syvään ja
kauan ikäänkuin olisi pitänyt kädessään sulkahattua ja mutisi:
"Sesam, aukene!"
Neljännellä kerralla avautui ovi ja vanginvartija astui sisään.
Don Luis sanoi virallisella äänellä:
"Toivon, etten ole antanut pääministerin odottaa." Neljä salapoliisia
seisoi käytävässä.
"Ovatko herrat saattueenani?" kysyi hän. "Se on oikein. Ilmoittakaa
Arsène Lupin, Espanjan grandi, hänen katolisen majesteettinsa serkku.
Hyvät herrat, seuraan teitä. Ystäväni ovenavaaja, tässä on teille
kaksikymmentä frangia vaivoistanne."
Hän kumarsi käytävässä:
"Backus auta, ei hansikkaita! Enkä ole ajanut partaani sitten kuin
eilen!"
Salapoliisit olivat ympäröineet hänet ja töyttäsivät häntä hieman
kovakouraisesti. Hän nipisti kahta käsivarresta.
Nämä voihkivat tuskasta.
Vankilanjohtaja seisoi eteiskaytävässä.
"Olen nukkunut yöni mainiosti, rakas johtajani", sanoi don Luis.
"Teidän vierashuoneenne ovat erinomaisen upeita. Toimitan, että
hotelli Vankila saa Baedeckerissä tähden. Haluatteko, että kirjoitan
nimikirjaanne suosituksen? Ettekö? Te ehkä toivotte minun palaavan?
Olen pahoillani, herra johtaja, mutta se on mahdotonta, minulla on
muuta tehtävää."
Pihalla odotti auto. Don Luis nousi siihen neljän salapoliisin
seuraamana.
"Place Beauvean", sanoi hän ohjaajalle.
"Ei, rue Vineuse", oikaisi eräs poliiseista.
"Vai niin", sanoi don Luis, "hänen ylhäisyytensä yksityisasuntoon.
Hänen ylhäisyytensä haluaa pitää vierailuni salassa. Se on hyvä
merkki. Muuten, hyvät ystävät, mitä on kello?"
Hänen kysymykseensä ei vastattu. Ja kun poliisit olivat laskeneet
verhot, ei hän saattanut nähdä kadulla olevia kelloja.
Vasta pääministerin pieneen taloon tullessaan näki hän pöytäkellon.
"Viisitoista minuuttia yli kuuden!" huudahti hän. "Hyvä! Silloin ei
ole paljon aikaa kadotettu."
He soittivat ja salapoliisit menivät ulos vanhan palvelijattaren
seuraamana, joka oli päästänyt heidät sisälle.
Huoneeseen tuli joku henkilö toisen seuraamana. Don Luis tunsi
Valenglayn ja poliisiprefektin.
"Hyvä on", ajatteli hän, "hän on käsissäni."
Hän näki hyväntahtoisen ilmeen vanhan pääministerin kapeilla,
ryppyisillä kasvoilla. Niissä ei ollut ankaruutta, ei mitään, joka
olisi asettanut sulkuja ministerin ja sen epäilyttävän olennon
välille, jonka hän otti vastaan. Niissä näkyi vain leikillistä
uteliaisuutta ja hyvänsuopaisuutta, jota ei Valenglay ollut
milloinkaan salannut ja jonka hän oli avoimesti tuonut ilmi
puhuessaan Arsène Lupinin oletetun kuoleman jälkeen seikkailijasta ja
niistä omituisista suhteista, jotka olivat heidän välillään vallinneet.
"Te ette ole muuttunut", sanoi hän katsottuaan hetken Lupinia. "Iho
hiukan tummempi... hiukan harmaata ohimoilla, siinä kaikki."
Sitten otti hän kireämmän sävyn ja sanoi:
"No, mitä te haluatte?"
"Ensiksikin erään vastauksen, herra pääministeri. Onko
salapoliisipäällikkö Weber, joka vei minut eilen illalla vankilaan,
seurannut vuokra-autoa, jossa Florence Levasseur vietiin pois?"
"Kyllä, auto pysähtyi Versaillesissa. Siinä istuvat henkilöt ottivat
toisen, jonka piti ajaa heidät Nantesiin. Mitä muuta haluatte paitsi
tämän vastauksen?"
"Vapauteni, herra presidentti."
"Heti, tietysti?" kysyi Valenglay nauruun purskahtaen.
"Kolmenkymmenen- tahi korkeintaan kolmenkymmenenviiden minuutin
kuluttua."
"Puoli kahdeksan?"
"Viimeistään puoli kahdeksan."
"Ja mihin aiotte käyttää vapautenne?"
"Vangitakseni henkilön, joka on murhannut Cosmo Morningtonin,
päällikkö Vérot'n ja Roussel-perheen jäsenet."
"Oletteko te ainoa, joka voi vangita hänet?"
"Olen."
"Mutta onhan poliisi liikkeellä. Sähkösanomalaitos työskentelee.
Murhaaja ei voi lähteä Ranskasta. Hän ei voi meitä paeta."
"Te ette löydä häntä."
"Kyllä."
"Siinä tapauksessa hän tappaa Florence Levasseurin. Florencesta tulee
hänen seitsemäs uhrinsa. Ja se on teidän syynne."
Valenglay vaikeni hetken ja sanoi sitten:
"Teidän käsityksenne mukaan, vastoin kaikkea todennäköisyyttä ja
poliisiprefektin hyvin perusteltuja epäluuloja, on Florence Levasseur
siis syytön?"
"Ehdottomasti, herra prefekti."
"Ja te luulette hänen olevan hengenvaarassa?"
"Hän on hengenvaarassa".
"Oletteko rakastunut häneen?"
"Olen".
Valenglay näytti ihastuneelta. Lupin rakastunut! Lupin rakkauden
ohjaamana ja tunnustaa sen! Kuinka jännittävää!
Don Luis osoitti kelloon.
"Kello on paljon, herra ministeri."
Valenglay nauroi.
"En ole milloinkaan nähnyt kummempaa! Don Luis Perenna, olen
pahoillani, etten ole mikään rajaton itsevaltias. Silloin tekisin
teistä salaisen poliisimme päällikön."
"Sitä tointa on Saksan keisari jo minulle tarjonnut."
"Tyhmyyksiä!"
"Mutta minä kieltäydyin".
Valenglay nauroi sydämellisesti, mutta nyt löi kello seitsemän. Don
Luis alkoi tulla levottomaksi. Valenglay istuutui, kävi suoraan
asiaan ja sanoi vakavasti:
"Don Luis Perenna, ensimmäisenä päivänä, kun te jälleen sukelsitte
esiin, siis yht'aikaa Suchet bulevardin murhan kanssa, tiesimme me
prefektin kanssa kuka te olitte. Perenna oli Lupin. Te ymmärsitte
luultavasti syyn, minkä vuoksi me emme halunneet tuon kuolleen
nousevan uudelleen ylös ja minkä vuoksi annoimme teille eräänlaista
suojaa. Poliisiprefekti oli kanssani aivan samaa mieltä. Koska don
Luis Perenna taisteli oikeiden asiain puolesta jätimme Arsène Lupinin
rauhaan. Onnettomuudeksi..."
Valenglay pysähtyi ja jatkoi sitten:
"Onnettomuudeksi sai poliisiprefekti yksityiskohtaisiin todistuksiin
perustuvan ilmiannon eilen illalla, jossa mainitaan teidän olevan
Arsène Lupin."
"Mahdotonta!" huudahti don Luis. "Se on väite, jota ei kukaan voi
todistaa. Arsène Lupin on kuollut."
"No niin, mutta se ei todista, että don Luis Perenna elää."
"Don Luis Perennalla on asianmukaisesti laillistutettu olemassaolo."
"Ehkä. Mutta sitä vastaan väitetään."
"Kuka? On vain yksi mies, jolla olisi siihen oikeus ja jos hän
syyttää minua, niin tulee se hänen turmiokseen. En saata uskoa hänen
olevan kylliksi tyhmän..."
"Ei, ei kylliksi tyhmän, vaan riittävästi viisaan."
"Te tarkoitatte Cacérèsia, perulaista attashea?"
"Niin."
"Mutta hänhän on ulkomailla?"
"Enemmänkin, hän karkasi poliisilta kavallettuaan lähetystön kassan.
Mutta ennen maasta lähtemistään allekirjoitti hän selityksen, joka
saapui eilen illalla meille, ja jossa hän sanoo hankkineensa teille,
don Luis Perennan nimellä, täydelliset henkilöllisyystodistukset.
Tässä on teidän kirjeenvaihtonne hänen kanssaan ja kaikki paperit,
jotka todistavat hänen väitteensä totuuden. Jokainen, joka niitä
tutkii, voi vakuuttautua siitä, että te ette ole don Luis Perenna,
vaan Arsène Lupin."
Don Luis teki vihaisen eleen.
"Tuo Cacérès roisto on vain välikappale", sähähti hän. "Hänen
takanaan seisoo toinen, joka on hänelle maksanut ja ohjaa hänen
toimiaan. Se on lurjus itse, tunnen hänen otteensa. Hän on vielä
kerran koettanut päästä minusta ratkaisevassa silmänräpäyksessä."
"Niin minäkin luulen", sanoi pääministeri. "Mutta kun kaikki
nämä paperit, niitä seuraavan kirjeen mukaan, ovat ainoastaan
valokuvajäljennöksiä ja alkuperäiset, jos teitä ei tänä aamuna
vangita, luovutetaan johtavalle Pariisin sanomalehdelle tänä iltana,
olemme pakotetut ottamaan syytteen huomioon."
"Mutta, herra presidentti," huudahti don Luis, "kun Cacérès on
ulkomailla ja roisto, joka osti häneltä paperit, on paennut ehtimättä
toteuttaa uhkaustaan, ei meidän tarvitse pelätä asiakirjojen
sanomalehdille luovuttamista."
"Mistä me sen tiedämme? Vihollinen on kai ryhtynyt
varovaisuustoimenpiteisiin. Hänellä saattaa olla rikostovereita."
"Niitä ei hänellä ole".
"Mistä sen tiedämme?"
Don Luis katsoi Valenglayhin ja sanoi:
"Mitä te oikein haluatte sanoa, herra presidentti?"
"Kerron sen. Vaikka Cacérès uhkasi meitä, halusi poliisiprefekti,
joka tahtoi saada niin paljon selvyyttä kuin suinkin Florence
Levasseurin osasta tässä pelissä, olla estämättä teitä toimissanne
eilen illalla. Kun nämä eivät johtaneet mihinkään, päätti hän
ainakin käyttää sitä tilaisuutta, että don Luis oli asettunut
käytettäväksemme ja vangita Arsène Lupinin. Jos me nyt antaisimme
hänen mennä, julkaistaisiin asiapaperit varmasti ja te ymmärrätte
kuinka naurettavaan asemaan me joutuisimme yleisön edessä. Tällä
hetkellä pyydätte te Arsène Lupinin vapauttamista, vapautusta, joka
olisi laiton, perusteeton, anteeksiantamaton. Minun täytyy senvuoksi
vastata kieltävästi ja minä vastaan kieltävästi."
Hän vaikeni. Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:
"Mikäli ette..."
"Mikäli en?"
"Mikäli ette -- ja sen juuri halusin sanoa -- mikäli ette
vastapalvelukseksi tarjoa minulle jotain niin erinomaista, että minä
voin antautua siihen epämiellyttävään vaaraan, jonka Arsène Lupinin
ennenkuulumaton vapauttaminen aiheuttaisi."
"Mutta, herra presidentti, jos minä tuon teille todellisen
rikollisen, murhaajan."
"Siihen emme tarvitse teidän apuanne."
"Ja jos annan teille kunniasanani palata takaisin heti suoritettuani
tehtäväni ja jättäytyä käsiinne?"
Valenglay löi kätensä pöytään, korotti äänensä ja huudahti
hyväntahtoisen tuttavallisella äänellä:
"Kas niin, Arsène Lupin, lyökää korttinne esiin! Jos te todellakin
haluatte saada tahtonne perille, niin maksakaa siitä! Peijakas,
muistakaa, että tämän jutun ja erikoisesti viime yön tapahtumien
jälkeen tulette te Florence Levasseurin kanssa yleisön silmissä
olemaan mitä te jo olette: näytelmän toimivat henkilöt, todelliset
ja ainoat rikolliset! Ja nyt, kun Florence Levasseur on livistänyt,
tulette te minun luokseni pyytämään vapauttanne! Olkoon niin, mutta
tarjotkaa meille maksu älkääkä kitsastelko!"
Don Luis istuutui Valenglayn eteen ikäänkuin he olisivat olleet kaksi
tasa-arvoista neuvottelijaa.
"Minä en ole monisanainen. Yksi lause ilmaisee saaliin, jonka aion
tarjota maani pääministerille."
Hän katsoi Valenglayta suoraan silmiin ja sanoi, pannen painon joka
tavulle:
"Vaihdoksi kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta kunniasanaani
vastaan palata tänne huomenaamulla joko Florencen kanssa, mukanani
kaikki todisteet hänen viattomuudestaan, tahi ilman häntä
jättäytyäkseni käsiinne, tarjoan teille..."
Hän keskeytti ja jatkoi sitten vakavalla sävyllä:
"... tarjoan teille kuningaskunnan, herra hallituksen presidentti."
Tarjous kuului satumaiselta, naurettavalta ja riittävän
yksinkertaiselta aiheuttaakseen olkapäiden kohautuksen, se kuului
hullun kerskailulta. Mutta Valenglay istui liikkumattomana. Hän
tiesi, että nykyisten olosuhteiden vallitessa ei hänen edessään oleva
mies laskenut leikkiä.
Hän tiesi sen niin varmasti, että tottuneena pohtimaan tärkeitä
poliittisia kysymyksiä, joissa salaisuus oli äärimmäisen tärkeä,
hän heitti katseen poliisiprefektiin ikäänkuin herra Desmalionsin
läsnäolo olisi häntä haitannut.
"Vaadin ehdottomasti", sanoi don Luis, "että herra poliisiprefekti
jää tänne ja kuulee sanottavani. Hän on tilaisuudessa paremmin
kuin kukaan muu arvioimaan sen arvon ja hän voi todistaa muutamien
yksityisseikkojen todenperäisyyden."
"Kertokaa", sanoi Valenglay.
Don Luis hymyili.
"Sallitteko --?" sanoi hän.
Hän nousi, meni ja otti seinältä pienen luoteis-Afrikan kartan. Hän
levitti sen pöydälle, asetti erilaisia esineitä sen kaikille neljälle
kulmalle pitääkseen sen auki ja sanoi:
"Tämä on asia, joka on tuottanut herra poliisiprefektille paljon
huolta ja jonka johdosta hän on antanut suorittaa tutkimuksia.
Tarkoitan sitä, kuinka minä käytin aikani, tahi oikeammin, kuinka
Arsène Lupin käytti aikansa niinä viimeisenä kolmena vuotena, jolloin
hän palveli muukalaislegioonassa."
"Niihin tutkimuksiin ryhdyttiin minun käskystäni", sanoi Valenglay.
"Ja ne johtivat --?"
"Ei mihinkään."
"Niin että te ette tiedä mitä minä tein vankeuteni aikana?"
"Emme".
"Sen kerron teille, herra presidentti. Sen ei tarvitse tulla
julkiseksi."
Hän osoitti lyijykynällä erästä pistettä Marokossa:
"Tuolla minut otettiin vangiksi kahdentenakymmenentenäviidentenä
päivänä heinäkuuta. Minun vangiksi joutumiseni näytti herra
poliisiprefektistä ja kaikista muistakin, jotka saivat kuulla
siitä puhuttavan, hyvin kummalliselta. He kummastelivat sitä,
että minä olin kylliksi tyhmä joutuakseni väijytykseen ja
antaakseni nelikymmenmiehisen berberijoukon vangita itseni.
Heidän kummastuksensa oli oikeutettu. Vangiksi joutumiseni oli
tarkoituksellinen shakkiveto. Te ehkä muistatte, herra presidentti,
että minä kirjoittauduin muukalaislegioonaan tehtyäni turhan
yrityksen, eräiden onnettomien yksityisasioiden vuoksi, riistää
itseltäni hengen. Minä halusin kuolla ja luulin maurilaisen kuulan
antavan minulle kaipaamani rauhan. Kohtalo ei sitä sallinut. Eräänä
päivänä, sitä erikoisesti ajattelematta, koko olentoni kaivatessa
suurempaa seikkailua, jota en oikein selvästi nähnyt edessäni, mutta
joka houkutteli minua salaperäisellä tavalla -- eräänä päivänä,
kun minut ympäröi joukko vihollisia, mutta olisin vielä voinut
rynnätä läpi, annoin ottaa itseni vangiksi. Siinä koko asia, herra
presidentti. Vankina olin vapaa. Minulle avautui uusi elämä. Se
oli kuitenkin vähällä päättyä pahoin. Kolme tusinaa berbereita,
erään merkittävän nomadiheimon lähettämä tiedustelujoukko, nelisti
ensin pienelle telttaryhmälle, johon heidän päällikkönsä vaimot
olivat kymmenen miehen vartioimina leiriytyneet. He purkivat
teltat ja viikon marssin jälkeen, joka minusta tuntui sangen
rasittavalta seuratessani jalan ratsastavaa joukkoa, pysähdyimme
kapealle, luurankojen peittämälle vuoriylängölle. Täällä asettivat
he maahan paalun ja sitoivat minut siihen. He aikoivat leikata
minulta korvat, nenän, kielen ja viimeksi pään. He alkoivat
kumminkin ensin ruokailla. Lähellä olevalla lähteellä he söivät ja
joivat eivätkä välittäneet minusta muuta kuin että nauroivat ja
kuvailivat minulle odotettavissa olevia tuskia. Kului yö. Päivän
valjetessa kokoontuivat he ympärilleni ja päästivät kovia huutoja,
joihin sekaantui naisten kimakka ulvonta. Kun varjoni tapasi erään
viivan, jonka he olivat edellisenä iltana vetäneet, lakkasivat he
meluamasta, ja eräs heistä, jonka piti toimittaa leikkaukset, astui
esiin ja käski minun ojentamaan kieleni. Sen tein. Hän tarttui
siihen vetäen toisella kädellään tupesta veitsen. En saata koskaan
unohtaa miehen hämmästystä kun hän näki, ettei hänen veitsestään
ollut jäljellä muuta kuin varsi ja vaaraton, pieni, naurettava
kappale terää. Hän purki raivonsa kiroustulvaan, syöksyi erään
toverinsa luo ja tempasi tältä veitsen. Sama hämmästys: tämäkin
veitsi oli katkaistu. Syntyi yleinen sekaannus ja kaikki vetivät
esiin veitsensä. Alkoi tavaton melu. Heitä oli neljäkymmentäviisi
miestä ja heidän neljäkymmentäviisi veistään oli katkaistu. Päällikkö
heittäytyi minun päälleni ikäänkuin olisi katsonut minut syylliseksi
tähän käsittämättömään ilmiöön. Hän tähtäsi suurella pistoolilla
otsaani ja näytti minusta niin rumalta, että nauroin hänelle vasten
kasvoja. Hän painoi liipasinta. Pistooli ei lauennut. Hän koetti
uudelleen. Se ei lauennut nytkään. Kaikki alkoivat nyt tanssia sen
paalun ympärillä, johon minä olin sidottu. Hanat naksahtelivat. Mutta
musketit, pistoolit, karbiinit ja kiväärit eivät lauenneet. Se oli
oikea ihme! Teidän olisi pitänyt nähdä niiden naamat. En ikinä ole
nauranut niin. Muutamat juoksivat telttaan hakemaan lisää ruutia.
Toiset latasivat aseensa uudestaan kokeakseen uuden pettymyksen minun
yhä nauraessani ja nauraessani. Tämä ei voinut jatkua ikuisesti.
Vanha päällikkö otti mahtavan kiven ja tuli minua vastaan kasvot
vihan vääristäminä. Hän ojentautui koko pituuteensa, kohotti kahden
miehen auttamana kiven pääni päälle ja päästi sen alas... minun
eteeni, paalun päälle. Ukkoraukasta se oli hämmästyttävä näky. Minä
olin yhdessä sekunnissa irrottautunut kahleistani ja hypähtänyt
takaisin sekä seisoin kolmen askeleen päässä hänestä, kädet
ojennettuina, molemmissa käsissä revolverit, jotka minulta oli otettu
pois kun jouduin vangiksi. Päällikkö alkoi nyt nauraa kuten minä
olin nauranut, ivallisesti. Häneen ei näillä kahdella revolverilla
ollut suurempaa vaikutusta kuin niillä kelvottomilla aseilla, jotka
olivat säästäneet minun elämäni. Hän ja hänen molemmat seuralaisensa
ottivat suuret kivet. 'Kädet alas,' huusin minä, 'tahi minä ammun'.
Päällikkö heitti kivensä. Samalla hetkellä kajahti kolme laukausta.
Päällikkö ja hänen molemmat miehensä kaatuivat kuolleina maahan.
'Kenen on vuoro', kysyin ja katsoin ympäröivään joukkoon. Jäljellä
oli neljäkymmentäkaksi miestä. Minulla oli yksitoista luotia. Kun
ei kukaan miehistä liikkunut, pistin revolverit kainalooni ja otin
taskustani kaksi pientä patruunalaatikkoa, joissa oli viisikymmentä
patruunaa. Vyöstäni vedin kolme suurta teräväksi hiottua veistä.
Puolet joukosta teki alistumisen merkkejä ja asettautui taakseni.
Toinen puoli antautui hetkeä myöhemmin. Taistelu oli loppu. Se oli
kestänyt vain neljä minuuttia."