Don Luis seisoi hetken kivettyneenä. Florence Levasseur täällä!
Florence, jonka hän oli Mazerouxin silmälläpidon alaisena jättänyt
junaan, ja jonka oli mahdotonta olla takaisin ennen kahdeksaa illalla.
Hämmästyksestään huolimatta ymmärsi hän kuitenkin heti. Florence oli
tietänyt, että häntä seurattiin, houkutellut heidät Saint-Lazaren
rautatieasemalle ja kulkenut aivan yksinkertaisesti rautatievaunun
läpi astuen toiselle asemasillalle rehellisen Mazerouxin istuessa
junassa pitämässä silmällä matkustajaa, jota ei ollut.
Mutta äkkiä käsitti hän kauhistuttavan tilanteen.
Florence tuli vaatimaan perintöä ja tämä toimenpide oli, Perennan
omien sanojen mukaan, mitä hirvittävin todistus.
Vastustamattoman voiman ajamana hypähti don Luis tytön luo, tarttui
hänen käsivarteensa ja sanoi melkein käskevästi:
"Mitä te täällä teette? Miksikä tulette tänne? Miksi ette ilmoittanut
minulle --?"
Herra Desmalions asettui heidän väliinsä. Mutta don Luis huudahti,
tytön käsivartta päästämättä:
"Oh, herra prefekti, ettekö näe, että tässä on erehdys? Henkilö, jota
odotimme, ja josta minä puhuin, ei ole hän. Se toinen pysyttäytyy
taka-alalla kuten aina. Onhan mahdotonta, että Florence Levasseur..."
"Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja tästä nuoresta naisesta", sanoi
prefekti virallisella äänellä. "Mutta velvollisuuteni on kysyä, mikä
on tuonut hänet tänne, ja sen aionkin tehdä."
Florence katsoi yhdestä toiseen ikäänkuin koko juttu olisi ollut
hänelle ratkaisematon arvoitus. Hänen kauniit, tummat silmänsä
olivat rauhalliset kuten tavallisesti. Hän ei kantanut enää
sairaanhoitajatarpukua; hänen harmaa, yksinkertainen, koristelematon
pukunsa esiintoi hänen solakan vartalonsa.
Herra Desmalions sanoi:
"Selittäkää, neiti."
Hän vastasi:
"Minulla ei ole mitään selitettävää, herra prefekti. Olen tullut
luoksenne asialle, jonka nyt olen toimittanut tietämättä mitä se
koskee."
"Mitä tarkoitatte? Tietämättä mitä asia koskee?"
"Niin on asian laita. Eräs, johon luotan ja jota kohtaan tunnen
suurta kunnioitusta, on pyytänyt minua tuomaan teille eräitä
papereita. Ne koskevat kai sitä asiaa, joka on tämän kokouksen
aiheena."
"Morningtonin perintöä?"
"Niin".
"Tehän tiedätte, että jos ei perinnön vaatimuksia olisi tehty tämän
kokouksen aikana, ei niitä olisi hyväksytty?"
"Minä tulin niin pian kun sain paperit".
"Minkä vuoksi ette saanut niitä paria tuntia aikaisemmin!"
"Minä en ollut saapuvilla. Minun täytyi poistua kiireesti talosta,
jossa asuin."
Perenna ei epäillyt, että hänen väliintulonsa oli hidastuttanut
vihollisen aikeita pakottaen Florencen pakenemaan.
Prefekti jatkoi:
"Te ette siis tunne syytä minkä vuoksi olette saaneet nämä paperit?"
"En".
"Ja te olette nähtävästi yhtä tietämätön siitä, että nämä paperit
koskevat teitä?"
"Ne eivät koske minua, herra prefekti."
Herra Desmalions hymyili, katsoi Florencea silmiin ja sanoi:
"Niitä seuraavan kirjeen mukaan ne ovat hyvin läheisessä yhteydessä
kanssanne. Ne näyttävät ehdottomasti todistavan, että te polveudutte
Rousselin perheestä, ja että teillä näin ollen on oikeus Morningtonin
perintöön."
"Minulla!"
Se oli tahdoton kummastuksen ja vastustuksen huudahdus.
"Antakaa minulle paperit", sanoi herra Desmalions.
Florence otti käsilaukustaan sinisen kuoren, joka ei ollut sinetöity
ja joka sisälsi joukon kuluneita, haalistuneita asiapapereita.
Prefekti tutki niitä vaieten, luki ne läpi, tarkasti
perusteellisesti, tutki sinetit ja allekirjoitukset suurennuslasilla
ja sanoi:
"Ne ovat, sikäli kuin näyttää, oikeita. Sinetit ovat julkisten
viranomaisten."
"Siis, herra prefekti --?" kysyi Florence vapisevin äänin.
"Siis näyttää teidän tietämättömyytenne minusta hyvin kummalliselta."
Hän kääntyi asianajajaan ja sanoi:
"Kuulkaa, mitä nämä paperit sisältävät ja todistavat. Gaston
Sauveraudilla, Cosmo Morningtonin perillisellä neljännessä polvessa
oli, kuten tiedätte, vanhempi Raoul-niminen veli, joka asui
Argentiinassa. Tämä veli lähetti ennen kuolemaansa, erään vanhan
hoitajattaren mukana Eurooppaan lapsen, joka ei ollut mikään muu kuin
hänen tyttärensä, avioton, mutta lailliseksi tunnustettu tytär, joka
hänellä oli Buenos Airesissa olevan ranskalaisen opettajattaren,
neiti Levasseurin kanssa. Tässä on kastetodistus. Tässä on isän
itsensä kirjoittama selitys. Tässä on vanhan lapsenhoitajan todistus.
Tässä on kolmen ystävän, Buenos-Airesin kauppiaiden, todistus. Ja
tässä ovat isän ja äidin kuolintodistukset. Kaikki nämä todistukset
ovat laillisia ja ovat varustetut Ranskan konsulin sinetillä.
Nykyoloissa ei minulla ole mitään aihetta niitä epäillä ja minun
täytyy pitää neiti Levasseuria Raoul Sauveraudin tyttärenä ja Gaston
Sauveraudin veljentyttärenä."
"Gaston Sauveraudin veljentytär? Hänen veljentyttärensä?" sammalsi
Florence.
Don Luis huomasi herra Desmalionsin tarkastelevan tyttöä vielä
tarkemmin kuin hän itse ja hän koetti lukea sen miehen salaiset
ajatukset, josta ratkaisu riippui. Ja hän tuli äkkiä vakuutetuksi,
että Florencen vangitseminen oli yhtä päätetty kuin jos hän olisi
ollut pahin rikollinen. Hän meni tytön luo ja sanoi:
"Florence!"
Tyttö katsoi häneen kyyneleisillä silmillään mitään vastaamatta.
"Voidakseni puolustaa teitä, Florence -- sillä sitä te tarvitsette,
vaikk'ette, siitä olen varma, tiedä siitä mitään -- täytyy teidän
ymmärtää se kauhea tilanne, johon olosuhteet ovat teidät johtaneet.
Poliisiprefekti on erinäisten tapahtumien perusteella tullut siihen
järjestelmälliseen tulokseen, että henkilö, joka astuu tähän
huoneeseen mukanaan selvät todistukset oikeudestaan perintöön, on
murhannut Morningtonin perilliset. Te tulitte huoneeseen, Florence,
ja te olette epäilemättömästi Cosmo Morningtonin perillinen."
Hän näki tytön tulevan kuolonkalpeaksi ja vapisevan kaikista
jäsenistään.
Hän jatkoi:
"Tämä on muodollinen syytös. Eikö teillä ole mitään sanottavaa?"
Florence epäröi hetken ja selitti sitten:
"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Koko juttu on arvoitus. Mitä minä
voisin vastata? En ymmärrä?"
Don Luis seisoi hänen edessään tuskasta vapisten. Hän sammalsi:
"Siinäkö kaikki? Taivutteko te?"
Hetken kuluttua sanoi tyttö matalalla äänellä:
"Olkaa hyvä ja selittäkää. Mitä tarkoitatte sanoessanne, että jos en
vastaa, niin taivun syytökseen?"
"Aivan niin".
"Ja sitten?"
"Vangitseminen... vankila."
"Vankila!"
Weber astui salapoliisien seuraamana sisään. Herra Desmalions puhui
hänen kanssaan ja osoitti Florencea. Weber meni tämän luo.
"Florence!" sanoi don Luis.
Tyttö katsoi häneen, näki Weberin ja hänen väkensä sekä ymmärsi
äkkiä mitä tapahtuisi. Hän otti askeleen takaisin, horjui hetken ja
heittäytyi sitten don Luisin käsivarsille:
"Oi, pelastakaa minut, pelastakaa minut, pelastakaa minut!"
Hän teki tämän niin luonnollisesti ja vaistomaisesti, hänen
tuskanhuutonsa ilmaisi sellaista levottomuutta, jota vain syytön
saattaa tuntea, että don Luis tuli heti vakuutetuksi ja huudahti:
"Ei, ei, se ei saa tapahtua! Herra prefekti, on asioita, joita ei
voida sallia..."
Hän kumartui Florencen puoleen, jota piti puristettuna rintaansa
vasten niin kovasti ettei kukaan voinut ottaa tätä häneltä. Heidän
silmänsä kohtasivat. Heidän kasvonsa olivat aivan lähekkäin. Perenna
vapisi mielenliikutuksesta nähdessään kuinka väsynyt ja avuton tyttö
oli ja sanoi hänelle intohimoisesti niin ettei kukaan muu voinut
kuulla:
"Minä rakastan teitä... minä rakastan teitä... oi, Florence, jos vain
tietäisitte mitä tunnen, kuinka kärsin ja kuinka onnellinen olen!...
Florence, rakastan teitä, rakastan teitä!"
Weber oli vetäytynyt prefektin merkistä syrjään. Tämä halusi nähdä
tuon odottamattoman kohtauksen molempien salaperäisten olentojen, don
Luis Perennan ja Florence Levasseurin välillä.
Don Luis vapautti käsivartensa ja asetti tytön tuolille. Sitten pani
hän molemmat kätensä tämän olkapäälle ja sanoi:
"Vaikka te ette ymmärrä, Florence, alan minä ymmärtää sangen paljon
ja voin melkein nähdä tien siinä pimeydessä, joka pelottaa teitä.
Kuulkaa minua, Florence. Ettehän se ole te, joka teette tämän kaiken,
eikö niin? Teidän takananne, teidän yläpuolellanne on joku toinen...
joku, joka antaa teille ohjeita, vaikka te itse ette tiedä mihin hän
teitä..."
"Ei kukaan ohjaa minua. Mitä tarkoitatte?"
"Niin, te ette ole yksin. On paljon sellaista, jota te teette koska
teidän käsketään niin tekemään, ettekä te tiedä sen seurauksia.
Vastatkaa minun kysymykseeni, oletteko te aivan vapaa? Ettekö ole
kenenkään vaikutuksen alainen?"
"En", sanoi Florence, "en ole kenenkään vaikutuksen alainen, en...
olen siitä varma."
Don Luis oli itsepäinen ja tuli yhä innokkaammaksi.
"Ei, te ette ole siitä varma... älkää sanoko niin. Joku hallitsee
teitä tietämättänne. Ajatelkaa silmänräpäys. Te olette Cosmo
Morningtonin perillinen, omaisuuden, jota te ette halua, siitä olen
varma. No, jos te ette halua tätä omaisuutta, kenelle joutuu se
silloin? Vastatkaa. Onko joku, jolle on tärkeätä, että te tulette
rikkaaksi. Siitä riippuu kaikki. Onko teidän elämänne sidottu
jonkun toisen elämään? Onko hän ystävänne? Oletteko kihloissa hänen
kanssaan?"
Tyttö vavahti vastenmielisyydestä.
"Oh, en ikinä! Mies, josta puhutte, ei voi..."
"Vai niin", huudahti don Luis mustasukkaisuuden valtaamana, "te
tunnustatte! Vai niin, mies, josta puhun, on siis todellakin
olemassa! Vannon, että sen roiston..."
Hän kääntyi kasvot vihan vääntäminä herra Desmalionsiin. Hän ei enää
koettanut hillitä itseään.
"Herra prefekti, nyt näemme päämaalin. Minä tunnen tien, joka
johtaa sinne. Peto vangitaan tänä iltana tahi viimeistään aamulla.
Herra prefekti, näitä papereita seuraava kirje, allekirjoittamaton
kirje, jonka tämä nuori nainen jätti teille, on erään priorittaren
kirjoittama, joka johtaa avenue les Ternesin varrella olevaa
sairaalaa. Toimittamalla sairashuoneella heti tarkastus,
kuulustelemalla prioritarta vastakkain neiti Levasseurin kanssa,
keksimme me kuka on rikollinen. Mutta emme saa kuluttaa minuuttiakaan
hukkaan, muuten tulemme liian myöhään ja peto on paennut."
Hänen purkauksensa oli vastustamaton. Oli mahdotonta vastustaa hänen
vakaumustaan. Herra Desmalions huomautti kuitenkin:
"Neiti Levasseur saattaisi sanoa meille..."
"Hän ei sano mitään, ei ainakaan ennen kuin mies on hänen
läsnäollessaan paljastettu. Herra prefekti pyydän teiltä samaa
luottamusta kuin ennenkin. Eivätkö kaikki lupaukseni ole täyttyneet?
Luottakaa minuun, herra prefekti, heittäkää pois epäilyksenne.
Muistakaa kuinka Marie Fauvillea ja Gaston Sauveraudia syytettiin
mitä vakavimmilla syytöksillä ja kuinka he sortuivat viattomuudestaan
huolimatta. Tahtooko laki, että Florence Levasseur uhrataan samoin
kuin molemmat toisetkin? Sitäpaitsi enhän pyydä, että hänet
päästettäisiin vapaaksi, vaan että minä saisin puolustaa häntä...
Siis toisin sanoen, vain parin tunnin lykkäystä. Pyytäkää herra
Weberiä huolehtimaan siitä, että häntä vartioidaan tarkasti. Antakaa
salapoliisienne tulla mukanamme... niin vieläpä useiden, sillä meitä
ei tule liian monta vangitaksemme tuon inhottavan pedon luolassaan."
Herra Desmalions ei vastannut. Hetken kuluttua hän vei Weberin
syrjään ja puhui muutaman minuutin hänen kanssaan. Herra Desmalions
ei näyttänyt olevan erikoisen suostuvainen don Luisin esitykseen.
Mutta Weber sanoi:
"Älkää olko huolissanne, herra prefekti. Me emme antaudu mihinkään
vaaraan."
Herra Desmalions suostui.
Hetki tämän jälkeen nousivat don Luis ja Florence Levasseur Weberin
ja kahden salapoliisin seuraamana autoon. Toinen salapoliisien
täyttämä auto seurasi heitä.
Sairashuone kirjaimellisesti täyttyi poliiseilla eikä Weber
laiminlyönyt mitään varovaisuustoimenpiteitä.
Eräs palvelija osoitti poliisiprefektin, joka oli tullut omalla
autollaan, odotushuoneeseen ja sitten saliin, jossa prioritar otti
hänet vastaan. Ilman mitään johdantoa teki prefekti don Luisin,
Weberin ja Florencen läsnäollessa kysymyksiä priorittarelle.
"Minulla on tässä kirje", sanoi hän, "joka tuotiin virastooni ja joka
koskee eräitä perintöä koskevia papereita. Se ei ole allekirjoitettu
ja on laadittu väärennetyllä käsialalla, mutta minulle on sanottu,
että se on teidän kirjoittamanne. Onko niin?"
Prioritar, tarmokaskasvoinen ja päättäväisen näköinen nainen, vastasi
rauhallisesti:
"Aivan niin, herra prefekti. Kuten minulla oli kunnia kirjeessäni
sanoa, katsoin minä parhaaksi olla panematta nimeäni. Tärkeää oli
vain paperin jättäminen. Mutta koska te tiedätte, että se olin minä,
joka kirjoitin, niin olen valmis vastaamaan kysymyksiinne."
Herra Desmalions jatkoi katsahtaen Florenceen:
"Ensiksi tahtoisin kysyä, tunnetteko te tämän nuoren naisen?"
"Kyllä, herra prefekti. Muutamia vuosia sitten oli Florence meillä
puoli vuotta sairaanhoitajattarena. Hän käyttäytyi niin hyvin, että
ilomielin otin hänet takaisin neljätoista päivää sitten. Kun olin
sanomalehdistä lukenut hänen jutustaan, niin pyysin häntä käyttämään
toista nimeä. Meillä oli sairashuoneessa uusi henkilökunta, joten hän
saattoi oleskella täällä turvallisesti."
"Mutta koska olette lukeneet sanomalehtiä, niin te kai tunnette
syytökset häntä kohtaan?"
"Niillä syytöksillä ei ole mitään merkitystä henkilöille, jotka
tuntevat Florencen. Hänellä on jaloin luonne ja herkin omatunto kuin
kellään muulla tapaamallani henkilöllä."
Prefekti jatkoi:
"Puhukaamme papereista. Mistä ne tulivat?"
"Eilen, herra prefekti, löysin huoneestani kirjeen, jossa lähettäjä
pyysi minua toimittamaan muutamia Florence Levasseuria koskevia
papereita."
"Kuinka saattoi kukaan tietää, että hän oli täällä?" keskeytti herra
Desmalions.
"Siitä en tiedä mitään. Kirje ilmoitti vain, että paperit
lähetettäisiin Versaillesiin poste restante, minulle osoitettuna,
määrättynä päivänä, s.o. tänä aamuna. Minua pyydettiin myöskin
olemaan mainitsematta asiasta kenellekään sekä antamaan ne kello
kolme tänään Florence Levasseurille käskyllä viedä ne heti
poliisiprefektille. Minua pyydettiin myöskin lähettämään eräs kirje
komisario Mazerouxille."
"Mazerouxille! Sepä kummallista."
"Se kirje koski kai samaa asiaa. Minä pidän paljon Florencesta. Sen
vuoksi kirjoitin kirjeeni ja ajoin tänä aamuna Versaillesiin ja sain
sieltä paperit kuten oli ilmoitettu. Tullessani kotiin oli Florence
ulkona. En voinut antaa hänelle papereita ennenkuin hänen palattuaan,
noin neljän aikaan."
"Missä oli paperit pantu postiin?"
"Pariisissa. Kuori oli leimattu avenue Nielissa, lähimmässä
postitoimistossamme."
"Eikö teistä näyttänyt kummalliselta kirjeen löytyminen huoneestanne?"
"Kyllä, herra prefekti, mutta ei kummallisemmalta kuin moni muu tätä
asiaa koskeva seikka."
Prefekti kääntyi Weberin puoleen ja sanoi:
"Olkaa hyvä ja tutkikaa huone, jossa neiti Levasseur asui."
Kun prioritar teki vastaväitteitä, sanoi prefekti:
"Meidän on ehdottomasti tiedettävä syy miksikä neiti Levasseur
noudattaa niin täydellistä vaiteliaisuutta."
Florence itse näytti tietä. Mutta kun Weber jätti huoneen, huusi don
Luis:
"Olkaa varuillanne, herra Weber!"
"Miksi?"
"En tiedä", sanoi don Luis, joka ei todellakaan olisi voinut selittää
minkä tähden Florencen käyttäytyminen teki hänet levottomaksi. "En
tiedä. Mutta minä varoitan teitä."
Weber kohautti olkapäitään ja lähti priorittaren seuraamana.
Eteisessä otti hän mukaansa kaksi salapoliisia. Florence kulki
edellä. Hän meni pitkin portaita ja pitkän käytävän läpi ja kääntyi
eräässä kulmassa kapeaan käytävään, jonka päässä oli ovi.
Se oli hänen huoneensa. Ovi avautui ulospäin. Florencen vetäessä sitä
otti hän askeleen takaisinpäin, jolloin Weber oli pakotettu tekemään
samoin. Tyttö käytti tilaisuutta, syöksyi sisään ja sulki oven aivan
salapoliisipäällikön nenän edessä.
Tämä teki vihaisen eleen.
"Se letukka. Hän aikoo polttaa paperit --!"
Sitten kääntyi Weber priorittaren puoleen:
"Onko tähän huoneeseen muuta ovea?"
"Ei."
Hän koetteli avata ovea, mutta se oli suljettu ja pantu salpaan.
Hän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa eräälle jättiläismäiselle
salapoliisille, joka yhdellä nyrkin iskulla murskasi oven.
Weber pisti kätensä aukosta sisään, veti pois salvan, väänsi lukkoa
ja astui sisään.
Florence ei ollut huoneessa. Pieni avonainen ikkuna osoitti tien,
jota hän oli paennut.
"Kirotun huono onni!" huusi Weber. "Hän on livistänyt."
Hän ryntäsi pitkin portaita ja huusi yli kaiteen:
"Vartioikaa kaikkia ovia! Hän on karannut! Ottakaa hänet kiinni!"
Herra Desmalions tuli juosten. Kohdattuaan Weberin ja kuultuaan
hänen selostuksensa hän meni Florencen huoneeseen. Avoin ikkuna
johti takapihalle. Vesiränni kulki pitkin seinää. Sitä myöten oli
Florence liukunut alas. Mutta mitä kylmäverisyyttä ja kuvaamatonta
tahdonvoimaa oli häneltä vaadittukaan paetessaan tällä tavoin!
Salapoliisit olivat levittäytyneet kaikille suunnille sulkeakseen
pakolaiselta tien.
Poliisiprefekti ei koettanutkaan peittää tyytymättömyyttään. Myöskin
don Luis oli sangen suuttunut tästä paosta, joka rikkoi hänen
suunnitelmansa ja moitti avoimesti salapoliisipäällikön älyn puutetta.
Herra Desmalions teki priorittarelle uusia kysymyksiä ja sai tietää,
että Florence ennen sairashuoneelle tuloaan oli viettänyt kaksi
vuorokautta eräässä yksityishotellissa Saint-Louisin saarella.
Prefekti käski Weberin heti seurata tätä jälkeä.
Tapahtumat osoittivat prefektin olleen oikeassa. Florence oli paennut
tähän yksityishotelliin ja ottanut sieltä huoneen väärällä nimellä.
Mutta tuskin oli hän saapunut, kun eräs pieni poika oli tullut häntä
kysymään ja he olivat lähteneet yhdessä.
Myöhemmin illalla onnistui Weberin löytää poika. Hän oli erään
naapuritalon portinvahdin poika. Mihin hän oli saattanut Florencen?
Hän kieltäytyi jyrkästi ilmiantamasta naista, joka oli häneen
luottanut ja itkenyt häntä suudellessaan. Hänen äitinsä pyysi, isä
antoi korvapuustin, mutta poika oli taipumaton.
Kello puoli yksitoista asettui eräs prefektin lähettämä
salapoliisijoukko Weberin käytettäväksi. Mazeroux, joka oli palannut
Rouenista raivoissaan Florencelle, oli heidän joukossaan.
Haeskelu jatkui. Don Luis oli vähitellen ottanut johdon. Heti
jälkeen puolenyön kutsui kimakka vihellys kaikki saaren itäosaan
quai d'Anjoun päähän. Kaksi salapoliisia pienen uteliaan väkijoukon
ympäröimänä seisoi heitä odottamassa. He olivat juuri saaneet kuulla,
että vähän matkaa täältä, quai Henri IV:llä, joka ei enää kuulunut
saareen, oli nähty vuokra-auto, kuultu kiistaa ja sitten oli auto
ajanut Vincennesiin päin.
Kiiruhdettiin quai Henri-IV:lle ja talo löydettiin heti. Eräs
alakerroksen ovista johti katukäytävälle. Auto oli seissyt muutamia
minuutteja tämän oven edessä. Kaksi henkilöä, mies ja nainen, olivat
tulleet läheisyydestä. Kun auton ovi oli suljettu, oli mies huutanut
ohjaajalle:
"Ajakaa bulevardi Saint Germainille ja pitkin kanavia. Sitten
Versaillesin tietä."
Mutta portinvahdin vaimo saattoi antaa tarkempia tietoja. Uteliaana
alakerran vuokralaisen suhteen, jota hän oli nähnyt vain kerran
ja joka maksoi vuokransa Charlesin nimellä allekirjoitetuilla
maksuosoituksilla eikä oleskellut paljon asunnossaan, oli hän
käyttänyt hyväkseen sitä, että porttivahdinasunto oli seinän takana
ja kuunnellut. Mies ja nainen kiistelivät. Kerran huusi mies kovalla
äänellä:
"Tulkaa mukaani, Florence, vaadin sitä ja annan teille kaikki
todistukset siitä, että olen syytön. Jos te kumminkin kieltäydytte
tulemasta vaimokseni, poistun maasta. Olen jo ryhtynyt valmistuksiin."
Vähän myöhemmin alkoi hän nauraa, korotti jälleen äänensä ja sanoi:
"Peloissanne, mistä, Florence? Ehkä siitä, että minä tapan teidät?
Ei, ei, älkää pelätkö..."
Muuta ei portinvartijatar ollut kuullut. Mutta eikö tämä ollut
kylliksi aiheuttamaan levottomuutta?
Don Luis tapasi Weberin.
"Tulkaa mukaan! Minä tiesin sen: mies pystyy mihin hyvänsä. Hän on
tiikeri! Hän aikoo tappaa tytön!"
Hän riensi ulos, veti Weberin mukanansa niiden poliisiautojen luo,
jotka odottivat vähän matkan päässä. Sillä aikaa vastusti Mazeroux:
"Olisi parasta tutkia talo, saada joku johtolanka..."
"Oh", huudahti don Luis lisäten vauhtia, "talo johtolankoineen seisoo
kyllä paikoillaan! Mutta hän saa etumatkan, se roisto... ja hänellä
on mukanaan Florence... hän aikoo tappaa tämän! Siinä on ansa, olen
varma siitä!"
Hän veti molempia miehiä vastustamattomalla tarmolla mukanaan.
He lähestyivät autoja. Niin pian kuin hän sai ne näkyviinsä, huudahti
hän:
"Tehkää selväksi! Minä ajan itse."
Hän tahtoi ottaa ohjaajan paikan. Mutta Weber teki vastaväitteitä,
työnsi hänet autoon ja sanoi:
"Älkäähän hätäilkö... ohjaaja ymmärtää asiansa. Hän ajaa paremmin
kuin te."
Don Luis, Weber ja kaksi salapoliisia istuivat autoon, Mazeroux otti
paikan ohjaajan vieressä.
"Versaillesin tietä!" huudahti don Luis.
Auto lähti liikkeeseen ja hän jatkoi:
"Ei, kuulkaa, mitä se tyhmyri tekee? Tämä ei ole oikea tie. Mitä tämä
tarkoittaa?"
Ainoa vastaus oli nauru. Weber nauroi niin että hyppi. Don Luis
nieli kirouksen, teki pelottavan ponnistuksen ja yritti hypätä
autosta. Kuusi kättä kietoutui hänen ympärilleen ja piti häntä
liikkumattomana. Weber tarttui hänen kurkkuunsa. Salapoliisit pitivät
hänen käsivarsistaan. Hänellä ei ollut tilaisuutta painia ahtaassa
autossa ja hän tunsi revolverinsuun ohimoillaan.
"Ei mitään tyhmyyksiä", mutisi Weber, "muuten laukaisen päähänne. Vai
niin, te ette odottaneet tätä? Tässä on hyvitys Weberille!"
Ja kun Perenna vielä vastusteli, jatkoi hän uhkaavasti:
"Muistakaa, että saatte syyttää itseänne! Nyt lasken kolmeen, yksi,
kaksi."
"Mutta mikä on tarkoituksenne?" karjui don Luis.
"Prefektin käsky, jonka sain juuri."
"Mikä käsky?"
"Viedä teidät vankilaan, jos Levasseurin tyttö pääsee pakoon."
"Onko teillä vangitsemismääräys?"
"On".
"Ja sitten?"
"Sitten? Ei mitään... 'Santé'... tutkintatuomari..."
"Mutta peijakas, sillä aikaa ehtii tiikeri pakoon. Tyhmyyttä! Kuinka
voikaan olla niin aasimainen? Sellaisia elukoita! Piru vieköön!"
Kymmenen poliisia tunkeutui ovelle. Vastustus ei hyödyttänyt mitään.
Hän ymmärsi sen ja hänen katkeruutensa kasvoi.
"Tyhmyrit!" huusi hän heidän ympäröidessään ja saattaessaan hänet
vankilan konttoriin. "Sellaisia nahjuksia! Sellaisia tolvanoita!
Pilata koko juttu! He aikoivat ottaa kiinni roiston, jos se heitä
miellyttää ja sulkevat vankilaan kunniallisen miehen sillä aikaa
kuin roisto tekee itsensä näkymättömäksi! Ja hän on vielä murhaava
useita... Florence... Florence..."
Hän laahasi heitä mukanaan. Tavattomalla voimalla hän ojentautui,
pudisti irti poliisit, jotka riippuivat hänessä kuin metsästyskoirat,
sysäsi Weberin syrjään ja kääntyi Mazerouxiin:
"Mazeroux, juoskaa prefektin luo. Pyytäkää häntä soittamaan
Valenglaylle... niin, pääministerille. Haluan puhella hänen kanssaan.
Sanokaa hänelle kaikki. Pyytäkää prefektiä kertomaan, että se olen
minä: mies, joka antoi saksalaisen keisarin tanssia pillinsä mukaan.
Nimeni? Sen hän tietää. Tahi jos hän on sen unohtanut, niin prefekti
voi sen hänelle sanoa."
Hän vaikeni hetken ja sanoi sitten aivan tyynesti:
"Arsène Lupin! Ilmoittakaa nämä molemmat sanat hänelle ja sanokaa:
Arsène Lupin haluaa puhutella pääministeriä erittäin tärkeän asian
vuoksi! Järjestäkää, että hän saa tietää sen heti. Menkää, Mazeroux,
ja ajakaa sen jälkeen roistoa uudelleen takaa."
Vankilanjohtaja oli avannut nimiluettelon.
"Voitte merkitä nimeni, herra johtaja," sanoi don Luis. "Kirjoittakaa
Arsène Lupin."
Johtaja hymyili ja sanoi:
"Vaikea olisikin muuta kirjoittaa. Vangitsemismääräyksessä on:
'Arsène Lupin, alias Luis Perenna'."
Don Luis säpsähti hiukan näistä sanoista. Hänen vangitsemisensa
Arsène Lupinin nimellä teki hänen asemansa vielä vaarallisemmaksi.
"Vai niin", sanoi hän, "he ovat siis päättäneet..."
"Niinpä luulisin", sanoi Weber riemuiten. "Olemme päättäneet tarttua
härkää sarviin ja iskeä suoraan Lupiniin. Rohkeasti tehty, eikö niin?
Mutta älkää huolehtiko, meillä on teille suurempikin yllätys."
Don Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän kääntyi jälleen Mazerouxiin ja
sanoi:
"Älkää unohtako ohjeitani, Mazeroux!"
Mutta nyt häntä kohtasi isku. Komissario ei vastannut. Don Luis
tarkasteli häntä ja vavahti. Hän huomasi nyt Mazerouxin myöskin
olevan poliisien ympäröimän. Komissarioraukka itki hiljaa.
Weberin iloisuus lisääntyi.
"Teidän täytyy suoda hänelle anteeksi, Lupin. Komisario Mazeroux
seuraa teitä vankilaan, vaikkakaan ei samaan koppiin."
"Niinkö", sanoi don Luis ojentautuen. "Mazeroux on siis vangittu?"
"Niin on, prefektin käskystä."
"Mistä häntä syytetään?"
"Hän on Arsène Lupinin rikostoveri."
"Mazeroux minun rikostoverini? Tyhmyyksiä! Mazeroux? Kunniallisin
mies maailmassa."
"Niin, kuten sanotte, maailman kunniallisin mies. Se ei estä ihmisiä
menemästä hänen luokseen halutessaan kirjoittaa teille kirjeitä,
eikä estä häntä itseään viemästä niitä perille, joka todistaa, että
hän tunsi teidän olinpaikkanne. Ja on vähän muutakin, jonka aikanaan
teille selitämme, Lupin. Teille tulee sangen hauskaa, sen lupaan."
Don Luis mutisi:
"Mazeroux parkani!"
Sitten sanoi hän ääneen:
"Älkää itkekö, poikaseni. Tämä ei kestä kauempaa kuin yön yli.
Älkää itkekö. Minulla on varattuna teitä varten paljon parempi ja
kunniallisempi toimi ja ennenkaikkea tuottavampi. Ette kai luule
etten ollut tähän varustautunut? Tehän tunnette minut! Niin paljon
voin teille sanoa, että huomenna olen vapaa ja hallitus tulee
antamaan teille paikan everstin arvolla ja marsalkan palkalla. Älkää
sen vuoksi itkekö, Mazeroux."
Sitten kääntyi hän Weberiin ja sanoi äänellä, jolla isäntä antaa
määräyksiä palvelijoilleen:
"Hyvä herra, olkaa hyvä ja suorittakaa Mazerouxille uskomani tehtävä.
Ilmoittakaa viipymättä prefektille, että minulla on tärkeitä
ilmoituksia tehtävänä pääministerille. Etsikää sen jälkeen käsiinne
tiikeri Versaillesista ennen yön loppua. Minä tunnen teidän kykynne
ja luotan täydellisesti ahkeruuteenne ja huolellisuuteenne. Tulkaa
tapaamaan minua kello kaksitoista."
Ja käskynsä antaneen isännän ryhdillä antoi hän viedä itsensä koppiin.
Ovi suljettiin.
Don Luis ajatteli:
"Jos otaksutaankin, että prefekti soittaa Valenglaylle, ei hän tee
sitä ennenkuin huomenna. Sillä tavoin on roisto saanut kahdeksan
tunnin etumatkan ennenkuin minä vapaudun. Kahdeksan tuntia! Piru
vieköön!"
Hän tuumi hetken, kohautti olkapäitään sellaisin ilmein kuin olisi
nähnyt, ettei hänellä tässä tilaisuudessa ollut muuta tekemistä kuin
odottaa, ryömi vuoteeseen ja mutisi:
"Paneudu lepäämään, Lupin!"