"Te kummastutatte minua. Te näytätte niin rauhalliselta ja
huolettomalta!"
"Minä olen rauhallinen ja huoleton, Alexandre."
"Mutta mitä te tarkoitatte? Eikö asia kiinnitä mieltänne? Ettekö aio
kostaa rouva Fauvillea ja Sauveraudia? Teitä syytetään julkisesti ja
te istutte puhaltelemassa savurenkaita!"
Mutta samana päivänä kun kokouksen piti olla, tuli Mazeroux sisään
kauhistunein ilmein kädessään kirje.
"Tämä on teille, isäntä. Se oli osoitettu minulle mutta sisäkuoressa
oli teidän nimenne. Kuinka selitätte sen?"
"Sehän on helppoa. Vihollinen tuntee meidän läheisen tuttavuutemme,
ja kun hän ei tiedä missä minä olen..."
"Mikä vihollinen?"
"Sen sanon teille huomeniltana."
Don Luis avasi kuoren ja luki punaisella kirjoitetut seuraavat rivit:
"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta. Muuten kuolette
tekin. Uskoessanne että päämäärä on saavutettu, kohottaessanne
kätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja avautuu maa
juuri silloin allanne. Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty.
Varokaa itseänne, Lupin!"
Don Luis hymyili.
"Hyvä", sanoi hän "Nyt selvenee pian kaikki."
"Niinkö luulette?"
"Niin. Kuka antoi teille kirjeen?"
"Tällä kertaa oli meillä onni. Poliisi, jolle se jätettiin, sattui
asumaan Les Ternes'ssä, sen talon vieressä, josta kirje tuli. Hän
tuntee miehen hyvin. Se oli onnellinen sattuma, eikö niin?"
Don Luis hypähti tuolilta säteillen ihastuksesta.
"Mitä tarkoitatte? Sanokaa! Tiedättekö kuka hän on?"
"Mies palvelee avenue des Ternesin varrella olevassa sairashuoneessa."
"Menkäämme sinne. Meillä ei ole aikaa kadotettavana."
"Mainiota, isäntä! Nyt olette kaltaisenne."
"Luonnollista. Niin kauan kun ei ollut mitään tekemistä, odotin ja
lepäsin, sillä ymmärrän hyvin, että taistelu tulee pelottavaksi.
Mutta koska vihollinen nyt vihdoinkin on tehnyt erehdyksen ja antanut
minulle jäljen seurattavaksi, ei minun tarvitse odottaa enää; nyt
käyn suoraan asiaan. Tiikerin jäljille, Mazeroux!"
Kello oli yksi päivällä, kun don Luis ja Mazeroux saapuivat avenue
Les Ternesin sairaalaan. Eräs palvelija avasi oven. Mazeroux
antoi don Luisille merkin. Mies oli juuri sama, joka oli tuonut
kirjeen. Komisarion kysymyksiin vastasi hän kiertelemättä olleensa
poliisikonttorissa tänä aamuna. "Kenen käskystä?" kysyi Mazeroux.
"Priorittaren".
"Priorittaren?"
"Niin, talossa on myöskin yksityissairaala, jossa hoidetaan nunnia."
"Voimmeko puhua priorittaren kanssa?"
"Kyllä, tietysti, mutta ette nyt; hän on mennyt ulos."
"Koska hän on kotona?"
"Oh, hän saattaa tulla koska hyvänsä."
Palvelija vei heidät odotushuoneeseen, jossa he viettivät enemmän
kuin tunnin.
"Täällä emme ole miksikään hyödyksi, isäntä", kuiskasi Mazeroux.
"Mihin teillä on kiire? Odottaako teitä morsian?"
"Me hukkaamme aikaa."
"En minä suinkaan. Kokous prefektin luona ei ole ennenkuin kello
viisi."
"Mitä sanotte? Te teette pilaa. Ettehän aio sinne?"
"Miksikä en?"
"Miksi? Vangitsemismääräys..."
"Vangitsemismääräys? Paperilappu!"
"Paperilappu, joka tulee vaaralliseksi, jos annatte poliisille
tilaisuuden käyttää sitä. Teidän läsnäoloanne tullaan katsomaan
haasteeksi."
"Ja poissaoloani tunnustukseksi. Herran, joka saa sata miljoonaa, ei
sovi sinä päivänä vetäytyä syrjään. Minun täytyy olla läsnä tuossa
kokouksessa, enkä halua laiminlyödä oikeuttani. Ja sinne minä menen."
"Isäntä..."
"Heidän edestään kuului tukahdutettu huudahdus. Ja eräs nainen,
sairaanhoitajatar, joka kulki läpi huoneen, alkoi äkkiä juosta,
kohotti verhoa ja katosi."
Don Luis nousi epäröiden eikä tiennyt mitä olisi tehtävä. Neljän,
viiden sekunnin epäröinnin jälkeen syöksyi hän verhon kautta
käytävään ja pysähtyi sen päässä erään nahkoitetun oven eteen, joka
oli äsken suljettu. Hän hukkasi vielä enemmän aikaa hapuilemalla
vapisevin käsin lukkoa.
Avattuaan sen huomasi hän takaportaat. Menisikö hän niitä pitkin?
Oikealla jatkuivat samat portaat pohjakerrokseen. Hän meni niitä
myöten, saapui keittiöön, sai käsiinsä keittäjättären ja sanoi
hänelle käskevällä äänellä:
"Onko eräs hoitajatar mennyt äsken tätä tietä ulos?"
"Tarkoitatteko sisar Gertrudea, sitä uutta?"
"Niin, niin, pian... häntä odotetaan tuolla."
"Kuka odottaa?"
"Sehän on pirua, ettekö voi sanoa, mitä tietä hän meni?"
"Tuosta ovesta."
Don Luis syöksyi eteenpäin pienen eteisen kautta ja tuli avenue des
Ternesille.
"Tämähän on hauskaa kilpajuoksua!" huudahti Mazeroux, joka oli
saavuttanut hänet.
Don Luis katseli pitkin katua. Eräs linja-auto ajoi juuri pieneltä,
Place Saint Ferdinandin viereiseltä torilta.
"Siellä hän menee", selitti don Luis. "Tällä kertaa en päästä häntä
pakoon."
Hän huusi vuokra-auton.
"Seuratkaa tuota linja-autoa viidenkymmenen metrin päästä."
"Onko se Florence Levasseur?" kysyi Mazeroux.
"On."
"Mainiota!" mutisi komisario. Sitten ei hän voinut olla
huudahtamatta: "No, näettekös nyt. Niin sokea ette kai saata olla,
että luulisitte häntä syyttömäksi."
Don Luis ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Jännittynyt ilme
kasvoissaan tarkasteli hän autoa, joka tällä hetkellä seisoi
bulevardi Haussmannin kulmassa.
"Pysähtykää!" huusi hän ohjaajalle.
Tyttö nousi pois. Oli helppo tuntea Florence Levasseur
hoitajatarpuvussa. Hän katsoi ympärilleen varmistautuakseen siitä,
ettei häntä seurattu, otti sitten ajurin ja ajoi pitkin bulevardia ja
rue de la Pépinièrea Saint-Lazaren rautatieasemalle.
Don Luis katsoi etäämpää kuinka hän meni Cour de Romen portaita ja
seurattuaan jäljestä näki tytön odotussalin toisessa päässä olevalla
lippuluukulla.
"Pian, Mazeroux", sanoi hän. "Ottakaa esille salapoliisikorttinne ja
kysykää mihin hän osti lipun. Juoskaa, ennenkuin muita matkustajia
tulee."
Mazeroux riensi pois, kysyi lipunmyyjältä ja palasi takaisin.
"Rouen, toinen luokka."
"Ostakaa lippu itsellenne."
Mazeroux teki niin. He kuulivat, että muutaman minuutin kuluttua
lähtisi pikajuna. Heidän tullessaan asemasillalle nousi Florence
juuri erääseen vaunuosastoon.
Juna vihelsi.
"Nouskaa junaan", sanoi don Luis vetäytyen syrjään niin hyvin kuin
taisi. "Sähköttäkää minulle Rouenista, tulen sinne teidän jälkeenne
illalla. Pitäkää häntä koko ajan silmällä. Älkää päästäkö häntä
liukumaan sormienne välitse. Hän on hyvin viekas, sen saatte uskoa."
"Mutta miksi ette itse matkusta? Se olisi paljon parempi..."
"Ei saata tulla kysymykseenkään. Juna ei pysähdy ennenkuin Rouenissa
ja minä en ehtisi illaksi takaisin. Kokous prefektin luona on kello
viisi."
"Ja te aiotte itsepäisesti sinne?"
"Enemmän kuin koskaan. Kas niin, nouskaa vaunuun."
Hän sysäsi Mazerouxin erääseen viimeisistä vaunuista. Juna alkoi
liikkua ja katosi pian erääseen tunneliin.
* * * * *
Kello oli täsmälleen viisi, kun majuri, kreivi d'Astrignac, maître
Lepertuis ja amerikkalainen lähetystösihteeri saatettiin herra
Desmalionsin työhuoneeseen. Samassa astui joku vahtimestarin
huoneeseen ja jätti korttinsa.
Päivystävä vahtimestari katsoi korttiin, käänsi nopeasti päänsä
eräässä nurkassa seisovaan ja puhelevaan miesjoukkoon ja kysyi sitten
äsken saapuneelta: "Onko teitä pyydetty tänne?"
"Ei tarvitse. Sanokaa vain että täällä on: don Luis Perenna."
Sähköisku värähdytti pientä nurkassa puhelevaa joukkoa ja eräs heistä
astui esiin. Se oli Weber, salapoliisipäällikkö.
Molemmat miehet katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Don Luis hymyili
rakastettavasti. Weber oli kuolonkalpea, hänen joka jäsenensä vapisi
ja hän ponnisteli hillitäkseen itseään.
Hänen lähellään seisoi pari sanomalehtimiestä ja neljä salapoliisia.
Vahtimestari tuli takaisin ja osoitti, sanaakaan sanomatta,
don Luisille tietä. Perenna teki Weberin ohi mennessään mitä
kohteliaimman kumarruksen, nyökkäsi ystävällisesti salapoliiseille ja
astui sisään.
Kreivi d'Astrignac tuli heti ojennetuin käsin häntä vastaan
osoittaen sen kautta, etteivät mitkään lorut olleet vähentäneet
sitä kunnioitusta, jota hän yhä tunsi sotilas Perennaan
muukalaislegioonasta. Mutta prefektin käytös oli hyvin pidättyvää
ja paljon merkitsevää. Hän jatkoi niiden paperien selailemista,
joita oli tutkinut, puhellen hiljaa Amerikan lähetystösihteerin Ja
asianajajan kanssa.
Don Luis ajatteli:
"Rakas Lupin, joku lähtee tästä huoneesta käsiraudoilla varustettuna.
Jollei se ole todellinen rikollinen, niin olet se sinä, poika
raukkani Muista minun sanojani."
Hän hieroi käsiään niin tyytyväisenä, että herra Desmalions ei voinut
olla katsomatta häneen. Don Luis näytti säteilevältä kuin mies, joka
nauttii sekoittamatonta onnea ja varustautuu kokemaan vielä suurempia
riemuja.
Poliisiprefekti vaikeni hetken ikäänkuin olisi kummastellut mitä
peijakasta mies iloitsi; sitten selaili hän jälleen papereitaan ja
sanoi vihdoinkin:
"Olemme kokoontuneet jälleen, hyvät herrat, niinkuin kaksi kuukautta
takaperin, tullaksemme määrättyyn tulokseen Morningtonin perinnöstä.
Senor Carcèrés, perulainen attashea, ei tule. Olen saanut Italiasta
sähköteitse tiedon, että hän on hyvin sairas. Hänen läsnäolonsa ei
ole välttämätön. Ei puutu siis ketään... paitsi tietysti niitä,
joiden vaatimukset tämä kokous olisi mielellään vahvistanut,
tarkoitan Cosmo Morningtonin perillisiä."
"Eräs toinen henkilö puuttuu myöskin, herra prefekti."
Herra Desmalions silmäsi don Luisiin, joka oli puhunut. Prefekti
epäröi hiukan ja päätti pyytää häntä selittämään.
"Mitä tarkoitatte? Kuka?"
"Mornington-perillisten murhaaja."
Tällä kertaa veti don Luis jälleen puoleensa huomion ja pakotti
toiset, kohtaamastaan vastarinnasta huolimatta, ottamaan huomioon
hänen läsnäolonsa ja antautumaan hänen vaikutuksensa alaiseksi.
"Herra prefekti", kysyi hän, "sallitteko minun esittää asianhaarat
sellaisina kuin ne nyt ovat? Siitä tulee luonnollinen jatko ja loppu
sille keskustelulle, joka meillä oli bulevardi Suchetin räjähdyksen
jälkeen."
Herra Desmalionsin vaikeneminen antoi don Luisille luvan puhua. Hän
jatkoi heti:
"Se ei vie pitkää aikaa, herra prefekti, ja siihen on kaksi
syytä: ensiksikin, koska meillä on käytettävänä herra Fauvillen
tunnustus ja me tiedämme täydellisesti mitä eriskummallista osaa
hän näytteli, ja toiseksi, koska totuus, niin monimutkaiselta
kuin se näyttääkin, on itse asiassa sangen yksinkertainen. Kaikki
perustuu siihen huomautukseen, jonka te, herra prefekti, teitte
lähtiessänne Fauvillen talosta: 'Mistä johtuu', kysyitte te, 'että
Mornington-perintöä ei kertaakaan mainita Hippolyte Fauvillen
tunnustuksessa?' Kaikki perustuu siihen, Hippolyte Fauville ei
sanonut sanaakaan perinnöstä ja syy on selvästi se, ettei hän
siitä tiennyt mitään. Ja syy minkävuoksi Gaston Sauveraud saattoi
kertoa minulle koko hämmästyttävän juttunsa tekemättä pienintäkään
viittausta perintöön, oli se, ettei perintö näytellyt Sauveraudin
jutussa mitään osaa. Hän ei tiennyt siitä enempää kuin Marie Fauville
ja Florence Levasseurkaan. On mahdotonta kieltää sitä tosiasiaa,
että Hippolyte Fauvillea ohjasi kostonhalu ja yksinomaan vain se.
Minkä vuoksi olisi hän muuten käyttäytynyt niinkuin teki, kun Cosmo
Morningtonin miljoonat olisivat tulleet hänelle täydellä oikeudella?
Sitäpaitsi, jos hän olisi halunnut nauttia näistä miljoonista, ei hän
olisi aloittanut ottamalla itseltään henkeä. Se asia on siis varma:
perintö ei vaikuttanut millään tavoin Hippolyte Fauvillen päätökseen
ja toimiin. Ja siitä huolimatta katosivat he kaikki, yksi kerrallaan,
taipumattomalla säännöllisyydellä juuri siinä järjestyksessä kuin
Mornington-testamentin perintö olisi heille langennut: Cosmo
Mornington, Hippolyte Fauville, Edmond Fauville, Marie Fauville ja
vihdoin Gaston Sauveraud. Eikö se ole omituista? Ja eikö meidän ole
otaksuttava, että kaiken tämän takana oli johtava tahto? Eikö meidän
ole myönnettävä, että tähän pelottavaan taisteluun vaikutti perintö,
ja että viheliäisen Fauvillen vihan ja mustasukkaisuuden takana
seisoi vielä hirvittävämmällä tarmolla varustettu olento, mies, joka
seurasi määrättyä tarkoitusta, ajaen heitä kuolemaan yhden kerrallaan
kuten numeroituja uhreja. Herra prefekti, yleinen mielipide antaa
minulle täydellisen oikeuden sanoa, ja osa poliiseista, herra Weber
etunenässä, on aivan samaa mieltä kuin minäkin, että tällaisen
olennon olemassaolo on jokaiselle selvä. Täytyy olla joku, joka
muodosti määräävän tahdon ja ajoi asiaa koko tarmollaan. Tämä
joku -- olin minä. No niin, miksikä ei? Enkö minä ollut siinä
asemassa, että minulla oli syy murhiin? Enkö minä ollut Cosmo
Morningtonin perillinen? -- En aio puolustautua. On mahdollista,
että ulkonainen vaikutus tahi asianhaarat voivat pakottaa teidät,
herra prefekti, ryhtymään epäoikeutettuihin toimenpiteisiin minua
kohtaan, mutta en tahdo loukata teitä silmänräpäystäkään uskomalla,
että te voitte katsoa miehen, jonka toimintaa olette kaksi kertaa
tarkastellut, kykenevän sellaiseen rikokseen. Ja kuitenkin on vain
luonnollista, että yleisö vaistomaisesti syyttää minua. Paitsi
Hippolyte Fauvillea täytyy olla vielä toinen rikollinen ja hän
on varmasti Cosmo Morningtonin perillinen. Koska minä en ole se
mies, niin on olemassa joku toinen Cosmo Morningtonin perillinen.
Häntä minä syytän, herra prefekti. Tässä häpeällisessä jutussa,
jota on silmiemme edessä näytelty, on jotain enemmän kuin kuolleen
miehen tahto. Yhteen aikaan luulimme asian olevan niin, mutta siinä
on jotain muutakin. Minä en ole taistellut koko ajan kuollutta
miestä vastaan, useamman kerran olen tuntenut elämän hengityksen
kasvoillani. Kuollut mies teki paljon, mutta hän ei tehnyt kaikkea.
Ja jos niinkin olisi ollut, oliko hän yksin tätä tehdessään? Oliko
Fauville yksin suorittamassa toisen käskyjä? Tahi oliko hänellä
rikostoveri, joka auttoi häntä suunnitelman suorittamisessa? Sitä
emme tiedä. Mutta tuo tuntematon jatkoi työtä, johon hän alussa
ehkä oli antanut vain aiheen, ja jota hän kaikessa tapauksessa
käytti edukseen päättäen suorittaa sen loppuun asti. Ja sen hän
teki, koska tunsi Cosmo Morningtonin testamentin. Häntä minä syytän.
Minä syytän häntä kaikista niistä petoksista ja rikollisista
teoista, joita ei voida lukea Hippolyte Fauvillen työksi. Minä
syytän hänen murtaneen auki sen kirjoituspöydän laatikon, johon
maître Lepertuis oli pannut päämiehensä testamentin. Minä syytän
hänen menneen Cosmo Morningtonin huoneeseen ja asettaneen sinne
myrkkypullon sen glycero-fosfaattipullon tilalle, jota Cosmo
Morningtonin oli tapana käyttää ruiskutuksissaan. Minä syytän
hänen näytelleen sen lääkärin osaa, joka tuli ja antoi Cosmo
Morningtonista väärän lääkärintodistuksen. Minä syytän hänen
hankkineen Hippolyte Fauvillelle sen myrkyn, joka tappoi päällikkö
Vérot'n, Edmond Fauvillen ja Hippolyte Fauvillen itsensä. Minä
syytän hänen suunnanneen Gaston Sauveraudin käden minua vastaan, kun
tämä kolme kertaa hänen neuvostaan ja osoituksestaan koetti riistää
henkeni ja onnistui vihdoin ottamaan hengen autonkuljettajaltani.
Minä syytän hänen käyttäneen sitä yhteyttä, jonka Gaston Sauveraud
oli solminut sairasosastolla, lähettääkseen rouva Fauvillelle
myrkyn ja morfiiniruiskun, joilla tuo naisraukka saattoi toteuttaa
itsemurha-aikeensa. Minä syytän hänen tuntemattomalla tavalla
toimittaneen Gaston Sauveraudille sanomalehtileikkeleitä Marie
Fauvillen kuolemasta, ja että hän oli etukäteen laskenut tekonsa
seuraukset. -- Yhdellä sanalla -- mainitsematta hänen osuuttaan
päällikkö Vérot'n, autonohjaajani ja ensimmäisen tarkastaja Ancenisen
murhiin -- syytän häntä, että hän on tappanut Cosmo Morningtonin,
Hippolyte Fauvillen, Edmond Fauvillen, Marie Fauvillen ja Gaston
Sauveraudin, siis kaikki, jotka seisovat hänen ja miljoonien välillä.
Nämä viimeiset sanat, herra prefekti, sanovat teille selvästi, mitä
minä ajattelen. Kun mies tekee lopun viidestä kanssaihmisestään
saadakseen haltuunsa muutamia kymmeniä miljoonia, merkitsee se, että
nämä toimenpiteet asettavat hänet aivan varmasti noiden miljoonain
hallitsijaksi. Lyhyesti ja selvästi, kun mies tappaa miljonäärin
ja hänen neljä perillistään, merkitsee se, että hän itse on viides
perillinen. Miehen täytyy olla täällä heti."
"Mitä?"
Poliisiprefekti huudahti tahdottomasti.
Don Luis vastasi:
"Herra prefekti, hänen tänne tulonsa on minun syytösteni järjellinen
johtopäätös. Muistakaa, että Cosmo Morningtonin testamentissa
on pykälä, joka säätää, ettei kenenkään perillisen vaatimuksia
hyväksytä, jollei hän ole tänään täällä läsnä."
"Ja ellei hän tule?" sanoi prefekti näyttäen täten että don Luisin
vakaumus oli vähitellen voittanut hänen epäilynsä.
"Hän tulee, herra prefekti. Muuten ei koko tällä jutulla olisi ollut
mitään merkitystä."
"Mutta entä jos hän ei tule?" huudahti Desmalions entistä
kiihkeämmällä äänensävyllä.
"Silloin, herra prefekti, on teidän otaksuttava, että rikollinen olen
minä, eikä teillä ole muuta tehtävää kuin vangita minut. Kello viiden
ja kuuden välillä saatte te tässä huoneessa nähdä edessänne henkilön,
joka on murhannut Morningtonin perilliset. Vastakkaisessa tapauksessa
tulee oikeudentunto joka tapauksessa tyydytetyksi. Hän tai minä...
tilanne on hyvin yksinkertainen."
Herra Desmalions vaikeni. Hän kierteli ajatuksissaan viiksiään ja
kulki ympäri pöydän monta kertaa siinä pienessä piirissä, jonka
läsnäolijat muodostivat. Oli selvää, että hänen aivoissaan oli
muodostumassa vastaväitteitä. Vihdoinkin mutisi hän:
"Ei, ei. Sillä kuinka voimme selittää, että mies olisi odottanut
tähän saakka tehdäkseen vaatimuksensa?"
"Ehkä onnettomuus, herra prefekti, joku este. Tahi myöskin -- eihän
voi tietää -- ehkä epänormaali halu herättää tavatonta huomiota.
Huomatkaa, herra prefekti, kuinka huolellisesti ja taitavasti koko
juttu on hoidettu. Jokainen tapahtuma sattuu täsmälleen Hippolyte
Fauvillen määräämällä hetkellä. Emmekö voi otaksua, että hänen
rikostoverinsa noudattaa samaa järjestelmää eikä astu esiin ennenkuin
viimeisellä hetkellä?"
Herra Desmalions huudahti melkein katkerasti:
"Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Se ei ole mahdollista. Jos on olemassa
olento, tarpeeksi hirveä suorittaakseen sellaisen sarjan rikoksia, ei
hän ole niin tyhmä, että jättäytyisi käsiimme."
"Hän ei tiedä mikä vaara häntä tänne tullessaan uhkaa, koska ei
kukaan ole ajatellut hänen olemassaolonsa mahdollisuutta. Sitäpaitsi,
mitä hän panee vaaraan?"
"Oh, jos hän on todellakin tehnyt nämä murhat..."
"Hän ei ole niitä tehnyt, herra prefekti. Hän on järjestänyt niin,
että ne ovat tulleet tehdyiksi, ja se on kokonaan toinen asia. Ja nyt
te ymmärrätte missä miehen käsittämätön voima piilee. _Hän ei toimi
henkilökohtaisesti._ Siitä päivästä kun totuus selveni minulle, olen
onnistunut vähitellen keksimään hänen toimintatapansa ja paljastamaan
koneiston, jota hän johtaa. _Hän ei toimi henkilökohtaisesti._
Siinä hänen järjestelmänsä. Te huomaatte niin olevan koko ajan.
Cosmo Mornington kuoli näennäisesti huolimattomasti tehdyn ruiskeen
vuoksi. Itse asiassa oli se tämä mies, joka laittoi niin, että
ruiske tuli kohtalokkaaksi. Päällikkö Vérot'n tappoi näennäisesti
Hippolyte Fauville. Itse asiassa on se ollut tämä mies, joka on
osoittanut Fauvillelle murhan välttämättömyyden ja niin sanoakseni
ohjannut hänen kättään. Samalla tavoin tappoi Fauville poikansa
ja teki itsemurhan kuten Marie Fauville ja Gaston Sauveraudkin.
Todellisuudessa se oli tämä mies, joka halusi, että he kuolisivat,
aiheutti heidän itsemurhansa ja antoi siihen välineet. Siinä on
järjestelmä ja sellainen on mies." Hän lisäsi hillityllä äänellä,
jossa tuntui levottomuutta: "Tunnustan etten koskaan elämässäni,
jonka kuluessa olen tuntenut monta kummallista henkilöä, ole tavannut
kauhistuttavampaa olentoa, joka toimisi niin pirullisella neroudella
ja niin suurella psykologisella vaistolla."
Hänen sanansa tekivät kuulijoihin yhä voimakkaamman vaikutuksen.
He näkivät edessään tuon näkymättömän olennon. Se sai heidän
mielikuvituksissaan muodon. He odottivat hänen tuloaan. Kahdesti oli
don Luis kääntynyt ovelle ja kuunnellut.
Herra Desmalions sanoi:
"Toimiiko hän itse tahi antaako toisten toimia, on sama, sillä kun
hän kerran on kiinni, tulee laki..."
"Laki ei saa mitään helppoa tehtävää, herra prefekti. Hänen kykynsä
omaava mies on tietysti etukäteen nähnyt kaikki, vangitsemisen ja
syytteenkin, jonka kohteeksi hän voi joutua, eikä häntä vastaan ole
mitään muuta kuin teoria ilman todisteita."
"Te katsotte siis..."
"Minä, herra prefekti, katsoisin parhaaksi hyväksyä hänen
selityksensä luonnollisena asiana enkä osoittaisi mitään epäluuloa.
Tärkeintä on saada selville kuka hän on. Sitten voitte te ennemmin
tahi myöhemmin paljastaa hänet."
Prefekti jatkoi kulkuaan ympäri pöydän. Majuri d'Astrignacin silmät
olivat suunnattuina don Luisiin, jonka rauhallisuus hämmästytti
häntä. Asianajaja ja lähetystösihteeri näyttivät olevan kovin
jännittyneitä. Astuisiko tuo kauhea murhaaja heidän eteensä?
"Hiljaa!" sanoi prefekti ja pysähtyi.
Joku kulki etuhuoneessa.
Koputettiin ovelle.
"Sisään!"
Vahtimestari astui sisään mukanaan käyntikorttitarjotin.
Tarjottimella oli kirje ja yksi niitä painettuja kaavakkeita, joille
kävijät kirjoittivat nimensä ja asiansa.
Herra Desmalions meni kiireesti vahtimestaria vastaan. Hän epäröi
hetken ennenkuin otti ilmoituslehden. Hän oli hyvin kalpea. Sitten
katsoi hän siihen nopeasti.
"Oh --!" sanoi hän vavahtaen.
Hän heitti silmäyksen don Luisiin, tuumi, otti kirjeen ja kysyi
vahtimestarilta:
"Onko tulija siellä?"
"Odotushuoneessa, herra prefekti."
"Saattakaa hänet sisään kun soitan."
Vahtimestari lähti huoneesta.
Herra Desmalions seisoi paikaltaan liikahtamatta kirjoituspöytänsä
edessä. Toisen kerran kohtasi don Luis hänen silmänsä. Mitä oli
tapahtunut?
Äkillisellä liikkeellä avasi prefekti kuoren, jota piteli, veti
esille kirjeen ja alkoi lukea.
Toiset seurasivat hänen jokaista liikettään, hänen jokaista
ilmettään. Täyttyisikö Perennan ennustus? Esittäisikö viides
perillinen vaatimuksensa perintöön?
Niin pian kuin herra Desmalions oli lukenut ensimmäiset rivit, katsoi
hän ylös ja sanoi puoliääneen don Luisille:
"Olette oikeassa. Eräs perillinen ilmoittautuu."
"Kuka hän on, herra prefekti?"
Herra Desmalions ei vastannut. Hän luki kirjeen loppuun. Luettuaan
sen luki hän sen vielä uudelleen tarkkaavaisesti kuin olisi punninnut
joka sanaa. Lopuksi luki hän sen ääneen:
'Herra prefekti.
Sattuma on paljastanut minulle erään Rousselin perheen
tuntemattoman perillisen. Vasta tänään onnistui minun hankkia
perillisen laillistuttamistodistukset ja ennen aavistamattomien
esteiden vuoksi olen tilaisuudessa lähettämään teille ne
viimeisessä silmänräpäyksessä _asianomaisen henkilön mukana_.
Kunnioittaen salaisuutta, joka ei ole minun, ja naisena haluten
pysyä asian ulkopuolella, johon olen vain sattumalta sekaantunut,
pyydän teitä, herra prefekti, suomaan minulle anteeksi, etten
pane tämän kirjeen alle nimeäni.'
Perenna oli siis ollut oikeassa ja tapaukset vahvistivat hänen
ennustuksensa. Uusi henkilö ilmoittautui määrättyyn aikaan. Ja itse
tapa, jolla tämä jutun uusi vaihe esiintyi, oli luonteenomainen sille
koneelliselle täsmällisyydelle, jolla koko asiaa oli hoidettu.
Jäljellä oli vain kysymys: kuka oli tämä tuntematon henkilö,
tämä perillinen ja viisi -- kuusinkertainen murhaaja? Hän odotti
etuhuoneessa. Hänen ja toisten välillä oli vain seinä. Hän oli
tulossa. He näkisivät hänet.
Prefekti soitti.
Muutamia jännittäviä sekunteja kului. Omituista kyllä ei herra
Desmalions irrottanut silmiään Perennasta. Don Luis hallitsi itsensä
täydellisesti, mutta tunsi epävarmuutta ja levottomuutta.
Ovi avautui. Vahtimestari päästi jonkun sisään.
Tulija oli Florence Levasseur.