"Auttakaa!"
Don Luis Perenna loikoi siten hyvin kauan. Näiden tuntien pakollisen
toimettomuuden aikana oli hänen "toimenaan" lakkaamatta toistaa
Gaston Sauveraudin selostusta tapahtumista. Hän koetti eritellä
kaikki kertomuksen yksityiskohdat, muistutteli merkityksettömimmätkin
ilmeet, näennäisesti mitättömimmätkin lauseet. Hän tarkasti näitä
lauseita yhden kerrallaan saadakseen ilmi pienimmänkin totuuden
atomin, jonka ne mahdollisesti saattoivat sisältää!
Sillä totuus oli niissä. Niin oli Sauveraud sanonut ja Perenna ei
sitä epäillyt. Koko tämä kauhea historia, kaikki, mikä muodosti
Mornington-jutun ja bulevardi Suchetin murhenäytelmän, kaikki,
mikä saattoi levittää valoa salajuoneen Marie Fauvillea vastaan
ja selittää Sauveraudin ja Florencen kovaa kohtaloa: kaikki tämä
sisältyi Sauveraudin kertomukseen. Don Luisin tarvitsi vain ymmärtää,
ja totuus astuisi esiin ikäänkuin siveysoppi hämärässä tarinassa.
Don Luis ei poikennut silmänräpäykseksikään järjestelmästään. Jos
joku este ilmaantui vastasi hän heti:
"On mahdollista, että minä olen väärässä ja että Sauveraudin kertomus
ei anna minulle mitään kiinnekohtaa, josta saisin johtolangan. Ehkä
totuus on tämän kaiken ulkopuolella. Mutta onko minulla keinoja
päästä totuuden perille jotain muuta tietä? Kaikki mitä minulla
on apuna tutkimuksissani, ilman että kiinnitän aivan liian suurta
huomiota määrättyihin valonvälähdyksiin, jotka salaperäisten
kirjeiden säännöllinen ilmestyminen on heittänyt tähän näytelmään,
kaikki mitä minulla on, on Gaston Sauveraudin kertomus. Eikö minun
ole siis käytettävä sitä?"
Ja samoinkuin käymme polkua myöten toisen henkilön jälkiä, alkoi hän
vielä kerran läpikäydä sitä juttua, jonka Sauveraud oli kertonut.
Hän vertasi sitä siihen kuvaan tapahtumien kulusta, jonka hän tähän
saakka oli muodostanut itselleen. Nämä molemmat kuvat olivat aivan
vastakkaisia, mutta eikö juuri niiden vastakkaisuus voisi johtaa
totuuteen.
"Tässä on se, mitä hän sanoi", ajatteli don Luis, "ja tässä on se,
mitä minä uskoin. Mitä merkitsee ero? Tässä on se, mitä oli ja tässä
on se, mitä näytti olevan. Minkä vuoksi rikollinen halusi, että
sen mitä tapahtui pitäisi näyttää juuri tällaiselta? Kääntääkseen
itsestään epäilykset? Mutta oliko siinä tapauksessa välttämätöntä,
että epäilykset kohdistuisivat juuri niihin, joihin ne kohdistuivat?"
Kysymyksiä syntyi joukoittain. Välistä vastasi hän niihin
umpimähkään, mainitsi nimiä ja lausui sanoja ikäänkuin nimi olisi
ollut rikollisen ja lausutut sanat juuri ne, jotka sisälsivät
totuuden.
Sitten ryhtyi hän jälleen juttuun niinkuin koulupojat tekevät
opetellessaan ja tutkiessaan ajatusta, kun sen jokainen piirre
tarkastetaan tyystin, jokainen lause arvioidaan oikeaan arvoonsa,
jokainen jakso punnitaan.
Tunnit kuluivat.
Äkkiä keskellä yötä hän vavahti. Hän otti esille kellonsa.
Sähkölampun valossa näki hän, että kello oli seitsemäntoista
minuuttia vailla kaksitoista.
"Seitsemäntoista minuuttia vailla kaksitoista", sanoi hän, "minä
ratkaisin arvoituksen."
Hän koetteli hallita mielenliikutustaan, mutta se oli niin voimakas
ja hänen hermonsa olivat kestäneet sellaisen kuulumattoman
jännityksen, että hän purskahti itkuun. Hän oli äkkiä keksinyt
hirveän totuuden, samoinkuin yöllä puoleksi erotetaan maisema salaman
välähtäessä.
Ei ole mitään niin hermojakuluttavaa kuin tuollainen äkillinen
keksintö, kun on ensin hapuillut ja kamppaillut pimeydessä. Väsyneenä
ponnistuksista ja ruuan puutteesta hän tunsi tämän vaikutuksen niin
voimakkaasti, että hän, huolimatta jatkaa mietteitään, antautui
vastustamattomasti unen helmaan vaipuen ikäänkuin hyväätekevään
kylpyyn.
Herätessään aamutunneilla reippaana ja pirteänä kovasta vuoteestaan
huolimatta, säpsähti hän muistaessaan otaksuman, jonka oli
hyväksynyt, ja hänen ensimmäinen tehtävänsä oli epäillä sitä. Mutta
siihen ei hänellä, niin sanoaksemme, ollut aikaa. Todisteet tulivat
itsestään virtana ja muuttivat otaksuman heti lujaksi varmuudeksi,
jota oli turha kieltää. Asia oli niin, juuri niin. Niinkuin hän
oli arvannutkin oli totuus kätketty Sauveraudin kertomukseen. Ja
hän ei ollut erehtynyt sanoessaan Mazerouxille, että tapa, jolla
salaperäiset kirjeet ilmestyivät, oli vienyt hänet jäljille.
Totuus oli hirveä. Ajatellessaan sitä koki hän samaa kauhua, jota
päällikkö Vérot'kin sanoessaan jo melkein myrkyn lannistamana:
"En pidä tästä. Tämä näyttää pahalta. Koko asia on suunniteltu
pirullisella tavalla!"
Pirullinen oli juuri oikea sana. Ja don Luis hämmästyi tätä rikosta,
joka oli sellainen ettei mitkään ihmisaivot näyttäneet voivan sitä
keksiä.
Kahden tunnin ajan käytti hän koko älynvoimansa tarkastellakseen
tilannetta joka puolelta. Hän ei ollut erittäin levoton tuloksesta,
sillä nyt, tuntiessaan hirveän salaisuuden, ei hänellä ollut mitään
muuta tehtävää kuin vapautua ja mennä illalla bulevardi Suchetille,
jossa hän näyttäisi kaikille kuinka murha oli tapahtunut. Mutta
yrittäessään hiipiä pois ja kiivetessään ylös salaisen käytävän
kautta ja ollessaan toisten portaiden ylimmällä askelmalla, siis
salongin tasalla, kuuli hän miesten ääniä huoneesta.
"Peijakas", ajatteli hän, "asia ei ole niin helppo kuin luulin.
Päästäkseni pakoon lainvartijoita on minun ensiksi päästävä
vankilastani, ja ainakin yksi uloskäytävistäni on vartioitu.
Koettakaamme toista."
Hän meni Florencen huoneeseen päin ja pani koneiston käyntiin. Kaapin
seinä liukui syrjään.
Nälän pakottamana ja toivoen löytävänsä jotain ruokatavaroita, jotka
auttaisivat häntä kestämään piiritystä nälänhätää kärsimättä, aikoi
hän mennä ulos vuodekomerosta, kun hän äkkiä pysähtyi. Joku oli
tullut huoneeseen.
"No, Mazeroux, oletteko viettäneet yön täällä? Ei mitään uutta?"
Don Luis tunsi poliisiprefektin äänen ja tämän kysymys ilmaisi
hänelle ensiksikin, että Mazeroux oli päässyt ulos pimeästä komerosta
ja toiseksi, että komisario oli viereisessä huoneessa. Onneksi oli
seinä liukunut aivan äänettömästi syrjään ja don Luis saattoi nyt
kuulla molempien miesten keskustelun.
"Ei, ei mitään uutta, herra prefekti", vastasi Mazeroux.
"Se on merkillistä. Täytyyhän miehen jossain olla. Tahi onko hän
voinut päästä pakoon yli katon?"
"Mahdotonta, herra prefekti", sanoi kolmas ääni, jonka don Luis tunsi
olevan Weberin. "Mahdotonta. Me varmistauduimme siitä eilen ja mikäli
hänellä ei ole siipiä..."
"Mitä te luulette, Weber?"
"Luulen, herra prefekti, hänen olevan piiloutuneena taloon. Tämä on
vanha talo, jossa nähtävästi on varmoja piilopaikkoja..."
"Luonnollisesti," sanoi herra Desmalions, joka, sikäli kuin don Luis
näki katsoessaan eräästä raosta, kulki edestakaisin vuodekomeron
edessä. "Olette oikeassa ja me vangitsemme hänet luolassaan. Mutta
onko se todella välttämätöntä?"
"Herra prefekti!"
"Niin, te tunnette minun käsitykseni asiasta ja pääministeri on
samaa mieltä. Lupinin esiinvetäminen olisi virhe, jota me lopultakin
saisimme katua Hän on tullut kunnialliseksi mieheksi; hän on meille
hyödyllinen eikä tee mitään vahinkoa."
"Ei mitään vahinkoa? Ajatteletteko niin?" sanoi Weber jäykästi.
Herra Desmalions purskahti nauruun.
"Niin, luonnollisesti, eilinen kuje, puhelinkuje! Teidän täytyy
myöntää, että se oli sukkela. Pääministeri oli naurusta pakahtua kun
kerroin siitä."
"Minä en todellakaan voi nähdä siinä mitään naurettavaa."
"Ei, mutta se lurjus ei todellakaan ole milloinkaan neuvoton.
Naurettavaa tahi ei, oli kuje kuitenkin tavattoman rohkea.
Leikata puhelinlangat teidän nenänne edessä ja sulkea sitten
teidät rautaesiripun taa! Asiasta toiseen, Mazeroux, teidän on
annettava korjata puhelin nyt aamulla, niin että se tulee yhteyteen
poliisiprefektuurin kanssa. Oletteko alkaneet tutkimuksenne näissä
molemmissa huoneissa?"
"Käskynne mukaan, herra prefekti. Herra Weber ja minä olemme
nuuskineet kaikkialla koko tunnin."
"Niin", sanoi herra Desmalions, "tämä Florence Levasseur näyttää
minusta epäilyttävältä. Hän on aivan varmasti kanssarikollinen. Mutta
minkälainen oli hänen suhteensa Sauveraudiin ja don Luis Perennaan?
Sen tahtoisin mielelläni tietää. Oletteko keksineet mitään hänen
papereistaan?"
"En, herra prefekti," sanoi Mazeroux. "Ei mitään muuta kun laskuja ja
liikekirjeitä."
"Ja te, Weber?"
"Minä olen löytänyt jotain hyvin mielenkiintoista, herra prefekti."
Weber puhui riemuitsevasti ja jatkoi vastaukseksi herra Desmalionsin
kysymykseen:
"Tässä on eräs Shakespearen osa, kahdeksas osa. Kuten näette, on
se erilainen kuin muut osat, kirja on ontto ja muodostaa salaisen
piilopaikan papereille."
"Niin. Minkälaisille papereille?"
"Tässä ne ovat: melkein kirjoittamattomia paperilehtiä. Yhdessä
on merkitty ne päivämäärät, jolloin salaperäiset kirjeet jätetään
perille."
"Ahaa!" sanoi herra Desmalions, "se on musertava todistus Florence
Levasseuria vastaan. Ja se selvittää meille myöskin mistä don Luis
sai tietonsa."
Perenna kuunteli kummastuneena. Hän oli tämän kohdan unohtanut
kokonaan ja Gaston Sauveraud ei ollut maininnut siitä
kertomuksessaan. Ja kuitenkin oli se hyvin kummallinen ja tärkeä
seikka. Mistä oli Florence saanut nämä aikamäärät?
"Ja mitä on toisissa papereissa?" kysyi poliisiprefekti.
Don Luis heristi korviaan. Toiset paperit olivat välttäneet hänen
huomionsa sinä päivänä, jolloin hän oli keskustellut Florencen kanssa
tässä huoneessa.
"Tässä on toinen", sanoi Weber.
Herra Desmalions otti paperin ja luki:
"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että
se tapahtuu kello kolme aamulla."
"Niin", sanoi prefekti, "tuo merkillinen räjähdys, jonka don Luis
ennusti ja joka seuraa viidettä kirjettä, ainakin sen mukaan mitä
paperille on kirjoitettu. Siihen on meillä vielä hyvää aikaa, koska
kirjeitä on ollut vasta kolme ja neljäs tulee tänä yönä. Sitäpaitsi
bulevardi Suchetilla olevan talon räjähdyttäminen ei ole mikään
helppo asia. Onko siinä kaikki?"
"Herra prefekti", sanoi Weber ottaen esille viimeisen, "tahdotteko
olla niin hyvä ja katsoa tätä pienistä neliöistä kokoonpantua
suurempaa neliötä Eikö se näytä talon pohjapiirrokselta?"
"Varmasti."
"Tämä on tämän talon pohjapiirros", selitti Weber juhlallisesti.
"Tässä näette pihamaan, päärakennuksen, porttivahdintuvan ja neiti
Levasseurin huoneen. Tästä pisteestä lähtee punaisella merkitty
pilkutettu viiva kierrellen päärakennusta kohti. Tämän viivan alku on
merkitty punaisella ristillä, joka merkitsee tätä huonetta, jossa nyt
olemme... tahi tarkemmin sanoen vuodekomeroa. Tässä näette jotain,
joka merkitsee kai takkaa... tahi pikemmin kaappia, vuoteen takana
olevaa kaappia, joka on arvatenkin esiripun peittämä."
"Mutta siinä tapauksessa", sanoi herra Desmalions, "täytyy
tuon pilkutetun viivan merkitä käytävää, joka johtaa tästä
sivurakennuksesta päärakennukseen. Katsokaa, viivan toisessa päässä
on myöskin pieni punainen risti."
"Niin, herra prefekti, siinä on vielä yksi risti. Meidän on
varmistauduttava siitä, mitä huonetta se tarkoittaa. Mutta sillä
aikaa olen arviokaupalla sijoittanut muutamia miehiä pieneen
huoneeseen toisessa kerroksessa, sinne, niissä viimeinen salainen
kohtaus eilen don Luisin, Florence Levasseurin ja Gaston Sauveraudin
välillä tapahtui. Koska me olemme varmoja viivan toisesta
päätepisteestä, niin tunnemme siis don Luis Perennan piilopaikan."
Syntyi hiljaisuus, jonka jälkeen Weber jatkoi vielä juhlallisemmin:
"Herra prefekti, eilen tuo mies loukkasi minua karkeasti. Sen
todistavat alaisenne. Palvelijat tietävät sen myöskin. Yleisö on pian
siitä selvillä. Tuo mies on auttanut Florence Levasseurin pakenemaan.
Hän oli myöskin apuna Gaston Sauveraudin pakoyrityksessä. Hän on
roisto vaarallisinta lajia. Herra prefekti, minä olen vakuutettu,
ettette te kiellä minulta lupaa kaivaa häntä esille luolastaan.
Muuten... muuten, herra prefekti, katson itseni pakotetuksi pyytämään
eroni."
"Ja hyvällä syyllä", sanoi prefekti nauraen. "Onhan aivan
luonnollista, että te ette voi sulattaa rautaesirippujuttua. No niin,
käykää päälle sitten! Se on don Luisin yksityisasia, hän on itse
tahtonut näin. Mazeroux, soittakaa virastooni niin pian kuin puhelin
on kunnossa. Ja teidän molempien on kohdattava minut tänä iltana
Fauvillen talossa. Älkää unohtako, että nyt on neljännen kirjeen yö."
"Ei tule mitään neljättä kirjettä, herra prefekti", sanoi Weber.
"Kuinka niin?"
"Koska don Luis sitä ennen on lukkojen ja salpojen takana".
"Vai niin, te syytätte don Luisia myöskin siitä että..."
Don Luis ei odottanut kuulevansa muuta. -- Hän meni hiljaa kaapille
ja työnsi seinän äänettömästi syrjään.
Vai niin, hänen piilopaikkansa oli siis tunnettu.
"Peijakas", murisi hän, "tämä on hiukan ikävää. Minä olen hauskassa
pinteessä."
Hän oli ehtinyt salakäytävän puoliväliin aikomuksessa tulla toiselle
uloskäytävälle, mutta pysähtyi äkkiä.
"Se ei hyödytä mitään, koska uloskäytävä on vartioitu. Odottakaamme
hiukan, katsokaamme..."
Vuodekomerosta päin kuului koputuksia seinään, jonka ontto kaiku
arvatenkin oli herättänyt salapoliisipäällikön huomiota. Ja kun
Weberin ei tarvinnut ottaa huomioon samaa varovaisuutta kuin don
Luisin ja hän voi murtaa laudoituksen vaivautumatta etsimään
koneistoa, oli vaara aivan lähellä.
"Piru vieköön", mutisi don Luis, "tämä on liian hullua. Mitä on
tehtävä? Ryhtyä taisteluun heitä vastaan. Oh, jos minulla olisi
jäljellä koko voimani..."
Mutta ruuanpuute oli hänet näännyttänyt. Hänen polvensa horjuivat ja
hänen aivoiltaan tuntui puuttuvan tavallinen selvyys.
Väkivaltainen hävitystyö vuodekomerossa pakotti hänet kaikesta
huolimatta ylemmälle uloskäytävälle ja kiivetessään pitkin
portaita antoi hän valon sähkölampustaan kierrellä seinäkivillä ja
puuluukulla. Hän koetti nostaa luukkua olkapäillään. Mutta jälleen
kuuli hän päänsä päällä askeleita. Miehet olivat vielä siellä.
Kiehuen voimattomasta kiukusta hän odotti Weberin tuloa.
Alhaalta päin kuului romahdus, sen kaiku kiiri läpi tunnelin äänten
sorinan seuraamana.
"Kas niin", ajatteli hän. "Käsiraudat, vangitseminen, vankikoppi!
Mikä huono onni... ja niin naurettava kokonaisuudessaan. Ja Marie
Fauville, joka varmasti tulee lopettamaan itsensä... ja Florence..."
Ennenkuin hän sammutti lampun, antoi hän sen valon viimeisen kerran
valaista ympärilleen.
Parin metrin päässä portaista, noin niiden puolivälin korkeudella,
puuttui sisimmästä seinästä suuri ovi, joten muodostui tarpeeksi
suuri tyhjä aukko, niin että saattoi ryömiä sinne.
Vaikka tämä reikä ei muodostanutkaan mitään tarkoituksenmukaista
piilopaikkaa, oli joka tapauksessa mahdollista, että etsijät
laiminlöisivät sen tutkimisen. Sitäpaitsi ei don Luisilla ollut
valitsemisen varaa. Sammutettuaan lampun kumartui hän eteenpäin
seinäaukkoa kohden, ulottuen siihen käsillään ja onnistui ryömimään
tasapainoaan kadottamatta sinne.
Weber, Mazeroux ja heidän joukkonsa lähenivät. Don Luis painautui
mahdollisimman lähelle piilopaikkansa takaseinää välttääkseen
lyhdyn valon, jonka kajastus alkoi jo näkyä. Ja nyt tapahtui jotain
kummallista: kivi, jota vastaan hän painautui, kääntyi hitaasti
ympäri ikäänkuin olisi liikkunut akselin ympäri ja hän putosi
toiseen, takana olevaan tyhjään komeroon. Kivi kääntyi paikoilleen
yhtä hitaasti kuin ennenkin samalla kuin joukko pieniä kiviä rapisi
alas seiniä peittäen puoleksi hänen jalkansa.
"Kas vain!" ajatteli hän. "Asettuuko kohtalo todellakin oikeuden
puolelle?"
Hän kuuli Mazerouxin sanovan:
"Ei sieluakaan! Ja tähän päättyy käytävä. Mikäli hän ei livahtanut
tullessamme... katsokaa portaiden yllä olevasta luukusta."
Weber vastasi:
"Päättäen kulkemamme tien suunnan mukaan on varmaa, että luukku
on toisen kerroksen tasalla. Toisen pienen punaisen ristin piti
juuri merkitä huonetta don Luisin makuuhuoneen vieressä toisessa
kerroksessa. Sinne olen sijoittanut kolme salapoliisia. Jos hän on
koettanut päästä ulos sitä tietä, on hän kiinni."
"Meidän tarvitsee vain koputtaa", sanoi Mazeroux. "Silloin löytää
väkemme luukun ja päästää meidät pois. Muuten meidän on murrettava
se."
Jälleen kaikuivat kovat iskut kautta käytävän. Kaksikymmentä
minuuttia sen jälkeen antoi luukku perään ja Weberin sekä Mazerouxin
ääniin sekaantui muita ääniä.
Sillä aikaa tutki don Luis olinpaikkaansa ja huomasi kuinka
tavattoman pieni se oli. Hän saattoi olla korkeintaan istuvassa
asennossa. Tässä oli tunneli, eli tarkemmin sanoen ahdas sola,
puolitoista metriä pitkä päättyen vielä pienempään tiileillä
kiinnimuurattuun aukkoon. Tiilikivet, joista puuttui muutamia,
muodostivat sivuseinät ja kivet, joiden olisi pitänyt pysyä koossa,
putoilivat pienimmästäkin kosketuksesta alas, niin että luolan lattia
oli niiden peittämä.
"Hitto vie", ajatteli don Luis, "en saa käännellä täällä itseäni
liiaksi, muuten joudun vaaraan tulla elävänä haudatuksi. Hauskoja
näkymiä!"
Ei ainoastaan tämä, mutta myöskin pelko aiheuttaa melua pakotti
hänet olemaan liikkumattomana. Ajatus seurasi ajatusta. Hän muisti
kummastelleensa kuinka kreivi Malonyin isoisänäiti oli käyttäytynyt
pysyäkseen hengissä niinä päivinä, jolloin hänen täytyi olla
piilossa rautaesiripun takana ja ymmärsi nyt, että salakäytävän
ja puhelinkomeron välillä oli ollut yhteys, putkijohto, joka oli
liian kapea että ihminen olisi voinut ryömiä siitä läpi, mutta
ilmavaihdon vuoksi välttämätön. Varovaisuustoimenpiteenä siltä
varalta, että salainen käytävä keksittäisiin, peitti suuri kivi tämän
putkijohdon pään. Kreivi Malonyi oli kai antanut täyttää tämän johdon
korjatessaan työhuonettaan.
Siinä istui hän paksun seinän sisään suljettuna ilman muuta määrättyä
tarkoitusta kuin poliisin kynsien välttäminen. Kului useita tunteja.
Nälän ja janon kiusaamana vaipui hän vähitellen syvään uneen ja
nukkui niin raskaasti ettei herännyt ennenkuin kello kahdeksan
illalla. Herättyään tunsi hän itsensä hyvin väsyneeksi ja näki nyt
olotilansa kauheassa valossa. Hän muutti äkkiä mielensä ja päätti
antautua vihollistensa käsiin. Mikä tahansa oli parempaa kuin tämä
kärsimys ja ne vaarat, joihin hän joutuisi viipymällä kauemmin.
Mutta kääntyessään löytääkseen sisäänkäytävän luolaansa huomasi hän
ensiksikin, että kivi ei kääntynyt painamalla ja sitäpaitsi, että
hänen ei monista yrityksistään huolimatta onnistunut löytää koneistoa
joka pani kiven liikkeeseen. Hän etsi itsepintaisesti, mutta kaikki
hänen kokeensa olivat turhia. Kivi ei liikkunut paikaltaan. Mutta
joka kerran hänen ponnistaessaan putoili seinän yläosasta kiviä
supistaen hänen ennestäänkin pientä liikkumisalaansa.
Huomattavalla ponnistuksella tukahdutti hän levottomuutensa ja sanoi
leikillisesti itselleen:
"Mainiota! Nyt olen pakotettu huutamaan apua... minä, Arsène Lupin!
Niin, huutamaan noita herroja poliiseja apuun. Muuten lisääntyvät
toiveeni tulla elävänä haudatuksi joka minuutti. Se mahdollisuus on
olemassa kymmenen yhtä vastaan!"
Hän väänteli käsiään.
"Ei, piru vie, haluan selviytyä tästä pulasta omin neuvoin. Huutaa
apua? Ei tule koskaan kysymykseenkään!"
Hän kokosi kaiken tarmonsa ajatellakseen, mutta hänen tylsistyneet
aivonsa antoivat hänelle ainoastaan hämmentyneitä ja irrallisia
mielijohteita. Hän näki lakkaamatta edessään Florencen ja myöskin
Marie Fauvillen kasvot.
"Tänä yönä minun on heidät pelastettava", sanoi hän itsekseen. "Ja
minä teen sen ehdottomasti, koska he ovat syyttömät ja minä tiedän
kuka on todellinen rikollinen. Mutta kuinka minun on käyttäydyttävä
onnistuakseni?"
Hän ajatteli poliisiprefektiä ja kokousta, joka tapahtuisi bulevardi
Suchetilla Fauvillen talossa. Kokoontujat olivat jo saapuneet.
Poliisi vartioi taloa. Ja tämä muistutti häntä paperipalasesta,
jonka Weber oli Shakespearen kahdeksannesta osasta löytänyt ja josta
prefekti oli lukenut:
"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että
se tapahtuu kello kolme aamulla."
"Niin", ajatteli don Luis seuraten herra Desmalionsin ajatusjuoksua,
"niin, kymmenen päivän kuluttua. Koska on tullut vasta kolme
kirjettä, tulee neljäs tänä yönä ja räjähdys ei tapahdu ennenkuin
viides kirje on ilmestynyt, siis kymmenen päivän kuluttua."
Hän toisti:
"Kymmenen päivän kuluttua... samanaikuisesti viidennen kirjeen
kanssa... kymmenen päivän kuluttua..."
Äkkiä vavahti hän kauhusta. Hirveä näky välähti hänen mielessään,
näky, joka oli liiankin totta. Räjähdys tapahtuisi tänä yönä! Ja
täydellisesti vakuutettuna, että tämä oli oikea otaksuma, hyväksyi
hän uudelleen valveutuneella terävänäköisyydellään sen heti aivan
varmana. Varmasti oli vain kolme kirjettä tullut perille, mutta
ne piti laskea niinkuin neljä olisi tullut, koska yksi ei ollut
tullut perille oikeaan aikaan, vaan kymmenen päivää myöhemmin,
syystä, jonka don Luis tunsi. Sitäpaitsi ei asia koskenut nyt
sitä. Ei ollut kysymyksessä totuuden etsiminen tässä kirjeiden ja
päivämäärien sekasorrossa, tässä tiheässä pensaikossa, jossa kukaan
ei tuntenut itseään varmaksi mistään. Ei, yksi asia oli muuta
tärkeämpi ja se oli tämä lause: "Huomatkaa, että räjähdys ei ole
yhteydessä kirjeiden kanssa." Ja kun räjähdys oli asetettu toukokuun
kahdenkymmenenviidennen päivän yöksi, tapahtuisi se juuri sinä yönä
kello kolme!
"Auttakaa! Auttakaa!" huusi hän.
Tällä kertaa hän ei epäröinyt. Tähän saakka oli hänellä ollut
rohkeutta istua vankilassaan ja odottaa ihmetyötä, joka vapauttaisi
hänet, mutta hänestä oli parempi kohdata jokainen vaara ja antautua
mihin rangaistukseen tahansa mieluimmin kuin jättää poliisiprefekti,
Weber, Mazeroux ja heidän seuralaisensa alttiiksi kuolemalle, joka
heitä odotti.
"Auttakaa! Auttakaa!"
Fauvillen talo räjäytettäisiin ilmaan kolmen, neljän tunnin kuluttua.
Sen hän tiesi aivan varmaan. Yhtä täsmällisesti kuin nuo salaperäiset
kirjeet olivat saapuneet määräpaikkaansa huolimatta kaikista
esteistä, tulisi räjähdyskin tapahtumaan sanottuun aikaan. Näiden
kaikkien rikosten helvetillinen toimeenpanija oli niin tahtonut.
Kello kolme aamulla ei Fauvillen talosta olisi jäljellä mitään.
"Auttakaa! Auttakaa!"
Hänelle oli palautunut niin paljon voimia, että hän saattoi päästää
epätoivoisen huudon ja antaa äänensä tunkeutua läpi rappauksen ja
kiviseinien.
Kun hän ei näyttänyt saavan mitään vastausta huutoonsa, keskeytti hän
ja kuunteli kauan. Hiljaisuus oli täydellinen.
Silloin ajoi tuska kaikista hänen huokosistaan kylmän hien. Ajatella,
jos salapoliisit olivat lakanneet vahtimasta ylintä kerrosta ja
tyytyneet viettämään yönsä alakerrassa.
"Auttakaa! Auttakaa!"
Hiljaisuus, syvä, järkähtämätön hiljaisuus.
"Auttakaa! Auttakaa!"
Hän tunsi, että hänen huutonsa ei tunkeutunut ympäröivien seinien
ulkopuolelle. Sitäpaitsi tuli hänen äänensä aina heikommaksi ja
heikommaksi, se kuului nyt ainoastaan käheänä kuiskauksena, joka
kuoli jo hänen kurkkuunsa.
Hän lakkasi huutamasta ja kuunteli jälleen koko tuskan jännittämällä
huomaavaisuudellaan sitä syvää hiljaisuutta, joka ympäröi kiviarkkua,
johon hän ollut suljettuna. Ei vieläkään mitään, ei ääntäkään. Ei
kukaan tullut tahi voinut tulla hänen avukseen.
Florencen nimi ja kasvot seurasivat häntä alinomaa Hän ajatteli
myöskin Marie Fauvillea, jonka oli luvannut pelastaa. Mutta Marie
kuolisi nälkään. Ja samoinkuin Marie, samoinkuin Gaston Sauveraud ja
niin monet muutkin, tulisi hänkin, Lupin, vuorostaan tämän kauhean
kummitusmaisen olennon uhriksi.
Hän sai raivokohtauksen. Hän saattoi tuskin hengittää tukahduttavassa
ja pilaantuneessa ilmassa. Hänen aivojaan pakottivat ikäänkuin
ruumiillisesta kivusta kuvat, jotka lakkaamatta johtuivat hänen
mieleensä ja joilla oli joko Florencen kauniit kasvot tahi Marien
kalpeat piirteet. Ja Marien maatessa kuolevana kuulivat hänen
sumentuneet aivonsa räjähdyksen Fauvillen talosta ja näkivät
prefektin ja Mazerouxin makaavan kuolleena kauheasti silvottuina.
Pimeys hiipi hänen ylleen. Hän joutui jonkunlaiseen horrokseen
sammaltaen katkonaisia sanoja:
Florence... Marie... Marie...