Don Luis oli odottanut tätä pelottavaa iskua, mutta kuitenkin se
näytti yllättävän hänet ja hän toisti monta kertaa:
"Vai niin, Weber on täällä? Weber on täällä!"
Koko hänen rohkeutensa katosi ja hän tunsi olevansa ikään kuin
pakeneva armeija, jonka paluumatka on jo melkein turvattu, mutta
joka äkkiä huomaakin edessään jyrkänteen. Weber oli täällä, toisin
sanoen, vihollisen etevin johtaja, mies, joka varmasti suunnittelisi
hyökkäyksen ja vastustuksen sellaisella tavalla, että kaikki Perennan
toiveet murskaantuisivat. Weberin seisoessa salapoliisien etunenässä
kävisivät kaikki pakenemisyritykset mahdottomiksi.
"Päästittekö hänet sisään?"
"Te ette olleet kieltänyt tekemästä sitä."
"Onko hän yksin?"
"Ei, hänellä on kuusi salapoliisia mukanaan. Ne hän jätti pihalle."
"Ja missä hän on?"
"Hän pyysi saada mennä ensimmäiseen kerrokseen. Hän luuli teidän
olevan työhuoneessa."
"Tietääkö hän minun olevan yhdessä komisario Mazeroux'n ja neiti
Levasseur'n kanssa?"
"Kyllä."
Perenna ajatteli hetken ja sanoi sitten:
"Sanokaa hänelle, ettette tavannut minua ja että menette etsimään
minua neiti Levasseur'n huoneesta. Hän seuraa ehkä teitä. Se olisi
parasta."
Ja hän sulki oven jälleen.
Taistelu, jonka hän oli juuri taistellut, ei ollut jättänyt mitään
jälkiä hänen kasvoihinsa, ja nyt, kun kaikki oli menetetty ja hänen
oli toimittava, hän sai jälleen sen ihmeellisen tyyneyden, joka ei
koskaan häntä jättänyt ratkaisevissa silmänräpäyksissä. Hän meni
Florencen luo. Tämä oli hyvin kalpea ja itki hiljaa. Don Luis sanoi:
"Älkää pelätkö. Jos te tottelette minua täsmälleen, niin ei ole
mitään pelättävää."
Florence ei vastannut ja don Luis näki, että tyttö vielä epäili
häntä. Hän melkein nautti ajatuksesta, että pakottaisi tämän
luottamaan itseensä.
"Kuulkaa minua", sanoi hän Sauveraudille. "Siinä tapauksessa että
minä epäonnistun, on vielä muutamia asioita, jotka teidän on minulle
selvitettävä."
"Mitä sitten?" kysyi Sauveraud, joka ei ollut kadottanut
mielenmalttiaan.
Don Luis kokosi kaikki epäselvät ajatuksensa lujasti päättäen
ettei unohtaisi mitään, mutta sanoisi kuitenkin vain sen, joka oli
välttämätöntä. Hän kysyi rauhallisesti:
"Missä olitte aamulla ennen murhaa, kun eräs mies
ebenholtsikeppeineen ja teidän tuntomerkkeinenne tuli Café du
Pont-Neufille päällikkö Vérot'n jälkeen?"
"Kotona."
"Oletteko varma siitä, ettette ollut ulkona?"
"Aivan varma. Olen myöskin varma siitä, etten ikinä ole ollut Café du
Pont-Neufissa, josta en koskaan ole kuullut puhuttavan."
"Hyvä. Seuraava kysymys. Kun saitte tietää koko asian, miksi ette
mennyt poliisiprefektin tai tutkintotuomarin luo? Olisi ollut paljon
yksinkertaisempaa ilmoittautua itse ja sanoa koko totuus kuin
antautua tähän epävarmaan taisteluun."
"Ajattelin niin tehdä. Mutta ymmärsin heti, että salajuoni, joka
oli punottu minua vastaan, oli niin viekas, että en olisi voinut
vakuuttaa viranomaisia ainoastaan kertomalla totuuden. He eivät olisi
ikinä uskoneet minua. Mitä todistuksia saatoin esittää? En mitään...
mutta todisteet minua vastaan olivat vakuuttavat ja kiistämättömät.
Eivätkö hampaiden jäljet olleet vastaansanomaton todistus Marien
syyllisyydestä? Ja eivätkö minun vaiteliaisuuteni, pakoni ja
Ancenisen ampuminen olleet yhtä monta rikosta? Ei, pelastaakseni
Marien minun täytyi olla vapaa."
"Mutta hänhän olisi voinut puhua itse?"
"Ja tunnustaa rakkautemme? Huolimatta siitä, että naisellinen ujous
esti häntä, niin... mitä se olisi hyödyttänyt? Se olisi antanut
syytökselle vain suuremman painon. Sehän juuri tapahtui, kun
Hippolyte Fauvillen kirjeet tulivat, yksi kerrallaan, ja paljastivat
poliisille vielä tuntemattomat syyt rikokseen, josta meitä
syytettiin. Me rakastimme toisiamme."
"Kuinka selitätte kirjeet?"
"En voi käsittää niitä. Meillä ei ollut aavistustakaan Fauvillen
mustasukkaisuudesta. Sen hän säilytti omana tietonaan. Ja minkävuoksi
hän epäili meitä? Kuinka hän saattoi saada päähänsä, että me
haluaisimme tappaa hänet? Mistä aiheutuivat hänen epäilyksensä, hänen
mielettömät ajatuksensa? Siinä on salaisuus. Hän kirjoitti, että
hänellä oli meidän kirjeemme silmiensä edessä; mitkä kirjeet?"
"Ja hampaiden jäljet? Jäljet, jotka epäämättömästi ovat rouva
Fauvillen tekemät?"
"En tiedä. Kaikki tyynni on yhtä käsittämätöntä."
"Ettekö tiedä mitä hän on saattanut tehdä yöllä kahdentoista ja
kolmen välillä lähdettyään oopperasta?"
"En. Hänet on nähtävästi houkuteltu ansaan. Mutta kuka ja miten? Ja
miksi ei hän puhu, missä hän on ollut? Uusia arvoituksia."
"Teidät nähtiin illalla, samana iltana kun murha tapahtui, Auteuilin
asemalla. Mitä teitte siellä?"
"Olin matkalla bulevardi Suchetille ja kuljin ohi Marien ikkunoiden.
Muistakaa, että oli keskiviikko. Tulin takaisin seuraavana
keskiviikkona ja tietämättä mitään Marien vangitsemisesta tulin vielä
sitäkin seuraavana, joka oli sama ilta, jolloin te saitte tietää
missä asuin ja annoitte komisario Mazerouxille siitä tiedon."
"Vielä eräs asia. Tiesittekö te Morningtonin perinnöstä?"
"En, eikä Florencekaan, ja meillä on täysi syy uskoa, että Marie ja
hänen miehensä tiesivät siitä yhtä vähän kuin me."
"Tuo vaja Damignissa, kävittekö siellä silloin ensi kerran?"
"Kävin, ja me hämmästyimme yhtä paljon kuin tekin nähdessämme siellä
riippuvat luurangot."
Don Luis vaikeni. Hän tuumi hetken muistutellakseen olisiko vielä
jotain kysyttävää. Sitten hän sanoi:
"Siinä kaikki mitä halusin tietää. Oletteko omasta puolestanne
vakuuttunut siitä, että kaikki välttämätön on nyt sanottu?"
"Olen."
"Tämä on vakava hetki. On mahdollista, ettemme enää näe toisiamme. Te
ette ole antanut minulle ainoatakaan todistusta sanojenne tueksi."
"Olen sanonut totuuden. Sellaiselle miehelle kuin te on totuus
kylliksi. Omasta puolestani olen masentunut. Minä luovun taistelusta,
tahi oikeammin sanoen, asettaudun teidän johdettavaksenne. Pelastakaa
Marie!"
"Pelastan teidät kaikki kolme", sanoi Perenna. "Neljäs noista
salaperäisistä kirjeistä tulee huomenna, meillä on siis hyvää aikaa
tuumia asiaa perusteellisesti. Huomeniltana menen sinne, ja sen
avulla mitä olette kertonut, todistan teidän kaikkien viattomuuden.
Tärkeintä on olla paikoillaan kahdentenakymmenentenä viidentenä
toukokuuta."
"Ajatelkaa vain Marieta. Uhratkaa minut, jos niin vaaditaan. Uhratkaa
myöskin Florence. Minä puhun sekä hänen että omasta puolestani
sanoessani teille, että on parempi uhrata meidät kuin vaarantaa
pienintäkään menestymisen mahdollisuutta."
"Pelastan teidät kaikki kolme", toisti Perenna.
Hän aukaisi oven ja kuunneltuaan sanoi:
"Älkää liikahtako paikaltanne. Ja älkää avatko ovea millään
verukkeella ennenkuin minä tulen ja päästän teidät. En viivy kauan."
Hän sulki oven jälkeensä ja meni ensimmäiseen kerrokseen. Hän ei
tuntenut sitä tervettä rohkeutta, joka tavallisesti elähdytti häntä
ennen suuria taisteluita. Tällä kertaa oli kysymyksessä Florence
Levasseurin elämä ja vapaus, tappion seuraukset näyttivät hänestä
pahemmalta kuin kuolema.
Käytävän ikkunan läpi näki hän salapoliisien pitävän vahtia
pihamaalla Heitä oli kuusi. Hän näki myöskin Weberin eräässä
työhuoneensa ikkunassa, jossa tämä seisoi silmäillen pihalle ja
pitäen yhteyttä väkensä kanssa.
"Peijakas", ajatteli don Luis, "hän on vartiopaikallaan. Tästä tulee
sitkeä homma. Hän epäilee jotain. No, on parasta tarttua härkää
sarviin..."
Hän astui salongin kautta työhuoneeseen. Weber näki hänen tulevan.
Molemmat viholliset seisoivat kasvoista kasvoihin.
Seurasi muutaman hetken hiljaisuus ennenkuin kaksintaistelu alkoi,
kaksintaistelu, jonka täytyi tulla nopeaksi ja rajuksi, ilman
pienimmänkään heikkouden tahi hajamielisyyden merkkiä kummaltakaan
puolen. Se ei voisi jatkua kauempaa kuin kolme minuuttia.
Weberin kasvot kuvastivat sekaisin levottomuutta ja iloa. Ensimmäisen
kerran oli hänellä lupa, niin, käsky, taistella tätä kirottua don
Luisia vastaan, johon hän ei milloinkaan ollut saanut tilaisuutta
purkaa vihaansa. Ja hänen ihastuksensa oli sitä suurempi kuin hänellä
oli kaikki valtit kädessään, sillä don Luis oli vahingoittanut
asemaansa puolustamalla Florence Levasseuria ja väärentämällä
tämän valokuvan. Toiselta puolen ei Weber unohtanut, että don Luis
oli Arsène Lupin, ja se ajatus herätti hänessä levottomuutta. Hän
nähtävästi tuumi:
"Pieninkin erehdys... ja minä olen myyty."
Hän alkoi taistelun leikin varjolla:
"Vai niin, te ette ollut neiti Levasseurin luona niinkuin
palvelijanne väitti."
"Palvelijani sanoi sen minun käskystäni. Olin tuolla ylhäällä
makuuhuoneessani. Mutta halusin lopettaa ennenkuin tulin tänne."
"No, onko se tehty?"
"On. Florence Levasseur ja Gaston Sauveraud ovat minun huoneessani
käsistä ja jaloista sidottuina sekä suukapuloilla varustettuna."
"Gaston Sauveraud!" huudahti Weber. "Se oli siis hän, jonka näimme
menevän sisään."
"Niin. Hän oli täällä yhdessä Florence Levasseurin kanssa, jonka
rakastaja hän on."
"Ahaa!" huudahti Weber ilkkuen. "Hänen rakastajansa."
"Niin, ja kun komisario Mazeroux vei Florence Levasseurin minun
huoneeseeni voidakseen kuulustella häntä palvelijain kuulematta, oli
Sauveraudilla, joka arvasi rakastajattarensa tulevan vangituksi,
kylliksi röyhkeyttä tullakseen jäljestä. Hän koetti ryöstää meiltä
tytön."
"Ja teidän onnistui lannistaa hänet?"
Oli selvää ettei Weber uskonut sanaakaan jutusta. Hän tiesi herra
Desmalionsin ja Mazerouxin kautta, että don Luis oli rakastunut
Florence Levausseuriin, eikä don Luis ollut mies, joka edes
mustasukkaisuudesta luovuttaisi rakastamansa naisen. Weber terästi
huomiokykyään.
"Mainio juttu", hän sanoi. "Seuratkaa minua huoneeseenne. Oliko se
kova taistelu?"
"Ei erittäin. Minun onnistui tehdä roisto aseettomaksi. Mutta
Mazeroux sai iskun peukaloonsa."
"Ei kai vaarallista?"
"Ei, ei varmastikaan, mutta hän meni sidottamaan haavan välskärin
luo."
Weber ällistyi.
"Mitä? Eikö Mazeroux ole teidän huoneessanne vankien luona?"
"Sitä en ole milloinkaan sanonutkaan."
"Ette, mutta palvelijanne."
"Hän erehtyi. Mazeroux meni muutamia minuutteja ennen teidän
tuloanne."
"Sepä oli hauskaa", sanoi Weber mittaillen terävästi don Luisia,
"väkeni on siinä luulossa, että hän on täällä. He eivät ole nähneet
hänen menevän ulos."
"Eivät ole nähneet hänen menevän ulos?" huudahti don Luis ja näytti
tulevan levottomaksi. "Missä hän saattaa siis olla? Minulle hän sanoi
haluavansa saada peukalonsa sidotuksi."
Weber tuli yhä enemmän ja enemmän epäluuloiseksi. Perenna koetteli
selvästi päästä hänestä lähettämällä hänet etsimään komisariota.
"Lähetän jonkun miehistäni", sanoi hän. "Asuuko välskäri kaukana?"
"Rue de Bourgognen kulmassa. Mutta mehän voimme kysyä puhelimella."
"Vai niin, voimme kysyä puhelimella", mutisi Weber.
Hän oli aivan hölmistynyt ja näytti siltä kuin ei hänellä olisi
aavistustakaan siitä, mitä saattaisi tapahtua lähimpinä minuutteina.
Hän astui hitaasti muutamia askeleita eteenpäin sulkien tien don
Luisilta ikäänkuin olisi tahtonut estää tätä pakenemasta. Don
Luis vetäytyi sen vuoksi puhelinkomeroon kuin olisi ollut siihen
pakotettu, otti puhelintorven käteensä ja huusi: "Halloo! Halloo!
Olkaa hyvä 2409", ja leikkasi samalla toisella kädellään poikki
puhelinlangat pöydältä ottamillaan pihdeillä.
"Halloo! Onko 2409? Onko välskäri? Halloo! Komisario Mazeroux on kai
luonanne? -- Mitä? Mitä sanotte? Sehän on hirveätä! -- Oletteko varma
siitä? Sanotteko todellakin, että haava on myrkytetty?"
Ajattelematta mitä teki työnsi Weber syrjään don Luisin ja otti
puhelintorven. Myrkytetty haava oli tällä hetkellä hänelle kaikkein
tärkein.
"Halloo!" huusi hän pitäen silmänsä suunnattuina don Luisiin
ja antaen merkin ettei tämä poistuisi. "Halloo! Tämä on
salapoliisipäällikkö Weber, joka puhuu. -- Halloo! Peijakas, miksi
ette vastaa?"
Hän päästi äkkiä torven, huomasi langat, ymmärsi että ne oli leikattu
poikki, kääntyi ympäri paljastaen kasvot, jotka selvästi kuvastivat
hänen ajatuksensa ja huudahti:
"Kas niin! Minut on petetty."
Perenna seisoi pari metriä hänen takanaan nojaten huolettomasti
seinään vasen käsi selän takana. Hän hymyili reippaasti ja
hyväntahtoisesti.
"Älkää liikahtako!" sanoi hän tehden eleen oikealla kädellään.
Weber säikähtyi enemmän hymyilystä kuin olisi säikähtänyt uhkauksista
ja varoi tarkasti liikahtamasta.
"Älkää liikkuko!" toisti don Luis omituisella äänellä. "Ja mitä
teettekin, niin älkää olko levoton. Teille ei tapahdu mitään pahaa,
sen lupaan. Vain viisi minuuttia pimeässä komerossa kuten rangaistu
pikkupoika. Oletteko valmis? Yksi, kaksi, kolme... pang!"
Hän vetäytyi syrjään ja painoi vieteriä, joka asetti rautaesiripun
liikkeeseen. Raskas seinä putosi jymähtäen alas. Weber oli vankina.
"Siinä meni sata miljoonaa helkkariin!" irvisteli don Luis.
"Kunnon temppu, mutta vähän kallis. Hyvästi, Morningtonin perintö!
Hyvästi, don Luis Perenna! Ja nyt, rakas Lupinini, jos et halua
Weberin ottavan korvausta, niin nopeasti paluumatkalle ja hyvässä
järjestyksessä. Yksi, kaksi, vasen, oikea... vasen, oikea!"
Tätä sanoessaan hän sulki oven salongin ja eteisen välillä, sitten
palasi hän työhuoneeseensa ja sulki tämän ja salongin välisen oven.
Weber takoi rautaesirippua minkä jaksoi ja huusi niin kovasti, että
miesten ehdottomasti täytyi kuulla se avatun ikkunan kautta.
"Te ette melua puoleksikaan niin kovasti kuin tarvitsisi!" huusi don
Luis. "Katsotaan mitä voimme tehdä."
Hän otti revolverinsa ja ampui kolme laukausta, joista yksi särki
ruudun. Sitten hän lähti kiireesti huoneesta pienen raskaan
oven kautta, jonka huolellisesti sulki jälkeensä. Hän oli nyt
salakäytävässä, joka kulki molempien huoneiden ympäri ja päättyi
eteiseen johtavalle ovelle. Hän avasi tämän oven selkosen selälleen
ja saattoi siten piiloutua sen taakse.
Laukausten ja hälinän houkuttelemana ryntäsivät salapoliisit ylös
portaita. Tultuaan ensimmäiseen kerrokseen ja käytyään läpi eteisen,
jossa salongin ovi oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta tietä
sinne, jossa kuulivat Weberin meluavan, kuin salakäytävän kautta.
Kaikki kuusi syöksyivät sinne.
Kun viimeinen oli kadonnut käytävän mutkaan, sulki don Luis
varovaisesti oven ja telkesi sen samoin kuin toisetkin. Kuusi
salapoliisia oli yhtä varmasti vankina kuin Weberkin.
"Satimessa"! mutisi don Luis. "He tarvitsevat vähintäin viisi
minuuttia käsittääkseen tilanteen, takoakseen ovia ja särkeäkseen
niistä jonkun. Viiden minuutin kuluttua olemme me jo kaukana."
Hän kohtasi kaksi palvelijoistaan, jotka tulivat juosten kauhistunein
ilmein, autonkuljettajan ja tarjoilijan. Hän heitti kumpaisellekin
tuhannen frangin setelin ja sanoi ohjaajalle:
"Laittakaa auto kuntoon älkääkä antako kenenkään tulla sitä
lähelle ja lähteä matkalle ennen minua. Kaksi tuhatta frangia
kumpaisellekin lisää, jos pääsen pakoon autolla. Älkää seisoko siinä
töllistelemässä, minä tarkoitan juuri sitä mitä sanoinkin. Kaksi
tuhatta mieheen, sen voitte ansaita. Toimikaa nopeasti!"
Itse hän lähti liikaa kiirehtimättä toiseen kerrokseen; hän oli aivan
tyyni. Mutta viimeisellä porrasaskelmalla tarttui häneen sellainen
riemun tunne että hän huudahti:
"Eläköön! Tie on selvä!"
Hän avasi oven ja huudahti:
"Voitto! Mutta meillä ei ole hetkeäkään kadotettavana. Seuratkaa
minua!"
Hän astui sisään. Häneltä pääsi tukahdutettu kirous. Huone oli tyhjä.
"Mitä!" sammalsi hän. "Mitä tämä merkitsee? He ovat poissa. Florence!"
Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuikin, oli hän tähän saakka
otaksunut, että Sauveraudilla oli väärä avain. Mutta kuinka olivat
he molemmat päässeet pakoon ohi kaikkien salapoliisien? Hän katsoi
ympärilleen ja nyt hän ymmärsi.
Ikkunannurkassa oli se alaosa seinää, joka muodosti ikäänkuin leveän
laatikon ikkunan alla, vedetty auki kuin kirstun kansi. Ja avatussa
kirstussa näki hän kapeiden, alaspäin johtavien portaiden ylimmät
askelmat.
Silmänräpäyksessä oli don Luis käsittänyt koko vanhan jutun: kreivi
Malonyin isoisänäiti, joka oli piiloutunut vanhaan perhepalatsiin,
oli sitä tietä päässyt pakoon vainoojiltaan ja asunut siellä koko
vallankumouksen myrskyjen ajan. Kaikki oli selvää. Paksuun muuriin
sijoitettu käytävä johti jollekin kaukaisemmalle uloskäytävälle. Sen
vuoksi oli Florence voinut tulla ja mennä talossa, sen vuoksi liikkui
Gaston esteettömästi ja sen vuoksi olivat molemmat saattaneet tulla
hänen huoneeseensa vakoillakseen hänen salaisuuksiaan.
"Miksikä he eivät puhuneet minulle tästä?" ihmetteli hän. "Heillä on
kai vielä joitain epäluuloja jäljellä..."
Mutta nyt näki hän pöydällä paperilapun. Nopeasti oli Gaston
Sauveraud kirjoittanut siihen muutamia sanoja lyijykynällä.
"Koetamme päästä pakoon ettemme saattaisi teitä huonoon valoon. Jos
me joudumme kiinni, niin se ei tee mitään. Pääasia on, että te olette
vapaa. Kaikki meidän toiveemme kohdistuvat nyt teihin."
Sen alla oli kaksi Florencen kirjoittamaa sanaa:
"Pelastakaa Marie!"
"Oh --!" mutisi hän hölmistyneenä asiain saamasta käänteestä ja
epätietoisena mihin ryhtyisi. "Miksikä he eivät totelleet ohjeitani?
Nyt me olemme erotetut..."
Alhaalla takoivat salapoliisit käytävän ovea. Hän ehtisi kenties
vielä autoonsa ennenkuin he särkisivät oven. Hän katsoi kumminkin
parhaaksi mennä samaa tietä kuin Florence ja Sauveraud; hän toivoi
voivansa pelastaa heidät, jos he joutuisivat vaaraan.
Hän astui sen vuoksi kirstuun, asetti jalkansa ylimmälle askelmalle
ja alkoi laskeutua. Kahdenkymmenen askelman jälkeen oli hän ensi
kerroksen tasalla. Taskulamppunsa valossa tuli hän matalaan, seinään
laitettuun holvimaiseen tunneliin, niin kapeaan, että hän ainoastaan
sivuttain saattoi kulkea siinä eteenpäin.
Kolmekymmentä metriä kauempana muodosti käytävä suoran kulman ja yhtä
pitkän matkan päässä kulmasta oli avoin laskuluukku paljastaen toiset
portaat. Hän ei epäillyt, että pakolaiset olivat menneet juuri tätä
tietä.
Alhaalla oli aivan valoisaa. Hän huomasi kaapin, jonka esirippu oli
vedetty syrjään. Kaapin edessä oli vuode, joka täytti melkein koko
komeron. Hän kulki vuodekomeron läpi ja tuli erääseen huoneeseen,
jonka ainoastaan ohut lautaseinä erotti vuodekomeroista ja huomasi
nyt suureksi kummastuksekseen tulleensa Florencen salonkiin.
Nyt hän tiesi missä oli. Uloskäytävä, joka ei ollut salainen, koska
se johti Place du Palais Bourbonille, oli se sama, jota Sauveraud
tavallisesti käytti kun Florence otti hänet vastaan. Don Luis
meni eteisen kautta ja pitkin käytävää; kappaleen matkan päässä
tarjoiluhuoneesta hän tuli kellarinportaille. Hän juoksi niitä pitkin
ja erotti pian sen pienen oven, josta viiniastiat otettiin sisään.
Päivä tunkeutui rautaristikolla varustetun luukun raoista. Hän
hapuili kunnes löysi lukon. Iloisena, että tämä vaarallinen matka oli
suoritettu, hän avasi oven.
"Oh, peijakas!" mutisi hän hypähtäen takaisinpäin, paiskasi lukon
lujasti kiinni ja kiersi sen paikoilleen.
Kaksi virkapukuista poliisimiestä vartioi uloskäytävää ja yritti
tarttua häneen, kun hän näyttäytyi.
Mistä he tulivat? Olivatko he estäneet Sauveraudin ja Florencen paon?
Mutta siinä tapauksessa olisi don Luis kohdannut molemmat pakolaiset,
sillä hän oli kulkenut aivan samaa tietä kuin hekin.
"Ei", ajatteli hän, "he pakenivat ennenkuin uloskäytävää vartioitiin.
Mutta nyt on minun vuoroni päästä ulos ja se ei ole helppoa. Pitääkö
minun antaa ottaa itseni luolasta kuin jänis?"
Hän palasi pitkin kellarinportaita ja aikoi tehdä rohkean vedon
hiipimällä ulkorakennusten taitse pihamaalle, hypätä autoon ja
huristaa pois. Mutta tullessaan pihalle lähelle vaunuvajaa hän
huomasi neljä salapoliisia, neljä niistä, jotka hän oli sulkenut
käytävään, tulemassa juosten ja kovasti huutaen. Hän huomasi myöskin
portinvahdin tuvalla ja portin luona olevan väentungoksen. Joukko
miehiä puhui yhtaikaa, äänekkäästi kinastellen.
Hän saattaisi ehkä käyttää tätä tilaisuutta ja hiipiä ulos.
Piittaamatta vaarassa tulla nähdyksi hän pisti päänsä esiin. Se mitä
hän näki, hämmästytti häntä.
Gaston Sauveraud seisoi selkä porttia vasten poliisien ja
salapoliisien ympäröimänä, jotka tyrkkivät ja solvasivat häntä.
Hänellä oli käsiraudat.
Gaston Sauveraud vankina! Mitä oli tapahtunut poliisin ja molempien
pakolaisten välillä?
Hänen sydämensä puristui tuskasta, hän kumartui vielä kauemmaksi
eteenpäin. Mutta Florencea hän ei nähnyt. Tytön oli epäilemättä
onnistunut päästä karkuun.
Kun Weber tuli alas portista, vahvistivat hänen ensimmäiset
sanansa don Luisin toiveet. Salapoliisipäällikkö oli raivosta
suunniltaan. Hänen vankeutensa ja nöyryyttävä tappionsa tekivät hänet
mielettömäksi.
"Ah", huudahti hän nähdessään vangin. "Siinä on ainakin yksi! Gaston
Sauveraud! Hyvä saalis! Mistä saitte hänet?"
"Place du Palais-Bourbonilta", sanoi yksi poliiseista. "Me näimme
hänen hiipivän ulos kellarinovesta."
"Ja hänen rikostoverinsa, Levasseurin tyttö?"
"Hänet me menetimme. Hän tuli ensiksi ulos."
"Ja don Luis? Toivon ettette ole antaneet hänen lähteä talosta?
Minähän olin antanut ankarat ohjeet."
"Hän koetti tulla kellarinovesta viisi minuuttia myöhemmin."
"Kuka niin sanoi?"
"Eräs konstaapeleista, joka oli ovella vahdissa."
"Ja sitten?"
"Hän vetäytyi jälleen kellariin."
Weber päästi ihastuksen huudon.
"Me saamme hänet! Tästä ei koidu hänelle hyvää. Poliisin
vastustaminen! Osallisuus rikokseen! Vihdoinkin meidän onnistuu
paljastaa hänet. Käykää kiinni, hyvät ystävät! Kaksi teistä vartioi
Sauveraudia, neljä miestä revolverit kädessä Place du Palais
Bourbonille, kaksi miestä katolle. Muut seuraavat minua. Aloitamme
Levasseurin huoneesta ja lopetamme Perennan huoneeseen. Eteenpäin,
pojat."
Don Luis ei odottanut vihollisen hyökkäystä. Kun hän nyt tunsi heidän
aikomuksensa, vetäytyi hän takaisin Florencen huoneeseen. Kun Weber
ei vielä tuntenut oikotietä ulkorakennusten välillä, oli don Luisilla
kylliksi aikaa vakuuttautuakseen siitä, että laskuluukku oli hyvässä
kunnossa ja ettei ollut mitään syytä, joka panisi heidät epäilemään
salaisen kaapin olemassaoloa esiripun takana. Kahdeskymmenesneljäs
päivä toukokuuta kello viisi illalla oli tilanne siis tällainen:
Florence Levasseuria uhkasi vangitseminen, Gaston Sauveraud oli
vankilassa, samoin Marie Fauville, joka kieltäytyi nauttimasta
ruokaa. Ja don Luis, joka uskoi heidän viattomuuteensa ja oli
ainoa, joka olisi saattanut pelastaa heidät, oli piiritettynä omaan
taloonsa, jossa liuta salapoliiseja etsiskeli häntä.
Mitä tulee Morningtonin perintöön, ei siitä enää voinut olla
puhettakaan, koska perijä nyt vuorostaan oli ryhtynyt avoimeen
taisteluun yhteiskuntaa vastaan.
"Mainiota", sanoi don Luis naurahtaen. "Tätä voi kutsua minun mieleni
mukaiseksi elämäksi. Kysymys on hyvin yksinkertainen ja voidaan tehdä
useammalla tavalla. Kuinka voi mies ilman sou'takaan taskussaan koota
itselleen omaisuuden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa panematta
jalkaa luolansa ulkopuolelle? Kuinka voi kenraali ilman sotilaita
ja sotatarpeita voittaa taistelun, jonka hän on hävinnyt? Lyhyesti
ja selvästi, kuinka on minun, Arsène Lupinin, käyttäydyttävä,
voidakseni huomenillalla olla läsnä kokouksessa bulevardi Suchetilla
ja pelastaakseni Marie Fauvillen, Florence Levasseurin, Gaston
Sauveraudin ja päällepäätteeksi erinomaisen ystäväni Perennan?"
Hän kuuli kumeita jysähdyksiä kaukaa. Salapoliisit olivat joko
katolla tahi tutkivat talon seiniä.
Don Luis ojentautui pitkin pituuttaan lattialle, peitti kasvot
käsiinsä, sulki silmänsä ja mutisi:
"Ajatelkaamme..."