Vuorten sulkema, autio metsäseutu; purot syöksyvät vaahtona alas
kallioilta.
_Berta_ metsästyspuvussa. Heti hänen jälkeensä _Rudenz_.
BERTA.
Mua seuraa hän. Voin vihdoin kaikki virkkaa.
RUDENZ (tulee nopeasti).
Vihdoinkin yksin teidät tapaan, neiti.
Meit' täällä syvät kuilut ympäröivät,
pelätä tääll' ei tarvis kuulijaa;
vait'olon pitkän riisun rinnaltani.
BERTA.
Meit' eikö metsästäjä seuraa kukaan?
RUDENZ.
He ovat kaukana. Nyt tai ei koskaan!
Mun täytyy temmata tää kallis hetki
ja saada kohtaloni ratkaistuksi,
se vaikka ijäks erottais mun teistä.
Ah, asestako älkää ankaraks
silmäänne suopeaa! Ken olen minä,
ett' toivon rohkeen teihin tohdin nostaa?
Mua viel' ei maine tunne; käydä voi
en riviin ritariston voitollisen,
mi teitä liehakoi. Ei mulla muuta
kuin lempi vaan ja sydän uskollinen.
BERTA (totisena ja ankarana).
Te lempivä, te uskollinen, kun
lähimmät unhoitatte velvoitukset?
(Rudenz astahtaa taapäin.)
Te! Orja Itävallan, itsensä
mi kauppaa kansan oman sortajalle?
RUDENZ.
Nuhteenko moisen teiltä kuulen, neiti?
Ket' etsin, ellen teitä, siltä puolen?
BERTA.
Petoksen puolelta mun löytävänne
luulette? Ennen itse Gessler saakoon
käteni, ennen sortoherra, kuin
luontonsa unhoittanut Sveitsin poika,
ken hälle kätyriksi antauu!
RUDENZ.
Mit' täytyy kuulla mun?
BERTA.
uin? Heimo oma
hyvälle eikö kallein ihmiselle?
Jalolle onko mitään kauniimpaa
kuin olla syyttömyyden suojamuuri
ja puoltaa oikeutta sorrettujen?
Kansanne vuoks tää sydän verta vuotaa,
sen kanssa kärsin, sillä lemmin sitä,
se vaatimaton on ja voimakas;
se mua kiehtoo, kunnioitan sitä
enempi yhä päivä päivältä.
Mut te, min luonto sekä ritar'kilpi
sen turvaajaksi syntymässä määräs,
mi kunnotonna sorron puolle käyden
taotte kahlehia kansan oman,
te mua loukkaatte! Niin, sydäntäni
mun suistaa täytyy, etten teitä vihais.
RUDENZ.
Etua enkö katso kansan oman?
All' Itävallan vahvan valtikan
kansalle rauhaa --
BERTA.
Orjuutta te teette,
vapaudelta te viime linnan viette,
mi sille jäänyt viel' on päällä maan.
Paremmin kansa tajuu kohtalonsa,
sen varmaa vaistoa ei petä mikään;
mut teille viskattu on verkko päähän.
RUDENZ.
Mua vihaatte, mua halveksitte! Berta!
BERTA.
Parempi ois, jos niin ois; mutta nähdä
se halpana, se halveksittavana,
ket' tahtois rakastaa --
RUDENZ.
Ah, Berta! Berta!
Ylimmän osoitatte taivaan onnen,
kun juuri syöksette mun syvyyteen.
BERTA.
Ei, ei, ei kaikki jalo kuollut teissä
viel' ole, uinuu vaan; sen tahdon nostaa.
Te teette väkivaltaa itsellenne
hyvettä synnynnäistä surmatessa,
mut onneks on se teitä vahvempi;
uhalla itsenne te ootte hyvä.
RUDENZ.
Uskotte minuun? Teidän lempenne
minusta kaikki tehdä voi!
BERTA.
Se olkaa,
ihana joksi luonto teidät loi!
Se tila täyttäkää, mi teille suotiin,
kansaanne kuulukaa ja maahan, eestä
sen pyhän oikeuden taistelkaa!
RUDENZ.
Ah, kuinka teidät saavuttaa ma saatan,
jos valtaa keisarin ma vastustan?
Sukunne eikö suuren tahto määrää
kätenne, kohtalonne?
BERTA.
Sveitsissä
tilani ovat; jos on Sveitsi vapaa,
ma olen myös.
RUDENZ.
Min minuun luotte katseen,
ah, Berta!
BERTA.
Itävallan suosiolla
mua omaksenne turhaan toivotte.
Perintömaitani he halaa, tahtois
ne liittää suureen sukuperintöön;
se sama maiden himo, vapauttanne
mi ahmaa, uhkaa vapautta myös minun.
Valittu uhriks olen, ystäväni,
kentiesi palkaks jonkun suosikin.
Hovihin keisarin mua tahdotahan,
miss' asuu vilppi sekä vehkeet, siellä
avion vihatun mua kahleet vartoo;
vain rakkautenne voi mun pelastaa.
RUDENZ.
Te saattaisitte tänne jäädä, elää
omani olla maassa isieni?
Oi, Berta, kaikki kaukomieleni
mit' oli muuta se kuin mieli teihin?
Teit' yksin etsin tieltä maineen; lempi
mun oli himo kunnian myös ainoo.
Jos tähän laaksoon hiljaiseen te voitte
mun kanssain jäädä, jättää loistot maan,
oh, silloin määräss' olen pyyteheni!
Maailman myllertävän virta lyödä
saa silloin vuorten näiden varmaan rantaan
ei ykskään haave enää haihtuvainen
minulta lennä ulapoille elon.
Nää silloin kalliot kuin muurit lujat
meit' ympäröiköön pääsemättöminä
ja tämä piiri, laakso autuuden,
vain olkoon auki taivaan auringolle.
BERTA.
Nyt olet, miksi mielin aavistavin
uneksin sun; mua pettänyt ei usko.
RUDENZ.
Pois haihdu harha, mua hulluttanut!
Kotona olen onnen löytävä.
Iloisna kussa nuorukaisna nousin,
tuhannet missä käyvät muiston polut,
miss' elää puut ja lähteet kaikki, maassa
isäini tahdot oma olla mulle!
Sit' olen aina lempinyt! Ma tunnen,
sit' ilman puuttuva ois onni kaikki.
BERTA.
Miss' oisi saari autuaitten, jos
ei täällä ois se, viattuuden maassa,
miss' usko elää, kunto kotoinen,
ja kunne vielä eksynyt ei vilppi?
Ei onneamme täällä kateus häiri
ja hetket vierii ikiheljät pois.
Nään sinut täällä miesnä oikeana,
vapaiden vertaistesi ensimmäisnä,
vapaata saavan kunniata, suurna
kuin kuningas on valtakunnassansa.
RUDENZ.
Ja sinut siellä, kaikkein naisten kaune,
nään vaimon viehkein, armain askarein
tekevän kodistani taivaan mulle,
ja niinkuin kevät kylvää kukkiaan
sulolla elon kaiken kaunistavan
ja luovan rikkaaksi ja autuaaksi.
BERTA.
Ymmärrät, armas ystävä, miks surin,
kun näin, ett' elon onnen korkeimman
tään itse poljit. Kuink' ois laitani,
jos seurata mun täytyis ritaria
ylvästä, sortavata synkkään linnaan!
Tääll' linnaa ei. Mua erota ei muurit
kansasta, jolle onneks olla voin.
RUDENZ.
Mut kuinka pelastua, paula päästää,
min itse, hullu, kiedoin kaulahani?
BERTA.
Se rikki revi miehen päätöksellä!
Mi seuranneekin, seiso kansas puolla!
Se on sun synnynnäinen paikkas.
(Jahtitorvia etäisyydessä.)
Meidän
erota täytyy. Jahtiseura saapuu.
Maas eestä sodi, lempes eestä sodit!
Yks meill' on sorto, vapisuttajamme,
yks vapaus meidät kaikki vapauttaa.
(Menevät.)