Piha Tellin talon edustalla.
_Tell_ veistää kirveellä, _Hedwig_ tekee kotitoimiaan, _Walter_
ja _Wilhelm_ leikkivät taustassa pienellä jousipyssyllä.
WALTER (laulaa).
Myötä nuoli, jousi
vuorta, korpea
metsästäjä nousi
aamunkoitossa.
Niinkuin ilmat ylhät
kotka hallitsee,
metsämiesi jylhät
vaarat vallitsee.
Nuolenkantamalta
hänen kaikki on,
saalis yltä, alta
yhtä verraton.
(Tulee juosten.)
Kas, jänne katkes! Isä, korjaa se.
TELL.
En, kunnon kyttä auttaa itseään.
(Pojat loittonevat.)
HEDWIG.
Poikamme varhain alkaa ampumaan.
TELL.
Ken mestariksi aikoo, varhain alkaa.
HEDWIG.
Ah, ettei milloinkaan he oppis sitä!
TELL.
Ei oppi ojaan kaada. Elämään
ken aikoo, ryntöön niinkuin puolustukseen
varattu olkoon.
HEDWIG.
Ah, ei sitten rauhaa
kotona saa he!
TELL.
Äiti, en myös minä.
Ei luonto tehnyt mua paimeneksi;
ajella erää kiitävää mun täytyy.
Vast' oikein elämästä nautin, koska
jokaisen päivän elämältä valtaan.
HEDWIG.
Ja murhetta et emännän sa muista,
mi sillä aikaa sua vartoo, suree.
Mun mieltäin kauhistaa, kun kuulen miesten
puhuvan retkistänne rohkeoista.
Sua hyvästellen joka kerta pelkään,
ett' en sua enää koskaan nähdä saa.
Nään sinut eksyneenä jäätiköille,
hyppäävän harhaan kielekkeeltä kiven,
tai kuinka kauris taapäin juosten sinut
keralla syöksee synkkään syvyyteen,
tai kuinka peityt lumivyöryn alle,
tai kuinka vilpillinen vuorijää
sun allas aukee, kuiluun hirveään
sa uppoot elävältä haudattuna.
Ah, alppimetsästäjää rohkeaa
tuhansin eri muodoin turma uhkaa!
On onneton se elinkeino, joka
vie vaaran äyrähille äärimmille.
TELL.
Ken tervein aistein ympärilleen katsoo
ja turvaa jumalaan ja voimaan omaan,
hän joka vaaran välttää helposti;
vuorella syntynytt' ei vuori kaada.
(On päättänyt askarruksensa ja asettaa sen syrjään.)
Nyt, luulen, pitää portti vuosia.
Puusepän säästää talo, miss' on kirves.
(Ottaa hattunsa.)
HEDWIG.
Sa minne menet!
TELL.
Altorfiin, luo taaton.
HEDWIG.
Et mitään vaarallista mieti? Sano!
TELL.
Kuin siihen johdut?
HEDWIG.
Vastaan vouteja
jotakin puuhataan. On neuvottelu
Rütlissä ollut, tiedän; liitossa
liet sinäkin.
TELL.
En siellä ollut. Mutta
jos maa mua kutsuu, pois en jäädä aio.
HEDWIG.
Sa sinne pannaan, miss' on vaaran paikka;
osakses vaivaloisin jää kuin aina.
TELL.
Jokaista kyvyn mukaan käytetään.
HEDWIG.
Veit myrskyssä myös Unterwaldin miehen
ylitse järven. Ihme, että pääsit
elossa. Etkö naistas, lapsiasi
aatellut ollenkaan?
TELL.
Teit' aattelin,
siks isän pelastin ma lapsillensa.
HEDWIG.
Veen raivoon mennä! Luojaan luottamista
ei ole se, vaan kiusaamista Luojan!
TELL.
Ken tuumii liiaksi, hän vähän toimii.
HEDWIG.
Sa hyvä olet, autat jokaista,
hädässä itseäs ei auta kukaan.
TELL.
Apua etten kaipais, Luoja suokoon!
(Ottaa jousen ja viinen.)
HEDWIG.
Mit' aiot jousella? Se tänne jätä!
TELL.
Jos jous on poissa, on kuin käsi poissa.
(Pojat tulevat takaisin.)
WALTER.
Isäni, minne menet?
TELL.
Altorfiin,
luo vaarin. Myötä tahdotko?
WALTER.
Jo toki!
HEDWIG.
Pois Altorfista jää! On vouti siellä.
TELL.
Hän tänään matkustaa.
HEDWIG.
Siis varro siksi.
Hänt' älä ärsytä, hän meitä vihaa.
TELL.
Tahtonsa paha ei mua vahingoita;
teen oikein enkä vihamiestä pelkää.
HEDWIG.
Juur' enin miestä oikeuden hän vihaa.
TELL.
Kun hän ei pääse heidän kimppuun. Mulle
ritari varmaan, luulen, rauhan suo.
HEDWIG.
Vai niin, sen tiedät?
TELL.
Kauan siit' ei ole,
ma Schächen-laakson autioilla teillä
metsästin, rotkot astuin, kuilut kuljin,
niin vuoripolull' yksinäisellä,
miss' oli mahdotonta syrjään käydä, --
näät päällä jyrkkä seisoi vuoriseinä
ja alla virta vaahtos raivoisana, --
(Pojat tunkeutuvat oikealta ja vasemmalta hänen luokseen
ja katsovat jännitettyinä, uteliaina ylös häneen.)
maavouti silloin tuli vastahani,
hän yksin mua yksinäistä vastaan,
mies miestä vastaan, meidän alla syvyys.
Ja kun hän huomas minut, tunsi minut,
min vähää ennen syystä pienestä
hän oli ankarasti sakottanut,
ja näki astuvan mun asein uljain
vastaansa, silloin kalpeni hän, notkui
poloisen polvet, näin sen, näin, ett' oli
hän vuoriseinän varaan vajoomassa;
mun tuli surku häntä, säädyllisnä
luo astuin, lausuin: Minä oon se, herra.
Mut hän ei saanut suustaan ääntä yhtään,
kädellä viittas vaan mun vaikenemaan,
pois käymään. Menin, löysin saattonsa.
HEDWIG.
Vavissut on hän eessäsi, voi sua!
Sa olet nähnyt hänet heikkona,
sit' ei hän koskaan sulle anteeks anna.
TELL.
Siks vältän häntä, hän ei etsi mua.
HEDWIG.
Vain tänään pois jää! Mene metsälle!
TELL.
Mik' on sun?
HEDWIG.
Tuska on mun. Jää'ös pois!
TELL.
Miks syyttä noin sa kiusaat itseäsi?
HEDWIG.
Kun syyt' en tiedä. Tell, jää tänään tänne!
TELL.
Luvannut olen, rakas vaimo, tulla.
HEDWIG.
Jos täytyy, mene, lapsi mulle jätä!
WALTER.
Ei, äiti kulta, isän kanssa menen.
HEDWIG.
Ah, lapsi, jättää tahdot äitis oman?
WALTER.
Vaarilta jotain kaunista tuon sulle.
(Menee isän kanssa.)
WILHELM.
Ma äidin luokse jään.
HEDWIG (syleilee häntä).
Niin, niin, sa olet
mun rakas lapseni, jäät mulle vielä!
(Menee portille ja seuraa poistuvia kauan katseellaan.)