Schwyzin Steinissä; lehmus Stauffacherin talon edustalla.
Maantie ja silta.
_Werner Stauffacher_ ja _Pfeiffer Luzernilainen_ tulevat keskustellen.
PFEIFFER.
Niin, niin, kuin sanoin, herra Stauffacher,
ei Itävalta, -- jos voi välttää sitä --
vaan valtakunta isäntänne olkoon.
Jumala turvaks vapautenne vanhan!
(Pudistaa hänen kättään sydämellisesti ja aikoo mennä.)
STAUFFACHER.
Pian saapuu vaimoni. Siks jääkää! Täällä
te vieraani, ma Luzernissa teidän.
PFEIFFER.
Ma kiitän. Tänään Gersauss' olla täytyy.
-- Vouteinne kiristystä, kitsautta
ja mitä muuta teillä onkaan tuskaa,
se kärsikää! Voi tulla muutos pian,
myös vaihtuu keisarit. Mut Itävaltaan
jos kuulutte, sen ootte iki-omat.
Menee. Stauffacher istuu murheellisena penkille, joka on
lehmuksen alla. Siinä tapaa hänet hänen vaimonsa _Gertrud_,
asettuu hänen viereensä ja katselee häntä hetken vaitiollen.
GERTRUD.
Niin vakaa miksi? En sua tunne enää.
Jo päiväkaudet nähnyt vaieten
otsallas olen raskaan synkkämielen.
Sydäntäs painaa suru hiljainen.
Se mulle usko! Vaimos oma olen
ja puolen murheestasi vaadin myös.
(Stauffacher ojentaa hänelle vaieten kätensä.)
Mi vaivaa mieltäsi? Se mulle virka!
Siunattu työs on, kukkii onnes, täydet
on aitat, karjalaumat laajat, tuotu
hepojen välkkyvien varsat ovat
vuorilta onnekkaasti, vailla vammaa,
paikoissa mieluisissa talvehtimaan.
On talos tuossa, rikas niinkuin linna;
uus on se tehty ydinpuusta, tarkan
rakettu mukaan kulmamitan, luodin;
kotoiset paistaa isot ikkunat,
on seinä kilvin kirjaeltu, lausein
myös viisain, joita lukee matkamies
ja viipyy, mieltä niiden ihmetellen.
STAUFFACHER.
Lujana seisoo talo, tehty hyvin,
mut pohja pettää, ah, ja perustus!
GERTRUD.
Mit' tarkoitat sa sillä? Werner, sano!
STAUFFACHER.
Puun alla tämän, niinkuin tänään, istuin,
ilolla taapäin katsoin työhön tehtyyn,
niin tuli Küssnachtista, linnastaan,
miestensä kera vouti ratsastaen.
Tään talon eteen pysähtyi hän, minä
nopeesti nousin, nöyrästi, kuin sopii,
nyt kävin vastaan käskijätä, joka
ylhäistä tuomar'valtaa keisarin
maass' edustaa. "Hoi, kenen on tää talo?"
huus pahansuopa tuo, mi ties sen kyllä.
Ma maltoin mieleni ja virkoin: "Talo
on keisarin, mun herrani, ja teidän,
mut minun läänini." -- Hän jatkoi silloin:
"Sijassa keisarin ma tääll' oon herra,
en salli, että moukka rakentaa
taloja täällä ominpäinsä, elää
vapaasti kuin ois itse herra maassa:
sen teiltä kiellän, tohdin kieltää sen."
Noin lausui, ratsasti pois korskeana.
Jäin siihen murhemielin miettimähän
ma sanaa, jonka virkkoi väärä mies.
GERTRUD.
Mun rakas herrani ja mieheni!
Tahdotko vaimos sanan kuulla vakaan?
Lie suotta tytär Ibergin en jalon,
tuon miehen paljon kokeneen. Me siskot
istuimme kehräten yöt pitkät, koska
kokoutui taaton koissa kansan päät;
lukivat julki kantakirjoja
muinaisten keisarein ja järkevästi
maan hyvää miettivät ja tarinoivat.
Kultaista sanaa monta kuulin siinä,
min viisas miettii, sitä toivoo hyvä,
ja kaikki hiljaa painui sydämeen.
Puheeni kuule siis ja huomaa! Sillä,
mi sua painaa, ammoin tiennyt olen.
-- Sua vouti vihaa, vahingoittaa tahtoo,
kun este olet, ettei taivu Schwyz
sukuhun uutten ruhtinain, vaan pysyy
vakaana valtakunnan puolla, niinkuin
es'isät arvoisat on pysyneet. --
Niin eikö ole? Erehdynkö, sano!
STAUFFACHER.
Niin on, siks mua vihaa vouti Gessler.
GERTRUD.
Sua kadehtii hän, koska vapaana
vapaalla elät esi-isäis maalla, --
näät hän on maaton. Sulle läänittänyt
sen keisar' on ja valtakunta; näyttää
sen voit kuin alusmaansa valtaherra.
Pääs pääll' et tunne muuta herraa kuin
sen, jok' on korkein kaiken kristikunnan
_hän_ talossaan vain poika nuoremp' on,
muu omaa ei kuin ritar'manttelinsa.
Siks onnea hän joka kunnon miehen
kateisna, karsain myrkkysilmin katsoo.
On sulle ammoin vannonut hän turman --
viel' elät vammatonna. Vartoa
aiotko siks kuin pahan tahto täyttyy?
Mies viisas varaa itsensä.
STAUFFACHER.
Mit' tehdä?
GERTRUD (astuen lähemmäksi).
Siis kuule neuvoni! Sa tiedät, kaikki
Schwyzissä kunnon miehet valittaa
maavoudin raivoa ja ahneutta.
Myös tuolla, usko, Unterwaldissa
ja Urissa ies sama painaa, sama
väsymys on sen kovaan kantamiseen --
näät niinkuin Gessler täällä, Landenberg
tuo rietas riehuu järven tuolla puolen --
ei saavu sieltä kalapursi tänne,
mi uutta turmantyötä kertois ei
ja voutein uutta väkivaltaa virkkais.
Siks hyvä ois, ett' eräät teistä, joilla
on tahto rehellinen, tuumisitte
nyt hiljaa, kuinka päästä sorron alta.
Jumala teit' ei varmaan ylen-anna
ja oikeata auttaa asiaa.
Sull' eikö ketään Uriss' ystävää,
avata jolle voisit sydämesi?
STAUFFACHER.
Ma tunnen monta kunnon miestä tuolla
ja arvon herraa, jotka ystäviä
(Nousee ylös.)
minulle ovat. Mutta vaimo, minkä
aatteiden vaarallisten myrskyn nostat
tyynessä rinnassani! Sisimpäni
eteeni käännät päivänvaloon; mitä
epäsin itse miettimästä hiljaa,
sa kielin kevein lausut rohkeasti:
oletko harkinnut, mua mihin neuvot?
Aseiden kalskeen sekä riidan hurjan
sa loihdit laaksoon tähän rauhaiseen.
Me, heikko paimenkansa, tohtisimme
maailman herrain kanssa taistoon käydä?
He vartovat vain hyvää tekosyytä
maa raukan tämän päälle päästääksensä
sotaisen ylivoiman hurjat laumat
ja voiton oikeudella vallitakseen
ja oikeutetun rangaistuksen syyllä
meilt' ottaaksensa vanhat vapauskirjat.
GERTRUD.
Te myöskin ootte miehiä, myös teillä
on kirveet; apu rohkean on Herra.
STAUFFACHER.
Ah, vaimo! Hirmu hillitsemätön
on sota; karjat, paimenet se kaataa.
GERTRUD.
On kärsittävä, minkä taivas sallii;
mut kohtuutonta miel' ei kärsi jalo.
STAUFFACHER.
Tää talo vasta tehty on sun riemus;
poroksi sota suunnaton sen polttaa.
GERTRUD.
Tavara ajallinen jos mua sitoo,
ma itse heitän siihen kekäleen.
STAUFFACHER.
Sa uskot ihmisyyteen; säästä sota
ei lasta, joka nukkuu kehdossaan.
GERTRUD.
Taivaassa syyttömäin on ystävä;
sa eteen katso, älä taakses enää!
STAUFFACHER.
Me miehet voimme kuolla kunnialla;
mut mikä kohtaloksi teidän tulee?
GERTRUD.
On viime vaalin valta heikoimmalla;
ken hyppää tältä sillalta, on vapaa.
STAUFFACHER (syöksyy hänen syliinsä).
Ken poven moisen painaa povelleen,
hän riemuin kotilieden eestä sotii,
ei ylivoimaa valtiasten säiky.
Jalalta seisovalta Uriin lähden;
siell' elää ystäväni Walter Fürst,
mi miettii näistä ajoista kuin minä.
Myös kohtaan siellä jalon lippuherran
von Attinghausin; vaikka ylhäinen,
hän kansaa rakastaa ja vanhaa tapaa.
Ma neuvottelen heidän kanssaan, kuinka
maan vihollista torjuttava on.
Hyvästi! Ohjaa poissaollessani
taloa niinkuin mieles viisas käskee.
Hurskaalle miehelle, mi kirkkoon kulkee,
munkille, joka kokoo luostarilleen,
suo apu ynnä ruoka runsas. Piile
Stauffacherin ei talo. Äärimmäisnä
tien vapaan varrella se seisoo, turva
ja suoja kaikkein maata matkaavaisten.
Samalla kuin he poistuvat taustaan, esiintyy _Wilhelm
Tell_ Baumgartenin kanssa etualalla.
TELL (Baumgartenille).
Te ette enää mua tarvitse.
Nyt taloon tuohon menkää, siinä asuu
Stauffacher, isä ahdistettujen.
Kas, siinä on hän itse! Tulkaa mukaan!
(Lähestyvät häntä.)