Pinocchio muuttui viimeinkin marionetista oikeaksi pojaksi.
Pinocchion uidessa niin nopeasti kuin vain voi ehtiäkseen rannalle hän
huomasi että isä Geppetto, istuen hänen selässään, sääret polviin asti
vedessä alkoi täristä kuin kovassa kuumeessa.
Tärisikö hän kylmästä, vai pelostako? Kuka sen tietää? Ehkä vähän
kummastakin. Mutta Pinocchio luullen hänen palelevan pelosta lohdutteli
häntä sanoen:
-- Rohkeutta, isä! Muutaman minuutin päästä olemme maalla ja
pelastetut.
-- Mutta missä on sitten se siunattu maa? ukko kysyi yhä levottomampana
ja siristeli silmiään kuin räätäli neulansilmään lankaa pujottaessaan.
-- Tässä minä istun ja tarkkaillen joka taholle, mutta en näe muuta
kuin vettä ja taivasta.
-- Mutta minäpä näen maata, marionetti sanoi. -- Katsos minulla on
samanlaiset silmät kuin kissalla, näen paremmin yöllä kuin päivällä.
Pinocchio-parka koetti pysyä hyvällä tuulella, mutta hänkin oli
kadottamaisillaan rohkeutensa. Voimat alkoivat loppua, hän alkoi
hengittää raskaasti ja vaikeasti, toisin sanoen hän ei jaksanut edemmäs
ja ranta oli vielä kaukana.
Hän ui vielä hetken, mutta kääntyi sitten isäänsä päin ja sai vaivoin
sanotuksi:
-- Isä kulta, auta minua, sillä minä kuolen!
Jo olivat isä ja poika hukkua, mutta silloin he kuulivat äänen kuin
kielettömän kitaran kysyvän:
-- Kuka kuolee?
-- Minä ja minun isäparkani.
-- Tuon äänen minä tunnen. Sinä olet Pinocchio.
-- Niin juuri olenkin, entä sinä?
-- Minä olen turska, toverisi vankeudessa haikalan vatsassa.
-- Ja mitenkä sinä pääsit pakenemaan?
-- Seurasin sinun esimerkkiäsi. Sinä näytit minulle tien, ja minä
pakenin sinun jäljessäsi.
-- Hyvä turskani, tuletpa juuri kreivin aikaan. Minä vannotan sinut
turskanpoikiesi, lapsukaistesi kautta, auta meitä, sillä muuten olemme
hukassa.
-- Hyvin mielelläni. Riippukaa molemmat kiinni pyrstössäni ja seuratkaa
mukanani! Neljässä minuutissa vien teidät maalle.
Geppetto ja Pinocchio ottivat kutsun heti vastaan, sen kyllä
ymmärrätte, mutta eivät he tarttuneetkaan kiinni pystöön, vaan heistä
oli paljon mukavampaa aivan yksinkertaisesti nousta istumaan turskan
selkään.
-- Olemmeko me liian raskaita? Pinocchio kysyi.
-- Raskaitako? Ei vähääkään, tuntuu kuin olisi kaksi näkinkengän kuorta
selässäni, turska vastasi, joka oli melkein yhtä iso kuin kaksivuotinen
vasikka.
Rannalle saavuttuaan Pinocchio hyppäsi ensiksi maalle ja auttoi sitten
sinne isänsä. Sen tehtyään hän kääntyi turskaan päin ja sanoi
liikuttuneella äänellä:
-- Ystäväni, sinä olet pelastanut isäni. En osaa sanoin sinua kiittää
niin kuin tahtoisin. Mutta suo minun edes suudella sinua iäisen
kiitollisuuteni osoitukseksi!
Turska nosti päänsä vedestä, ja Pinocchio laskeutui polvilleen rannalle
ja suuteli sitä. Tällaiseen hellyyteen ja sydämellisyyteen ei
turskaparka ollut tottunut, ja se tuli siitä niin liikutetuksi, että
alkoi itkeä, mutta peläten että hänen kyyneleensä huomattaisiin,
piilotti se nopeasti päänsä veden alle ja katosi.
Sillä aikaa oli jo päivä valjennut.
Pinocchio tarjosi käsivartensa isälleen, joka tuskin jaksoi pysyä
pystyssä, ja sanoi:
-- Nojaudu vain minuun, isäkultani, niin koetetaan kulkea eteenpäin.
Kävellään hyvin, hyvin hitaasti, niin kuin muurahaiset ja kun väsymme
istuudumme lepäämään tiepuoleen.
-- Mutta minne me menemme? Geppetto kysyi.
-- Etsimään majaa tai mökkiä, jossa joku kunnon ihminen antaisi meille
palasen leipää ja hiukan olkia maataksemme.
Kuljettuaan noin sata askelta he näkivät tien veressä kaksi rumaa
olentoa, almuja kerjäämässä.
Ne olivat kissa ja kettu, mutta ne olivat muuttuneet niin surkean
näköisiksi, ettei Pinocchio ollut heitä tuntea. Ajatelkaapas että
kissa, teeskenneltyään niin kauan olevansa sokea, lopultakin todella
oli menettänyt näkönsä, ja kettukin oli kovin vanhentunut, toinen puoli
oli kulunut karvattomaksi, eikä sillä ollut enää komeaa häntääkään
jäljellä. Niin käy. Tämä ilkeä varas oli joutunut niin suureen
kurjuuteen, että sen eräänä päivänä oli pakko myydä tuuhea häntänsä
eräälle kulkukauppiaalle, joka teki siitä kärpäslätkän.
-- Oi Pinocchio! kettu huudahti itkunsekaisella äänellä. -- Lahjoita
jokunen ropo köyhille sairasparoille!
-- Sairasparoille! kissa toisti.
-- Hyvästi petturit! marionetti vastasi. -- Te olette pettäneet minut
kerran, nyt en enää joudu ansaanne.
-- Usko meitä, Pinocchio, me olemme todella köyhiä ja sairaita.
-- Sairaita! kissa toisti.
-- Jos olette köyhiä, niin olette sen ansainneetkin. Muistakaa
sananlaskua: "Väärin hankittu, nopeasti kulutettu." Hyvästi senkin
petturit!
-- Sääli meitä!
-- Sääli meitä!
-- Hyvästi vain, te petturit! Muistakaa sananlaskua: "Petoksella
hankittu, surussa nautittu!"
-- Älä hylkää meitä!
--. .. meitä! kissa toisti.
-- Hyvästi te petturit! Muistakaa sananlaskua: "Se paidatta kuolee,
joka toiselta takin varastaa."
Sen sanottuaan Pinocchio jatkoi Geppetton kanssa tyynesti matkaa
edelleen. Astuttuaan taas sadan askeleen verran he huomasivat erään
polun päässä pienen, soman majan, joka oli rakennettu kokonaan oljista,
katto vain oli liuskakivillä peitetty.
-- Mennään sinne, kai siellä joku asukaskin lienee, Pinocchio arveli.
-- Koputetaan ovelle.
He astuivat tuvan luo ja koputtivat ovelle.
-- Kuka siellä? heikko ääni kysyi sisästäpäin.
-- Isäparka poikaraukkansa kanssa, leivättä olemme ja kattoa vailla,
marionetti vastasi.
-- Väännä avainta niin ovi aukenee, sama heikko ääni sanoi.
Pinocchio väänsi avainta ja ovi aukesi. He astuivat sisään ja
katselivat ympärilleen tähystäen joka puolelle, mutta eivät nähneet
ketään.
-- Missähän talon isäntä on? Pinocchio kyseli ihmeissään.
-- Täällä ylhäällä minä olen!
Isä ja poika kohottivat heti katseensa kattoon ja huomasivat ylhäällä
orrella puhuvan sirkan.
-- Oi minun rakas sirkkasiskoseni! Pinocchio sanoi kohteliaasti
tervehtien.
-- Niin, kylläpä nyt kutsut minua "rakkaaksi sirkkasiskoksesi!" Mutta
muistatko kun heitit vasaran varren jälkeeni ajaaksesi minut pois
kodistasi?
-- Oikeassa olet, sirkkaseni! Aja sinä nyt vuorostasi pois minut. Heitä
vasaran varsi minun jälkeeni, mutta sääli isäraukkaani...
-- Minä säälin isää ja säälin poikaakin, mutta tahdoin vain muistuttaa
mieleesi ruman käytöksesi ja opettaa sinulle, että meidän on kohdeltava
hyvin kaikkia täällä maailmassa, jos tahdomme että meitä onnettomuuden
päivinä kohdellaan samalla tavalla.
-- Kyllä olet oikeassa, pikku sirkkani, todellakin oikeassa, ja pidän
muistissa opetuksesi. Mutta sanopas minulle, miten tulit ostaneeksi
tämän soman tuvan?
-- Tämän tuvan sain eilen lahjaksi pieneltä somalta vuohelta, jonka
karvat olivat aivan kullankeltaiset.
-- Minne vuohi itse meni? Pinocchio kysyi hyvin uteliaana.
-- Sitä en tiedä.
-- Milloin se tulee takaisin?
-- Hän ei palaa enää milloinkaan. Vuohi lähti eilen pois hyvin
huolissaan ja hänen määkinänsä kuului aivan siltä, kuin olisi sanonut:
"Pinocchio-parka, nyt en enää milloinkaan saa sinua nähdä. Nyt on jo
haikala sinut syönyt..."
-- Niinkö se todellakin sanoi? Se oli siis sittenkin hän? Hän se oli!
Se oli minun rakas oma haltijattareni! Ja Pinocchio alkoi ääneen
nyyhkyttää ja itkeä.
Itkettyään kyllikseen hän pyyhki silmänsä kuiviksi ja laittoi oljista
kuntoon hyvän vuoteen, johon auttoi vanhan Geppetton levolle. Sitten
kysyi hän puhuvalta sirkalta:
-- Sanopas, sirkkaseni, mistä voisin saada lasillisen maitoa
isäraukalleni?
-- Kolmannessa talossa tästä asuu puutarhuri Giangio, hänellä on
lehmiä. Mene sinne, sieltä saat maitoa.
Pinocchio lähti juoksujalkaa puutarhuri Giangion luokse. Mutta
puutarhuri kysyi:
-- Miten paljon maitoa haluat?
-- Yhden lasillisen.
-- Lasi maitoa maksaa viisi penniä. Annapas ensiksi minulle raha.
-- Ei minulla ole penniäkään, Pinocchio vastasi aivan masentuneena ja
suruissaan.
-- Sepä hullua, rakas marionettini, puutarhuri sanoi. -- Jos ei sinulla
ole penniäkään, niin ei minullakaan ole edes sormustimen täyttä maitoa.
-- Minkä sille sitten voi! Pinocchio sanoi ja aikoi lähteä pois.
-- Odotapas hiukan! Giangio sanoi. -- Ehkäpä tässä vielä sovitaan.
Tuletko vääntämään minulle kiertomyllyä?
-- Mitä kiertomyllyä?
-- Minun kiertomyllyäni, jolla nostetaan vettä kaivosta vihannesten
kastelemista varten.
-- Minä koetan.
-- Kun nostat minulle sata ämpärillistä vettä, niin annan minä sinulle
siitä palkaksi lasillisen maitoa.
-- Hyvä on.
Giangio vei Pinocchion keittiöpuutarhaansa ja opetti hänen käyttämään
kiertomyllyä. Pinocchio ryhtyi heti työhön, mutta jo paljon ennen kuin
nuo sata ämpärillistä vettä oli nostettu, oli hän hiestä märkä
kiireestä kantapäähän asti. Niin raskasta työtä hän ei ollut vielä
milloinkaan ennen tehnyt.
-- Minun aasini on näihin asti tätä myllyä kiertänyt, puutarhuri sanoi,
-- mutta nyt se on juuri kuolemaisillaan.
-- Viekää minut sitä katsomaan! Pinocchio pyysi.
-- Mielelläni.
Hän vei Pinocchion talliin, jossa soma, pieni aasi makasi pitkällään
oljilla nälän ja rasituksen murtamana. Katseltuaan sitä tarkasti
Pinocchio puheli itsekseen hyvin liikuttuneena:
-- Mutta minähän tunnen tämän aasin, se on vanha tuttu minulle.
Hän kumartui alas ja kuiskasi aasin kielellä:
-- Kuka sinä olet?
Kuullessaan kysymyksen aasi avasi puoleksi sammuneet silmänsä ja
vastasi änkyttäen:
-- Minä olen Kynt... ti... lä...
Ja sitten se ummisti silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä.
-- Voi sinua, Kynttilä-parka! Pinocchio sanoi hiljaa, pyyhkäisten
olkitukolla pois kyyneleet, joita oli valunut hänen poskelleen.
-- Kovinpa sinä liikutuit aasin vuoksi, joka ei sinulle ole maksanut
mitään, puutarhuri sanoi. -- Mitä sitten minun pitäisikään tehdä, joka
olen sen ostanut puhtaalla rahalla?
-- Tiedättekö, tuo aasi oli minun ystäväni.
-- Sinun ystäväsikö?
-- Minun koulutoverini.
-- Mitä sinä hupsit? Giangio huudahti nauruun purskahtaen. -- Mitä sinä
puhut? Ovatko aasit olleet koulutovereinasi? Kylläpä sitten mahdat olla
oppinut!
Marionetti aivan nolostui tämän kuultuaan, eikä vastannut mitään, otti
vaan lämpöisen maitolasin ja palasi majaan.
Siitä päivästä lähtien hän viiden kuukauden ajan nousi joka aamu ennen
auringon nousua ja meni käyttämään kiertomyllyä tienatakseen sen
maidon, joka oli niin tarpeellinen hänen isänsä heikolle terveydelle.
Eikä hän tyytynyt ainoastaan siihen, vaan opetteli loma-aikoina
letittämään pajuista monenlaisia koreja, ja tienaamillaan rahoilla hän
sitten hankki heidän jokapäiväiset tarpeensa. Muun muassa hän valmisti
aivan omin päin pienen työntötuolin, jossa hän vei isänsä ulos kauniina
päivinä hengittämään raitista ilmaa.
Iltaisin hän valvoi ja opetteli kirjoittamaan ja lukemaan.
Naapurikylästä hän oli ostanut muutamalla pennillä paksun kirjan, josta
puuttui sekä kansilehti että sisällysluettelo ja sitä hän luki. Kynänä
hänellä oli sulka, sen hän oli vuollut kynänmuotoiseksi ja musteena oli
kirsikkamehua pienessä pullossa.
Ahkeruudellaan ja hyvällä taidollaan hän näin onnistui hankkimaan
sairaalle isälleen hänen jokapäiväiset tarpeensa ja olipa hän vielä sen
lisäksi onnistunut säästämään kaksi markkaa, joilla aikoi ostaa uuden
puvun itselleen.
Eräänä aamuna hän sanoi isälleen:
-- Minä menen lähimmälle torille ostamaan itselleni takin, pienen hatun
ja kengät. Kun palaan kotiin, lisäsi hän nauraen, olen niin hieno,
ettet minua tunnekaan.
Iloisena ja tyytyväisenä hän juoksi pois. Mutta samassa hän kuuli
jonkun kutsuvan häntä nimeltä ja kääntyessään katsomaan hän näki
kauniin etanan kömpivän esiin pensaasta.
-- Tunnetko sinä minut? etana kysyi.
-- Tunnen enkä tunne...
-- Etkö sinä muista etanaa, joka oli kultakutrisen haltijattaren
kamarineitinä? Etkö muista kun minä tulin alas valoa näyttämään, ja
sinä makasit jalka puristuneena oven väliin?
-- Muistan kaikki, Pinocchio huusi. -- Vastaa minulle heti, soma, pieni
etanani, minne olet jättänyt hyvän haltijattareni? Mitä hän tekee? Onko
hän antanut minulle anteeksi? Muistaako hän vielä minua? Pitääkö hän
vielä minusta? Onko hän täältä hyvin kaukana? Voinko mennä häntä
etsimään?
Kaikkiin näihin kysymyksiin, jotka hän lasketteli huimaavaa vauhtia,
hengittämättä, etana vastasi tavallisella hitaudellaan:
-- Hyvä Pinocchio! Haltijatar parka makaa sairaana sairashuoneella.
-- Sairashuoneellako?
-- Niin on asiat. Tuhannen onnettomuuden musertamana hän sairastui,
eikä hänellä ole varaa edes leipäpalaa ostaa.
-- Mitä sanot? Voi, miten suru sydämeni täyttää! Oi rakas pieni
haltijattareni, rakas haltijatar-parka! Jos minulla olisi miljoonia,
veisin ne hänelle heti. Mutta minulla ei ole muuta kuin neljäkymmentä
kuparilanttiani. Tässä ne saat! Aikomukseni oli juuri mennä ostamaan
uutta pukua itselleni. Ota ne, etana, ja vie ne heti hyvälle
haltijattarelleni!
-- Entä uusi pukusi?
-- Mitä minä uudesta puvusta välitän! Myisin mielelläni nämä päälläni
olevat repaleet, jos sillä voisin häntä auttaa. Mene, etana, mutta
joudu, ja tule takaisin parin päivän päästä, silloin toivottavasti voin
antaa sinulle lisää rahaa. Tähän asti olen tehnyt työtä isäni hyväksi,
tästä päivästä alkaen teen työtä viisi tuntia pitempään voidakseni
elättää äitinikin. Hyvästi etana, kahden päivän päästä odotan taas
sinua.
Vastoin tapojaan etana alkoi juosta pois niin kuin sisilisko
mätäkuussa.
Kun Pinocchio palasi kotiin hänen isänsä kysyi:
-- Entä uusi pukusi?
-- En löytänyt oikein sopivaa. Tyydyn odottamaan ja ostan sen toisella
kertaa.
Sinä iltana Pinocchio ei valvonut kymmeneen niin kuin tavallista, vaan
kahteentoista asti ja kahdeksan pajukorin sijasta hän valmisti
kuusitoista.
Sitten hän paneutui levolle ja nukkui. Ja unissaan hän oli näkevinään
haltijattaren kauniina ja hymyilevänä, joka suudeltuaan häntä sanoi:
-- Oikein Pinocchio! Hyvän sydämesi tähden annan sinulle anteeksi
kaikki tähänastiset koirankujeesi. Ne pojat, jotka rakkaudella auttavat
vanhempiansa heidän ollessaan köyhiä ja sairaita, ansaitsevat kiitosta
ja hellyyttä, vaikkeivät olisikaan tottelevaisuuden ja hyvyyden
esikuviksi sopivia. Viisastu yhä edelleenkin ja sinä tulet
onnelliseksi.
Uni loppui tähän ja Pinocchio heräsi ja avasi silmänsä.
Kuvitelkaa hänen hämmästystänsä, kun hän herätessään huomasi, ettei hän
enää ollutkaan puumarionetti, vaan oli muuttunut oikeaksi pojaksi. Hän
silmäili ympärilleen huoneessa, ja tuvan olkiseinien sijasta hän näki
pienen soman yksinkertaisen somasti sisustetun huoneen. Hypätessään
pois sängystään hän löysi tuolilta uuden soman puvun, uuden hatun ja
pienet saappaat, jotka sopivat hänelle aivan mainiosti.
Puettuaan vaatteet päälleen, hän laittoi tietysti kädet taskuihinsa ja
löysi sieltä pienen norsunluisen kukkaron, johon oli kirjoitettu:
"Kultatukkainen haltijatar lähettää rakkaalle Pinocchiolleen hänen
neljäkymmentä viidenpennin lanttiaan kiittäen häntä hänen
hyväsydämisyydestään." Mutta avatessaan kukkaron loisti sieltä
neljänkymmenen kuparilantin sijaan yhtä monta uuden uutukaista
kultatukaattia.
Sitten meni hän katsomaan itseään peilistä ja hän luuli näkevänsä
siellä aivan toisen henkilön. Hän ei enää nähnytkään siellä
puumarionettia, vaan pienen vilkkaan pojan, jolla oli ruskea tukka,
siniset silmät ja mitä ilosimmat ja onnellisimmat kasvot.
Tämä kaikki oli niin ihmeellistä ja uskomatonta, ettei Pinocchio
tiennyt oliko hän oikein valveilla vai uneksiko hän vielä silmät auki.
-- Ja missä isäni on? hän huusi äkkiä, mutta astuessaan viereiseen
huoneeseen vanha Geppetto istui siellä terveenä ja reippaana ja mitä
parhaimmalla tuulella. Hän oli taas alkanut tehdä nikkaritöitä ja istui
juuri piirtämässä mallia pieniin somiin taulunkehyksiin, joissa
koristeina oli kukkia, lehtiä ja eläinten päitä.
-- Hyvä isäni, selittäkää minulle tämä ihmeellinen ja äkkinäinen
muutos! Pinocchio huudahti, heittäytyen isänsä kaulaan ja suudellen
häntä.
-- Tämä äkkinäinen muutos kodissamme on kokonaan sinun ansiotasi,
Geppetto sanoi.
-- Minunko ansiotani?
-- Niin katsos, kun pahat pojat muuttuvat hyviksi on heillä ihmeellinen
kyky saada koko kotinsa näyttämään viihtyiseltä.
-- Mutta minne vanha puinen Pinocchio on joutunut?
-- Tuossahan se on! Geppetto sanoi osoittaen suurta marionettinukkea,
joka nojasi tuoliin, pää kallellaan, käsivarret rentoina ja jalat
koukussa taaksepäin taipuneina, niin että oli oikein ihme, että se
pysyi pystyssä.
Pinocchio kääntyi sitä katsomaan, ja katseltuaan vähän aikaa, hän sanoi
hyvin tyytyväisenä:
-- Olinpa sentään hyvin hullunkurisen näköinen silloin, kun olin
marionetti! Olen nyt onnellinen, kun olen muuttunut oikeaksi pojaksi!