Pinocchio tapaa haikalan vatsassa... arvatkaa kenet? Lukekaa tämä luku,
niin saatte sen tietää.
Sanottuaan hyvästit ystävälleen turskalle Pinocchio alkoi kompuroida
eteenpäin pimeässä. Hän koetti päästä eteenpäin haikalan sisässä sitä
heikkoa valoa kohti, joka silloin tällöin näkyi häämöttävän hyvin,
hyvin kaukaa.
Kulkiessaan hän tunsi jalkojensa rämpivän jonkinlaisissa mutaisissa
liukkaissa vesirapakoissa, joista kohosi niin voimakas paistetun kalan
haju, että hänestä tuntui kuin eläisi paastoaikaa.
Mitä edemmäksi hän kulki sitä kirkkaammaksi ja selvemmäksi valo kävi.
Ja vihdoin kuljettuaan kulkemistaan hän saapui perille, ja saavuttuaan
perille... mitä hän löysi? Lyönpä vetoa vaikka mistä ettette arvaa. Hän
näki pienen katetun pöydän, jolla paloi kynttilä. Se oli pistetty
vihreään pulloon, ja pöydän ääressä istui pieni ukko, niin valkoinen
kuin olisi ollut lumesta tai kermavaahdosta, syöden pieniä eläviä
kaloja, niin eläviä että muutamat vielä kimmahtivat hänen suustaan, kun
hän söi.
Pinocchio-parka tuli tämän nähtyään niin suunnattoman iloiseksi, että
oli tulla hulluksi. Hän alkoi nauraa ja itkeä yhtaikaa, ja hän olisi
tahtonut saada sanotuksi monta asiaa; mutta hän ei voinut muuta kuin
vain nyyhkiä kovasti ja änkyttää katkonaisia, käsittämättömiä sanoja.
Viimein hänen onnistui huutaa ilosta ja hän heittäytyi levitetyin
käsivarsin pikku-ukon kaulaan ja huusi nyyhkien:
-- Oi, rakas isäni! Vihdoinkin olen sinut löytänyt! Mutta nyt en jätä
sinua enää milloinkaan, en milloinkaan.
-- Eivätkö siis minun silmäni petä? pikku ukko huudahti, hieroen
silmiään. Sinä olet siis todellakin minun rakas Pinocchioni?
-- Kyllä, minä se olen! Olethan jo antanut minulle anteeksi, olethan?
Oi isä kultani, miten hyvä sinä olet! Kun ajattelen millainen minä olen
ollut... Voi! Mutta jos tietäisitte miten onnettomuuksia on satanut
pääni yli ja miten paljon vastoinkäymisiä minulla on ollut! Ajatelkaa,
että samana päivänä, jolloin te, isäparkani, myitte takkinne
ostaaksenne minulle aapiskirjan, pakenin minä katsomaan marionetteja
ja marionettijohtaja tahtoi heittää minut tuleen saadakseen
lampaanpaistinsa ruskeaksi. Hän se oli, joka antoi minulle viisi
kultarahaa, jotka minun piti viedä sinulle, mutta silloin tapasin ketun
ja kissan, jotka veivät minut "Punaisen Kravun" ravintolaan, jossa ne
söivät kuin sudet ja kun lähdin yksinäni pois keskellä yötä, tapasin
minä rosvot, jotka alkoivat juosta perässäni, ja minä viilletin pakoon,
ne jäljessäni, ja minä juoksen ja ne yhä jäljessäni, ja minä juoksin
siksi kunnes ne ripustivat minut jättiläistammen oksaan, josta sitten
kultakutrinen tyttö antoi hakea minut vaunuilla ja lääkärit sanoivat
heti minut tutkittuaan: "Jos hän ei ole kuollut, on se merkkinä siitä
että hän elää". Silloin satuin minä valehtelemaan ja minun nenäni alkoi
kasvaa, niin ettei se enää mahtunut ulos ovesta ja sen vuoksi minä
menin kissan ja ketun kanssa hautamaan ne neljä kultarahaani, sillä
yhden olin menettänyt ravintolassa, ja papukaija alkoi nauraa ja
kahdentuhannen kultarahan sijaan en löytänyt mitään, mutta kun tuomari
sai tietää että minulta oli varastettu, hän antoi heittää minut
vankeuteen tehdäkseen varkaille mieliksi, ja kun minä sieltä pääsin
satuin näkemään kauniin viinirypäleen viinitarhassa ja sitten minä
tartuin ketunrautoihin ja talonpoika oli aivan oikeassa pannessaan
koiran kaulanauhan kaulaani ja minut vahtimaan kanatarhaansa, ja hän
huomasi syyttömyyteni ja antoi minun mennä ja käärme, jolla oli savuava
häntä, alkoi nauraa ja suoni sen rinnassa katkesi ja sitten tulin minä
taas kotiin sen kauniin tytön luo, ja hän olikin kuollut, ja kun
kyyhkynen näki minun itkevän se sanoi minulle: "Minä olen nähnyt isäsi
rakentavan pientä venettä, jolla hän aikoo lähteä sinua etsimään", ja
minä sanoin hänelle: "Oi, jospa minullakin olisi siivet!", ja hän sanoi
minulle: "Tahdotko tulla isäsi luo?" ja minä sanoin hänelle: "Tietysti!
Mutta kuka minut sinne kantaa?" ja hän sanoi minulle: "Minä kannan
sinut sinne", ja minä sanoin hänelle: "Mitenkä?" ja hän sanoi minulle:
"Nouse minun selkääni!" ja niin me lensimme koko yön, ja aamulla
sanoivat kaikki kalastajat, jotka seisoivat katsellen merelle: "Tuolla
on miesparka pienessä veneessä hukkumaisillaan", ja minä tunsin sinut
heti jo kaukaa ja minä annoin merkin sinulle, että palaisit rantaan...
-- Minäkin tunsin sinut, Geppetto sanoi, -- ja minä olisin mielelläni
palannut rantaan, mutta miten päästä? Meri myrskysi ja suuri aalto löi
veneeni kumoon. Hirvittävä haikala oli aivan lähellä ja nähdessään
minut vedessä kiiti se heti minun luokseni, pisti ulos kielensä ja
nuolaisi minut aivan varovasti, hotkaisi kuin herkkuleivoksen.
-- Ja miten kauan olet ollut tänne suljettuna? Pinocchio kysyi.
-- Siitä päivästä on nyt tainnut kulua kaksi vuotta, kaksi vuotta,
rakas Pinocchio jotka ovat minulle olleet kuin kaksi vuosisataa.
-- Mutta miten olette voinut elää? Mistä olet löytänyt kynttilän? Ja
mistä sait tulitikut sen sytyttääksesi?
-- Kerron sinulle kaikki. Tiedä siis, että sama myrsky, joka kaatoi
veneeni, kaatoi myöskin erään kauppalaivan. Kaikki merimiehet
pelastuivat, mutta laiva vajosi pohjaan ja haikala, jolla sinä päivänä
oli erinomainen ruokahalu, nielaisi ensiksi minut ja sitten laivan...
-- Mitä? Nielaisiko se laivan yhtenä suupalana? Pinocchio kysyi
ihmeissään.
-- Yhtenä suupalana. Ainoastaan ison maston se sylkäsi pois, sillä se
oli tarttunut kuin mikäkin kalanruoto sen hampaitten väliin. Tämä laiva
oli minun onnekseni lastattu läkkilaatikoissa olevilla säilykelihoilla,
laivakorpuilla, viinipulloilla, rusinoilla, juustolla, kahvilla,
sokerilla, kynttilöillä ja tulitikuilla. Näiden jumalan lahjojen avulla
olen kestänyt elossa nämä kaksi vuotta, mutta tänä päivänä loppuivat
nekin ihanuudet. Nyt ei ole mitään muuta jäljellä kuin tämä kynttilä,
jonka näet pöydälläni palavan, se on viimeinen...
-- Entäs sitten?
-- Sitten, rakkaani, saamme molemmat istua pimeässä.
-- Rakas isäni, Pinocchio sanoi, -- sitten meillä ei ole aikaa
viivytellä. Meidän täytyy heti paeta.
-- Paetako? Ja miten?
-- Me pujahdamme ulos hain suusta, heittäydymme mereen ja uimme pois.
-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä rakas Pinocchio, minä en
osaa uida.
-- Mitä siitä? Sinä asetut poikkireisin minun selkääni, sillä minä olen
taitava uimari ja kannan sinut kunnialla rannalle asti.
-- Lapsellisuuksia, poikani! Geppetto vastasi, päätään puistaen ja
surumielisesti hymyillen. -- Luuletko sitä mahdolliseksi, että tuskin
metrin korkuisella marionetilla olisi voimia niin paljon, että se uiden
jaksaisi kantaa minut selässään?
-- Kunhan koetat, niin saat nähdä! Ja, jos on tähtiin kirjoitettu että
meidän täytyy kuolla, niin onhan se meille lohdutus kuolla toistemme
sylissä.
Ja sen enempää sanomatta Pinocchio otti kynttilän käteensä ja kulki
edeltä valaisten ja sanoi isälleen:
-- Tule aivan minun jäljessäni, äläkä pelkää.
Sillä tavoin he kulkivat pitkän matkan kävellen koko haikalan vatsan
läpi. Mutta jouduttuaan siihen kohtaan josta haikalan nielu alkoi he
pitivät viisaampana pysähtyä ja katsella ympärilleen ja odottaa
sopivampaa hetkeä paetakseen.
Mutta nyt teidän on tiedettävä, että haikala, ollen hyvin vanha, kärsi
kovaa hengenahdistusta ja sydämentykytystä ja sen täytyi nukkua suu
auki, minkä vuoksi Pinocchio astuessaan nielun suuhun ja katsoessaan
ylöspäin näki ison palan tähtitaivasta ja kauniin kuutamon tämän
hirveän, ammottavan kidan ulkopuolella.
-- Nyt on sopiva hetki paeta, hän kuiskasi kääntyen isäänsä. -- Hai
nukkuu sikeästi, meri on tyyni, ja ulkona on valoisaa kuin päivällä.
Seuraa sen vuoksi, isä kulta, aivan jäljessäni ja me olemme pian
pelastetut.
Sanottu ja tehty. He kiipesivät ylöspäin pitkin merihirviön nielua ja
kulkivat hirvittävän suun läpi, kävellen varpaisillaan pitkin kieltä,
joka oli pitkä kuin puutarhan käytävä. He olivat juuri aikeissa hypätä
mereen, kun haikala samassa silmänräpäyksessä aivasti niin rajusti,
että Geppetto ja Pinocchio sujahtivat takaisin hirviön vatsaan.
Vedosta johtuen kynttiläkin sammui ja isä ja poika jäivät seisomaan
pilkkosen pimeään.
-- Entä nyt? Pinocchio kysyi hyvin totisena.
-- Nyt, poikani, olemme hukassa.
-- Minkä vuoksi hukassa? Ojenna kätesi, isä-kulta ja varo
liukastumasta!
-- Minne viet minut?
-- Meidän täytyy tehdä uusi pakoyritys. Seuraa minua, äläkä pelkää!
Tämän sanoessaan Pinocchio tarttui isänsä käteen ja he kulkivat vielä
kerran varpaillaan ylös hirviön nielua pitkin, alas pitkin kieltä ja
sitten he kiipesivät kolmen hammasrivin ylitse. Mutta ennen kuin he
tekivät rohkean hyppäyksensä, marionetti sanoi isälleen:
-- Asetu hajareisin selkääni ja pidä oikein, oikein lujasti kiinni!
Minä pidän huolen muusta.
Kun Geppetto oli istuutunut mukavasti poikansa hartioille Pinocchio
heittäytyi veteen varmana asiastaan ja alkoi uida. Meri oli rasvatyyni,
kuu paistoi kirkkaasti ja haikala nukkui niin raskaasti, ettei edes
kanuunanlaukaus olisi voinut sitä herättää.