Pinocchio saapuu "Ahkerien mehiläisten saarelle" ja löytää
haltijattarensa.
Toivoen joutuvansa ajoissa isäparkansa avuksi Pinocchio ui tässä
innossaan koko pitkän yön.
Se vasta oli kamala yö! Oli rankkasade, ukkonen jyrisi kamalasti ja
salamat leimahtelivat, niin että oli valoisaa kuin päivällä.
Vihdoinkin aamun sarastaessa hän näki kaukaa pitkän maasuikaleen. Se
oli saari keskellä merta.
Hän ponnisteli viimeiset voimansa saapuakseen sen rannalle: mutta
turhaan. Aallot temmelsivät hurjana heitellen häntä sinne tänne, kuin
lastua tai oljenkortta. Viimeinkin, hänen onnekseen, tuli suuri aalto,
joka oli kaikkia muita rajumpi ja voimakkaampi ja heitti Pinocchion
kauas saaren rannalle.
Sysäys oli niin raju, että hänen kaikki kylkiluunsa ja jäsenensä
natisivat hänen pudotessaan maahan, mutta hän lohdutteli itseään
sanoen:
-- Tälläkin kertaa pääsin ehjin nahoin hädästä!
Vähitellen taivas kirkastui, aurinko paistoi koko terältään ja meri
lepäsi tyynenä kuin peili.
Marionetti levitti vaatteensa kuivamaan auringon paisteeseen ja alkoi
sitten katsella joka taholle, toivoen mahdollisesti jossain, tuolla
kaukana äärettömällä ulapalla, näkevänsä isäukkonsa veneineen. Mutta
vaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, hän ei nähnyt kuin taivasta
ja merta ja jonkun purjeen, mutta hyvin, hyvin kaukaa, niin että nekin
olivat kärpäsen kokoisia.
-- Jospa edes tietäisin tämän saaren nimen! hän arveli. -- Jospa edes
tietäisin, asuuko tällä saarella kunnon ihmisiä, tarkoitan semmoisia
ihmisiä, joiden ei ole tapana hirttää poikia lähimpään puun oksaan!
Mutta keltäs sen nyt kysyisin? Eihän täällä ole ainoatakaan elävää
olentoa.
Tuo ajatus, että hän oli yksinään, aivan yksinään suurella
asumattomalla saarella, teki hänet niin surulliseksi, että hän oli
vähällä pillahtaa itkuun. Mutta samassa hän näki suuren kalan uivan
lähellä rantaa, se ui rauhallisesti omaa uraansa, koko pää vedenkalvon
yläpuolella.
Marionetti ei oikein tiennyt miksi kutsuisi kalaa, mutta huusi sitten
kovalla äänellä tullakseen kuulluksi:
-- Hohoi, herra kala, saanko puhua kanssanne pari sanaa?
-- Vaikka montakin, jos tahdot, vastasi kala, joka olikin hyvä
merisika, ettei sen parempaa ollut koko maailman merissä.
-- Tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa, onko tällä saarella yhtään
kylää, josta saisi ruokaa?
-- Onpa kyllä! vastasi merisika. -- Onpa aivan tässä lähelläkin.
-- Mitenkä löydän tien sinne?
-- Seuraa tuota vasemmanpuolista polkua ja kulje koko ajan siihen
suuntaan, mihin nenäsi viittaa. Silloin et eksy.
-- Sanopas minulle vielä toinenkin asia. Sinä, joka aina kuljeksit
merellä, etkö sattumalta ole nähnyt pientä venettä ja isääni?
-- Kuka sinun isäsi on?
-- Minun isänikö? Hän on maailman parhain isä ja minä maailman
tottelemattomin poika.
-- Viime yönä olleen rajuilman aikana on vene varmaankin uponnut,
merisika sanoi.
-- Entä isäni?
-- Luulenpa, että tuo kauhea haikala on hänet syönyt, se joka näinä
päivinä on uiskennellut näillä vesillä levittäen hävitystä ja pelkoa
ympärilleen.
-- Onko se haikala hyvinkin suuri? Pinocchio kysyi, pelosta vapisten.
-- Suuriko! merisika jatkoi. -- Saadaksesi oikean käsityksen siitä,
voin sanoa sinulle, että se on suurempi viisikerroksista taloa ja sen
kita on niin avara ja syvä, että siihen mahtuu kokonainen juna
vetureineen päivineen.
-- Voi kauhistus! Pinocchio huudahti pelästyneenä, ja puki hyvin ja
kiireesti vaatteet ylleen, huutaen merisialle:
-- Hyvästi, hyvästi, herra kala, anteeksi että teitä vaivasin ja
tuhannen kiitosta kohteliaisuudestanne!
Viimeisiä sanoja sanoessaan hän oli jo neuvotulla tiellä ja alkoi
kulkea eteenpäin nopein askelin niin kiireesti, että olisi melkein
luullut hänen juoksevan. Pienemmästäkin risahduksesta hän säpsähti ja
kääntyi taakseen katsomaan, peläten tuon kauhean haikalan häntä ajavan
takaa, suuren kuin viisikerroksinen talo ja kokonainen juna suussa.
Kuljettuaan runsaan puolen tuntia hän saapui pieneen kylään, nimeltä
"Ahkerien mehiläisten kylä". Kaduilla vilisi ihmisiä kulkien
edestakaisin toimissaan: kaikki olivat työssä, jokaisella oli oma
tehtävänsä. Siellä ei ollut ainoatakaan laiskuria, eikä maankiertäjää,
vaikka olisi lyhdyllä etsinyt.
-- Kyllä ymmärrän, tuo laiska Pinocchio sanoi heti, tämä kylä ei ole
minua varten. Minua ei ole luotu työtä tekemään.
Mutta nälkä alkoi häntä vaivata, sillä kahteenkymmeneenneljään tuntiin
hän ei ollut syönyt mitään, ei edes maistanut peltoherneitä.
Mitä tehdä!
Hänellä oli ainoastaan kaksi keinoa, joilla nälkänsä tyydyttäisi: joko
pyytää työtä, tai kerjätä viisipennistä tai leivänpalasta.
Kerjääminen häntä hävetti, sillä hänen isänsä oli aina saarnannut
hänelle, että ainoastaan vanhat ja sairaat ihmiset ovat oikeutettuja
pyytämään almuja. Todella köyhiä tässä maailmassa ovat ainoastaan ne,
jotka vanhuutensa ja sairautensa tähden eivät enää omin käsin voi
ansaita leipäänsä, he ansaitsevat sääliä ja apua. Kaikki muut ovat
velvollisia tekemään työtä ja jos eivät sitä tee, vaan mieluummin
näkevät nälkää, se on heidän oma syynsä.
Samassa häntä vastaan tuli mies, joka hikisenä ja ähkien veti aivan
yksinään kahta hiilillä täytettyä kärryä.
Pinocchio, jonka mielestä mies oli hyväntahtoisen näköinen, lähestyi
tätä silmät häpeästä maahan luotuina ja sanoi hiljaa:
-- Antakaa minulle viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?
-- En anna sinulle ainoastaan viittä penniä, vastasi hiiltenvetäjä, --
vaan annan sinulle viisi kertaa niin paljon sillä ehdolla, että autat
minua vetämään kotiin nämä hiilikärryt.
-- Sepä ihmettä! vastasi marionetti melkein loukkaantuneena, -- en ole
ikinäni ollut vetojuhtana, en ole milloinkaan vetänyt kärryjä.
-- Sitä parempi sinulle! vastasi hiiltenvetäjä. -- Mutta tahdonpa sanoa
sinulle jotain, poikani. Jos todellakin olet kuolla nälkääsi, niin syö
kaksi aimo viipaletta omaa ylpeyttäsi, mutta varo vaan, ettet saa siitä
vatsannipistyksiä!
Vähän ajan kuluttua hänen ohitsensa kulki muurari kantaen hartioillaan
raskasta tiilitaakkaa.
-- Tahdotteko, hyvä mies, armeliaisuudesta lahjoittaa poikaparalle
viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?
-- Mielelläni, tule kantamaan kanssani tiiliskiviä, vastasi muurari, --
niin annan sinulle en ainoastaan viisi penniä, vaan viisi kertaa viisi
penniä.
-- Mutta tiiliskivet ovat raskaat, Pinocchio sanoi, -- enkä minä viitsi
liiaksi itseäni vaivata.
-- Vai niin, poikani, ellet tahdo vaivata itseäsi, niin ole sitten
nälissäsi. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon!
Noin puolen tunnin aikana kulki vielä ainakin kaksikymmentä henkeä
Pinocchion ohitse ja jokaiselta hän kerjäsi pientä almua, mutta kaikki
vastasivat:
-- Etkö häpeä? Mene etsimään itsellesi työtä ja opi ansaitsemaan
leipäsi sen sijaan että kuljeksit pitkin katuja!
Viimeksi tuli kiltti nuori vaimo kantaen kahta vesiruukkua.
-- Hyvä rouva, saanko juoda pienen kulauksen vettä ruukustanne?
Pinocchio pyysi menehtymäisillään janosta.
-- Juo vaan, poikaseni! hyvä vaimo sanoi ja asetti molemmat ruukut
maahan.
Pinocchio joi kuin sieni ja mutisi suutaan pyyhkien:
-- Nyt olen saanut janoni sammutetuksi. Kunpa vain pääsisin nälästäni!
Kun tuo pikku kiltti rouva kuuli nämä sanat, virkkoi hän heti:
-- Jos autat minua ja kannat kotiini toisen näistä vesiruukuista, annan
sinulle suuren palan leipää.
Pinocchio katseli ruukkua, mutta ei sanonut sanaakaan.
-- Ja leivän lisäksi saat aika annoksen kukkakaalia, kiltti rouva
jatkoi.
Pinocchio heitti taas silmäyksen ruukkuun, mutta ei vastannut mitään.
-- Ja kukkakaalin lisäksi saat oivallisen ruusuliköörillä täytetyn
karamellin.
Tätä viimeistä viekottelevaa makupalaa Pinocchio ei enää voinut
vastustaa, vaan teki rohkean päätöksen ja sanoi:
-- Olkoon menneeksi, minä kannan ruukun kotiinne asti.
Ruukku oli niin raskas, ettei marionetti jaksanut kantaa sitä
kädessään, vaan hänen täytyi nostaa se päänsä päälle.
Kun he saapuivat pienen hyvän rouvan kotiin, rouva pyysi Pinocchion
istumaan pienen valmiiksi katetun pöydän ääreen, ja asetti hänen
eteensä leipää, kukkakaalia ja karamellin.
Pinocchio ei syönyt ruokaa, vaan ahmi sen. Hänen vatsansa oli kuin
talo, joka oli ollut autiona ja asumattomana viisi kuukautta.
Vasta sitten kun hän oli saanut vähitellen pahimman nälkänsä
tyydytetyksi hän kohotti päänsä kiittääkseen hyväntekijätärtään, mutta
tuskin hän oli vilkaissut tämän kasvoihin, hän jo huudahti
hämmästyksestä ohhhh! Ja jäi sitten pitkäksi aikaa istumaan kuin
lumottuna silmät selällään, haarukka ilmassa ja suu täynnä leipää ja
kukkakaalia.
-- Mitä tämä hämmästys merkitsee? kiltti rouva kysyi nauraen.
-- Se merkitsee, Pinocchio vastasi änkyttäen, -- se merkitsee...
että... että... te muistutatte... niin, niin, niin... sama ääni...
samat silmät... sama tukka... niin niin... teilläkin on kullankeltainen
tukka... niin kuin hänellä! Voi minun haltijattareni... oi minun
haltijattareni... sanokaa minulle, että te olette hän itse, te itse!
Älkää pakottako minua enää itkemään! Oi jos tietäisitte! Olen itkenyt
niin paljon, kärsinyt niin paljon...
Tämän sanottuaan Pinocchio itki ääneen ja heittäytyi lattialle
syleillen pienen rouvan polvia.