Pinocchio itkee kauniin kultakutrisen tytön kuolemaa. Hän tapaa
kyyhkysen, joka vie hänet merenrannalle, siellä hän heittäytyy veteen
auttaakseen isäänsä Geppettoa.
Kun Pinocchio ei enää tuntenut kaulapannan kuristavan kaulaansa, alkoi
hän juosta pitkin peltoja, eikä pysähtynyt hetkeksikään, ennen kuin oli
päässyt maantielle, joka johti haltijattaren talolle.
Saavuttuaan isolle maantielle, nousi hän kivelle, jolta tarkasteli
näkisikö metsää, jossa hän onnettomuudekseen oli tavannut ketun ja
kissan. Aivan selvästi hän sen erottikin, ja yli muitten puiden näkyi
Jättiläistammi, jossa hän oli riippunut nuora kaulassa, mutta vaikka
hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, ei hän nähnyt taloa, jossa
kultakutrinen tyttö asui.
Silloin hänet valtasi surullinen aavistus, ja hän alkoi juosta minkä
jaksoi ja muutamassa minuutissa hän oli nurmikolla, jolla valkoinen
talo ennen sijaitsi. Mutta valkoista taloa ei ollut enää. Sen sijasta
oli siellä pieni marmorinen kivi, johon oli kirjoitettu seuraava
surullinen hautakirjoitus:
Tässä lepää
kultakutrinen tyttö,
hän kuoli surusta
kadotettuaan pienen
rakkaan veljensä Pinocchion.
Saatte itse kuvitella mielessänne miten surulliseksi marionetti tuli
murheellisena tavattuaan nuo sanat. Hän heittäytyi suulleen maahan,
suuteli marmorista hautakiveä ja puhkesi valtavaan itkuun. Hän itki
koko yön ja vielä seuraavan aamun. Aamun sarastaessa hän itki vielä,
vaikkei silmistä lähtenyt enää kyyneltäkään. Hänen huutonsa ja
valituksensa olivat niin haikeat ja sydäntä särkevät, että kaikkien
lähiseudun kukkuloiden kaiku vastasi niihin.
Ja hän sanoi itkien:
-- Oi haltijattareni, miksi kuolit? Miksi en minä saanut kuolla
edestäsi, minä joka olen niin paha, sinä sitä vastoin aina olit hyvä?
Ja missähän isäni on? Oi haltijattareni, sano minulle mistä hänet voin
löytää, sillä tahdon ikiajoiksi jäädä hänen luokseen, enkä milloinkaan
jätä häntä, en milloinkaan, milloinkaan! Oi haltijattareni, sano
minulle ettet ole kuollut! Jos sinä todellakin pidät minusta... jos
pidät pienestä veljestäsi, niin herää taas eloon... tule samaksi kuin
ennen olit. Eikö sinulla ole paha mieli, nähdessäsi minut yksinäni,
kaikkien hylkäämänä! Jos rosvot tulevat, ripustavat he minut taas
puuhun... ja silloin minä todellakin kuolen. Mitä tahdot, että minä
teen yksinäni tässä maailmassa? Kuka antaa minulle ruokaa, kun minulla
ei ole isää eikä äitiä? Missä nukun yöni? Kuka minulle ompelee uuden
takin? Oi, monta, monta tuhatta kertaa mieluummin minäkin kuolisin!
Voi, minä tahtoisin kuolla, voi, voi, voi!
Näin valittaessaan hän alkoi repiä tukkaansa, mutta voi, tukka olikin
puusta, niin ettei hän voinut edes vetäistä sormiaan sen läpi.
Samassa hän näki suuren kyyhkysen lentävän ilmassa päänsä päällä, se
pysähtyi siivet levällään ja huusi hänelle korkeudestaan:
-- Sano lapseni, mitä teet siellä alhaalla?
-- Etkö sitä näe! Minä itken! Pinocchio vastasi ja kohotti päänsä ääntä
kohti, hieroen silmiään hihaansa.
-- Sano minulle, kyyhkynen jatkoi -- etkö tunne sattumalta toveriesi
joukossa Pinocchio nimistä marionettia?
-- Pinocchio? Sanoitko Pinocchio? toisti Pinocchio nousten ylös yhdellä
hyppäyksellä. -- Pinocchio olen juuri minä.
Tämän vastauksen kuultuaan laskeutui kyyhkynen nopeasti alas ja
istuutui maahan. Se oli kalkkunaa suurempi.
-- Tunnet siis myöskin Geppetton? hän kysyi marionetilta.
-- Tunnenko hänet? Isä-raukkanihan hän on. Onko hän ehkä puhunut
minusta sinulle? Vietkö minut hänen luokseen? Elääkö hän vielä? Armahda
minua, vastaa, onko hän vielä elossa?
-- Neljä päivää sitten erosin hänestä meren rannalla.
-- Mitä hän siellä teki?
-- Hän rakensi itselleen pientä venettä, jolla aikoi mennä valtameren
yli. Jo neljä kuukautta on ukko-parka kulkenut ympäri maailmaa etsien
sinua. Mutta kun hän ei ole onnistunut sinua löytämään, on hänen
päähänsä pistänyt lähteä sinua hakemaan kauempaa uuden maailman
mantereelta.
-- Miten pitkälti on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi hyvin
huolissaan.
-- Enemmän kuin tuhat kilometriä.
-- Tuhat kilometriä? Oi, kyyhkys-kultani, olisipa minulla sinun
siipesi!
-- Jos tahdot, niin minä kannan sinut sinne.
-- Miten?
-- Selässäni tietysti. Oletko hyvin painava?
-- Painavako? Vielä mitä! Olen kepeä kuin höyhen.
Pitemmittä puheitta Pinocchio hyppäsi kyyhkysen selkään, asettui siihen
hajareisin istumaan ja huusi hyvin tyytyväisenä: "Hop, hei, hevoseni,
nyt on kiire matkalle!"
Kyyhkynen otti vauhtia ja muutamassa minuutissa he olivat korkealla
ilmassa, melkein pilvien tasalla. Marionetti oli utelias katsomaan,
miltä maailma näin korkealta näyttäisi, ja hän kurotti hiukan päätään,
mutta häntä alkoi heti niin pelottaa ja pyörryttää, että peläten
putoavansa hän kietoi molemmat käsivartensa hyvin, hyvin lujasti
höyhenisen hevosensa kaulan ympäri.
He lensivät koko päivän. Illan tullessa kyyhkynen sanoi:
-- Minua janottaa niin kovin!
-- Ja minun on kovin nälkä, lisäsi Pinocchio.
-- Viivytään vähän aikaa tuossa kyyhkyslakassa ja sitten taas pian
lähdetään edelleen, niin että huomenna aamun sarastaessa olemme meren
rannalla.
He astuivat sisään asumattomaan kyyhkyslakkaan, jossa ei ollut muuta
kuin pesuvadillinen vettä ja korillinen peltoherneitä.
Koko ikänsä oli marionetti inhonnut peltoherneitä, hän väitti että ne
oksennuttivat häntä ja pilasivat hänen vatsansa, mutta tänä iltana hän
söi niitä niin paljon että oli ihan haljeta, ja syötyään melkein kaikki
hän kääntyi kyyhkysen puoleen sanoen:
-- En olisi ikinä uskonut peltoherneitten maistuvan niin hyviltä!
-- Täytyy oppia, poikani, vastasi kyyhkynen, -- että peltoherneetkin
maistuvat hyviltä, kun vain on nälkä, eikä ole muuta syömistä. Nälkä ei
välitä oikuista eikä makeisista!
Syötyään tämän pienen välipalan lähtivät he taas matkaan, ja voi sitä
kyytiä! Seuraavana aamuna he jo olivat meren rannalla.
Kyyhkynen laski Pinocchion maahan ja levittäen heti siipensä lensi se
pois ja katosi, huolimatta edes kuulla Pinocchion kiitoksia.
Rannalle oli kokoontunut paljon väkeä, jotka huusivat ja huitoivat
käsillään, katsellen merelle päin.
-- Mitä on tapahtunut? Pinocchio kysyi eräältä vanhalta muijalta.
-- Niin katsos, eräs isä-raukka, joka on kadottanut poikansa, aikoo
pienellä veneellä lähteä häntä etsimään toiselta puolelta merta, mutta
tänään on myrsky merellä ja vene on vajoamaisillaan veden alle...
-- Missä vene on?
-- Tuolla, jonne sormellani viittaan, sanoi muija ja osoitti pientä
venettä, joka näin kaukaa katsottuna näytti pähkinänkuorelta, sisässään
pieni ukko.
Pinocchio suuntasi katseensa sanottuun suuntaan, ja katseltuaan vähän
aikaa hyvin tarkkaavasti, hän huudahti kimakasti:
-- Se on minun isäni! Minun isäni!
Sillä heitteli aikaa tuuli venettä äkäisesti aallolta toiselle; väliin
se kokonaan katosi jättiläisaaltoihin, väliin taas kohosi niiden
harjanteelle. Pinocchio seisoi korkealla kalliolla ja huusi lakkaamatta
isänsä nimeä, tehden hänelle merkkiä käsillään ja nenäliinallaan ja
viimein myös hatullaan.
Ja vaikka Geppetto oli hyvin kaukana rannasta, näytti siltä kuin olisi
hän tuntenut poikansa, sillä hän nosti vuorostaan lakkinsa
tervehdykseksi ja koetti kaikenlaisilla liikkeillä osoittaa, että hän
mielellään olisi palannut, mutta ei voinut myrskyltä soutaa maalle.
Samassa tuli hirvittävän suuri aalto vyöryen ja vene katosi. Odotettiin
veneen taas nousevan veden pinnalle, mutta sitä ei näkynyt enää.
-- Miesparka! rannalle kokoontuneet kalastajat sanoivat, mutisten
hiljaa rukouksen, ja kääntyivät palatakseen koteihinsa.
Ilmassa kajahti samassa epätoivon huudahdus ja kääntyessään katsomaan,
he näkivät Pinocchion syöksyvän mereen ja huutavan:
-- Minä tahdon pelastaa isäni!
Pinocchio, joka oli puusta aina kiireestä kantapäähän, pysyi veden
pinnalla ja ui kepeästi kuin kala. Joskus raivoisat aallot hänet
nielaisivat ja hän katosi vedenpinnan alle, joskus näkyi vain hänen
käsivartensa tai jalkansa sukeltavan esiin. Viimein hänkin kokonaan
katosi näkyvistä.
-- Poikaparka! sanoivat rannalle kokoontuneet kalastajat, lukivat
hiljaa rukouksen ja palasivat koteihinsa.