Vapautuneena vankilasta aikoo hän palata haltijattaren talolle, mutta
maantiellä kohtaa hän kauhean ison käärmeen ja tarttuu lopulta kiinni
ketunrautoihin.
Kuvitelkaapas Pinocchion iloa kun hän taas tunsi olevansa vapaana!
Ajattelematta sitä tai tätä lähti hän heti kaupungista ja löysikin sen
tien, joka johti haltijattaren talolle.
Oli ollut sateiset ilmat ja sen vuoksi oli maantie yhtenä ainoana
rapakkona, jonne vajosi melkein polviin saakka.
Mutta siitä ei marionetti välittänyt.
Hän paloi ikävästä saada nähdä isänsä ja pienen kultakutrisen
sisarensa, sen vuoksi hän loikkasikin kuin vinttikoira, niin että
maantien rapa räiski hänen hatulleen asti. Ja juostessaan hän ajatteli
itsekseen:
-- Kyllä on onnettomuus minua seurannut! Mutta sen olen ansainnutkin!
sillä olen itsepäinen ja tottelematon. Kaikessa tahdon tehdä oman
mieleni mukaan, kuulematta niitä, jotka minua rakastavat ja ovat
tuhatkertaa viisaammat kuin minä... Mutta tästä hetkestä saakka alan
elää uutta elämää ja tahdon olla tottelevainen ja hyvä poika! Olen
todellakin tullut huomaamaan, että tottelemattomien poikien käy
huonosti, eivätkä he koskaan onnistu missään. Voi, miten isäni on
saanut minua odottaa! Onkohan hän vielä haltijattaren luona. On jo
pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi näin, isäkultani, minä ihan kuolen
ikävästä päästäkseni sinua hyväilemään, minä ihan tukahdutan sinut
suudelmillani. Antaneekohan haltijatar anteeksi pahan mielen, jonka
hänelle olen saattanut? Kun ajattelen miten paljon hyvyyttä haltijatar
on minulle osoittanut! Häntä saan kiittää siitäkin, että tänään olen
elossa! Onkohan koko maailmassa kiittämättömämpää ja sydämettömämpää
poikaa kuin minä?
Näitä puhuessaan pysähtyi hän äkkiä kauhistuneena, peräytyen neljä
askelta taaksepäin.
Mitä luulette hänen nähneen?
Hän näki suuren käärmeen makaavan poikittain tiellä, viheriänahkaisen
käärmeen, jonka silmät iskivät tulta, ja jonka terävä pyrstö savusi
kuin uuninpiippu.
On mahdoton kuvailla marionetin pelästystä. Ensiksi juoksi hän puolen
kilometriä takaisin ja istuutui sitten kiviraunioille odottamaan siksi
kunnes käärme suvaitsisi mennä matkoihinsa ja jättää tien avoimeksi.
Hän odotti tunnin, kaksi, kolme tuntia, mutta yhä pysyi käärme
paikallaan ja hyvin, hyvin kaukaa loistivat sen punaiset tulisilmät ja
savupatsas kohosi sen pyrstönpäästä.
Viimeinkin koetti Pinocchio rohkaista itseään, lähestyi käärmettä parin
askeleen päähän ja sanoi äänellä, jonka hän koetti tehdä niin lempeäksi
ja suloiseksi kuin mahdollista:
-- Anteeksi, herra käärme, ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja siirtyä
hiukan syrjemmäksi, vain niin paljon, että minä pääsisin ohitsenne?
Yhdentekevää olisi ollut puhua seinälle. Käärme ei liikahtanutkaan.
Pinocchio jatkoi yhtä lempeällä äänellä:
-- Tietäkää, herra käärme, että minun pitäisi joutua kotiin, siellä
isäni odottaa minua, enkä minä ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin...
Väistykää nyt hiukan, että voin jatkaa matkaani!
Hän odotti jotain merkkiä vastaukseksi kysymykseensä, mutta turhaan.
Päinvastoin käärme, joka tähän saakka oli ollut hyvin eloisan ja
pirteän näköinen, nyt äkkiä oli aivan jäykkä ja kankea. Silmäluomet
olivat painuneet kiinni ja pyrstö oli lakannut nytkähtelemästä.
-- Olisikohan se todellakin kuollut? kysyi Pinocchio hieroen käsiään
ihastuksesta, ja arvelematta sen enempää päätti hän kiivetä käärmeen
yli ja jatkaa toiselta puolen matkaansa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt
kohottaa jalkansa, niin jo ponnahtaa käärme ylös kuin jännitetty
vieteri ja kun marionetti pelästyksissään aikoi vetäytyä takaisin,
kompastui hän ja kaatui suinpäin rapakkoon.
Kaiken lisäksi kävi niin hullusti, että hän jäi seisomaan päälleen
rapakkoon ja jalat ilmaan ojennettuina.
Kun käärme näki marionetin seisovan päällään ja päristelevän jalkojaan
ilmassa kuin tuulimylly, alkoi häntä naurattaa ja hän nauroi ja nauroi
niin kauan, että lopulta joku suoni hänen rinnassaan katkesi -- ja
tällä kertaa hän todellakin kuoli.
Ja nyt alkoi Pinocchio taas juosta, toivoen joutuvansa ennen yötä
haltijattaren talolle. Mutta kun hän ei enää jaksanut vastustaa kovaa
nälkäänsä, kiipesi hän erääseen tien vieressä olevaan viinitarhaan,
aikoen poimia pari rypälettä. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä!
Hän oli tuskin ehtinyt ensimmäiselle viiniköynnökselle, naksis! hän
tuntee kahden terävän raudan puristavan jalkojansa, niin että hänen
silmissään alkoivat kuu, aurinko ja kaikki tähdet tanssia.
Marionetti parka oli tarttunut ketunrautoihin, jotka joku talonpoika
oli asettanut puutarhaansa toivoen saavansa kiinni jonkun niistä
näädistä, jotka olivat kaikkien lähiseudun kanatarhojen kauhuna.