Pinocchion kultarahat varastetaan ja häntä rangaistaan senvuoksi neljän
kuukauden vankeudella.
Palattuaan kaupunkiin alkoi marionetti laskea minuutteja ja kun hänestä
tuntui että määräaika oli kulunut, lähti hän aika kyytiä takaisin
Ihmeniitylle.
Ja kulkiessaan kiireisin askelin tykytti hänen sydämensä kovaa tik,
tak, tik, tak, aivan kuin salinkello olisi tiksuttanut. Hän ajatteli
hiljaa itsekseen:
-- Mitäs, jos tuhannen sijaan löytäisinkin puun oksilta kaksituhatta?
Jos kahdentuhannen sijasta löytäisinkin viisituhatta? ei mutta, jos
viidentuhannen sijasta sieltä löytäisin satatuhatta? Kylläpä minusta
silloin tulisi suuri herra! Hankkisin itselleni komean palatsin,
tuhannen puuhevosta ja tuhannen leikkitallia ja kellarin, joka olisi
täynnä ruusulikööriä ja kirsikkaviiniä, ja kirjaston, joka olisi täynnä
makeisia, torttuja, kakkuja, mantelileivoksia ja kermahyytelöä.
Näissä mietteissään hän oli saapunut aivan Ihmeniityn reunalle. Hän
pysähtyi katsomaan näkisikö sattumalta jo etempää oliko puunoksat
kultarahoja täynnä, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän kulki vielä sata
askelta eteenpäin -- ei mitään, hän astui niitylle... meni sille
paikalle asti, jonne hän oli kuopan kaivanut -- ei mitään. Nyt tuli hän
oikein totiseksi ja unohtaen hyvän kasvatuksen ja käytöksen, otti hän
toisen kätensä taskustaan ja raappasi aikalailla päätään.
Samassa hän kuuli kovan naurunrähähdyksen ja katsoessaan ylös huomasi
hän suuren papukaijan, joka istui puussa, nykien itsestään niitä
muutamia höyheniä, joita vielä oli jäljellä.
-- Mitä sinä naurat? kysyi Pinocchio harmissaan.
-- Nyppiessäni höyheniäni satuin kutittamaan itseäni siipieni alta, se
minua nauratti.
Marionetti ei vastannut. Hän meni lähteelle ja täytti kenkänsä vedellä
ja kasteli vielä kerran mullan, joka peitti kultarahat.
Silloin kajahti autiolla nurmikolla uusi naurunhohotus, vielä äskeistä
nenäkkäämpänä.
-- Tahtoisinpa vihdoinkin tietää, huusi Pinocchio raivostuneena, mitä
sinä naurat, huonosti kasvatettu papukaija.
-- Minä nauran tyhmeliineille, jotka uskovat kaikkea leikkiä ja antavat
viisaimpien narrata itseään.
-- Ehkä tarkoitat minua?
-- Niin, sinua juuri tarkoitankin, Pinocchio-parka, sinua, joka olet
niin yksinkertainen, että luulet kultarahoja voitavan kylvää ja
kasvattaa peltoon, niin kuin kylvetään papuja ja pumppuja. Niin uskoin
minäkin kerran ja siitä saan nyt kärsiä. Nyt tiedän (vaikka liian
myöhään) että täytyy tehdä työtä ja ansaita omien kättensä töillä
rahoja, jos toivoo saavansa muutamankaan kolikon kokoon.
-- En minä ymmärrä sinua, sanoi marionetti, joka jo alkoi pelosta
vapista.
-- Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Minä selitän tarkemmin. Tiedä
siis, että sinun ollessasi kaupungissa, palasivat kissa ja kettu tänne
niitylle, ottivat haudatut kultarahat ja pakenivat kuin tuulen
nopeudella. Mies se, joka heidät kiinni saa!
Pinocchio jäi seisomaan suu auki, mutta kun hän ei uskonut papukaijan
sanoja toisiksi, alkoi hän käsin ja kynsin kaivaa maata siitä paikasta,
jota oli kastellut. Ja hän kaivoi kaivamistaan, kaivoi kuopan niin
syväksi, että olkilyhde olisi voinut siinä suorana seisoa: mutta
kultarahoja ei siellä ollut.
Epätoivon valtaamana palasi hän juoksujalassa kaupunkiin ja meni suoraa
päätä tuomarin luokse ilmiantamaan nuo molemmat petturit, jotka olivat
häneltä varastaneet.
Tuomarina oli vanha gorillan sukuinen apina, jonka korkea ikä ja
valkoinen parta teki hyvin kunnioitettavan näköiseksi, mutta ehkä
siihen vaikuttivat lasittomat kultasankaiset silmälasitkin, joita hän
käytti heikentyneitten silmiensä vuoksi.
Pinocchio selitti tarkasti tuomarille ilkeän petoksen, jonka uhriksi
oli joutunut, hän ilmaisi pahantekijöiden etu- ja sukunimet ja
erityiset tuntomerkit, lopettaen selityksensä oikeutta vaatimalla.
Tuomari kuunteli häntä hyvin ystävällisenä, seuraten tarkkaavaisena
kertomusta, ja tuli lopulta oikein liikutetuksi. Kun ei marionetilla
ollut muuta lisättävää, ojensi hän kätensä ja soitti kelloa.
Tämän soiton kuultuaan astui heti kaksi santarmiksi puettua verikoiraa
sisään.
Tuomari viittasi Pinocchioon ja sanoi: -- Tuolta lurjukselta on
varastettu neljä kultarahaa, ottakaa hänet kiinni ja heittäkää hänet
heti vankeuteen!
Kuullessaan tämän päättömän tuomion jäi marionetti seisomaan kuin
kivettyneenä ja aikoi ruveta vastustamaan, mutta santarmit tukkivat
hänen suunsa turhan ajanhukan vuoksi ja veivät hänet putkaan.
Ja siellä hän sai istua neljä pitkän pitkää kuukautta ja siellä hän
istuisi vieläkin, ellei eräs onnellinen sattuma olisi häntä sieltä
pelastanut. Nuori keisari, joka hallitsi tätä kaupunkia, oli saanut
loistavan voiton vihollisistaan ja sen johdosta käski hän panna
toimeen suuret, yleiset juhlat, ilotulitukset, kilpa-ajot, ja
polkupyöräkilpailut ja vielä suuremmaksi ilon osoitukseksi avattiin
kaikkien vankiloiden ovet ja vangit päästettiin vapaiksi.
-- Jos kaikki muut lähtevät vankilasta, tahdon minäkin ulos, sanoi
Pinocchio vanginvartijalle.
-- Ei, te ette pääse, vastasi vanginvartija, sillä te ette kuulu samaan
seuraan.
-- Pyydän anteeksi, sanoi Pinocchio, minä olen myöskin pahantekijä.
-- Vai niin, siinä tapauksessa olette aivan oikeassa, sanoi
vanginvartija kohteliaasti nostaen lakkia, avasi vankilan portit ja
antoi hänen juosta matkoihinsa.