Ihmehirvi.
Kaukana idässä eli kerran kuuluisa, mahtava ruhtinas -- ei ole
tuntematon teillekään hänen nimensä. Nimrod hän oli nimeltään. Useita
tuhansia vuosia sitten eli tämä Nimrod, mutta hänen maineensa elää yhä
vielä. Sillä Nimrod oli Hunorin ja Magyarin [lausutaan: Madjar], noiden
kahden uljaan, kauniin urhon isä, joiden jälkeläisiä ovat hunnit ja
magyarit.
Tiedättekö, mistä Nimrod ruhtinas oli kuuluisa? Siitä, ettei siihen
aikaan eikä sitä ennen eikä sen jälkeenkään ole elänyt sellaista
miestä, joka olisi ollut niin taitava metsästäjä kuin hän, ja joka
olisi niin paljon pitänyt metsästämisestä. Niin olen minä sen kuullut
vaariltani ja vaarini aikoinaan omalta vaariltansa. Aamulla, kun hän
oli noussut ja järjestänyt valtakuntansa kaikki asiat, heitti hän
jousen hartioillensa, hyppäsi oriinsa selkään ja lähti kiitämään
niinkuin vinha vihuri, vieläpä vinhemminkin yli vuorien ja laaksojen,
yli soiden ja metsien, ja laukatessaan hän ampui lentävän linnun. --
Lintu, jota hän kerran tähtäsi, ei enää laulanut, ei lentänyt.
Mieluimmin Nimrod metsästeli yksinänsä, mutta kun hänen poikansa
varttuivat jonkun verran, otti hän heidätkin mukaansa. Varsinkin
molemmat vanhemmat, Hunor ja Magyar, nelistivät aina hänen rinnallaan
ja koettivat hekin saada lintuja lennosta ammutuksi.
Hei, kuinka Nimrod riemuitsi nähdessään, että molemmat tulevat isäänsä,
sekä Hunor että Magyar. Harva se lintu, joka pelastui heidän
nuoliltaan, ja usein Nimrod ajatteli itsekseen, että pojista saattaa
vielä tulla isäänsä parempiakin metsästäjiä, kunhan miehiksi varttuvat.
Mutta vanha Nimrod iloitsi siitä: Tulkoon pojista vain etevämpiä, kuin
hän itse oli. Levitköön heidän maineensa yli seitsemän valtakunnan.
Aika kului, Hunor ja Magyar kasvoivat suuriksi, vahvoiksi
nuorukaisiksi, uljaiksi, kauniiksi urhoiksi, niin että Nimrodin
molemmat silmät nauroivat suuresta sydämenilosta, kun hän heitä
katseli.
Nimrod ajatteli itsekseen: No, nämä pojat voi jo päästää siipiään
koettelemaan. Asukoot he tästälähtien omissa teltoissaan, lähtekööt
metsästämään milloin itse haluavat ja menkööt minne sydän heitä vetää.
Hän sanoikin pojilleen: -- Rakkaat lapseni, minä olen jo vanha mies,
enkä voi teitä viedä metsästämään milloin vain haluatte. Asukaa tästä
lähtien eri teltoissa. Minä annan teille niin paljon maata, metsää,
hevosia, juhtia ja kaikenlaista tavaraa, että voitte elää huolitta, ja
kun minä ummistan silmäni ikuiseen uneen, saatte myös valtakuntani.
Jakakaa maat ja huolet keskenänne rehellisesti.
Pojat kiittivät rakasta isäänsä hänen suuresta rakkaudestansa, ja
seuraavana päivänä he muuttivat pois vanhempainsa teltasta. Kauniin,
viettävän mäen kukkulalle he pystyttivät kaksi telttaa vähän matkan
päähän toisistaan ja asettuivat niihin väkinensä.
Ensi aikoina he metsästelivät telttojensa läheisyydessä, mutta ajan
pitkään loittonivat he yhä kauemmas. Illaksi he kumminkin aina
kotiutuivat, pistäytyivät isävaarin luona, kertoivat, mitä maita olivat
kulkeneet, kuinka paljon riistaa saaneet, kuinka monta kertaa nuoli oli
käynyt harhaan. Mutta eräänä iltana, kun he juuri olivat aterioimassa
suuren roihuavan nuotion ympärillä, sanoi Hunor veljellensä:
-- Kuule Magyar, mitä sinulle haastan!
-- Haasta vain, Hunor veliseni, mielelläni minä sinua kuuntelen, sillä
hyvää sinun suustasi aina vain lähtee.
-- Se minulla on sanottavana, Magyar veliseni, että lähtekäämme
huomenna pitemmälle matkalle. Katsotaan kerran, mitä on valtakuntamme
rajojen ulkopuolella. Kukaties siellä on vielä enemmän riistaa, kenties
virrat isommat ja kalaisammat! Käykäämme katsomassa!
-- Jo kauan olen minäkin sitä mietiskellyt -- sanoi Magyar -- ei ole
vain tullut sanotuksi. Täällähän me tunnemme jo joka pensaan, jokaisen
kolkan metsässä ja niityillä, melkeinpä tiedämme, kuinka monta
puhvelia, karhua, hirveä, kotkaa, haukkaa ja muita lintuja on
metsissämme.
-- Ei siitä ole vaikea pitääkkään lukua, sillä riista kovin vähenee.
Mikä on totta, se on totta -- isämme on kaatanut monta otusta -- ja
samoin mekin.
Päätettiin, että aamuhämärissä lähdetään -- ja lähdetään länteenpäin.
Mukaansa ottaa kumpikin viisikymmentä vahvinta ja rohkeinta miestä,
eikä takaisin tullakkaan ennenkuin lumi peittää maan.
Aamuhämärissä he lähtivät matkalle; matkatessa metsästivät ja
metsästäessään yhä etenivät kauas, kauas. Missä yö saavutti heidät,
siihen he leiriytyivät, lepäsivät yönsä ja aamulla suoriutuivat taas
matkalle.
Jo aikoja he olivat jättäneet valtakuntansa rajat taaksensa, ja mitä
enemmän he etenivät, sitä enemmän miellyttivät heitä metsät ja niityt.
Yli silmänkantamattomien tasankojen vei heidän tiensä, ja toisinaan he
joutuivat suuriin suunnattomiin aarniometsiin, jotka vilisivät
metsäeläimiä.
Hei, tämä heille kelpasikin! Täällä oli mitä ampua! Olisipa ollut
mieluista, jos isäukko olisi ollut mukana näkemässä sitä riistan
paljoutta! Varmaan metsästämishalu heräisi hänessä uudelleen. Johan he
melkein kyllästyivät siihen riistan paljouteen. Puhvelihärät, hirvet,
gasellit käyskentelivät metsän aukeamilla, niihin he eivät kajonneet.
Mieluimmin he ottivat ajaakseen jotain yksityistä eläintä. Semmoista he
saattoivat ajaa takaa aamusta iltaan.
Mutta kerran he näkivät sellaisen eläimen, jollaista he eivät olleet
sitä ennen koskaan nähneet. Se oli hirvi, ihmeen kaunis hirvi,
jommoista ihmislapsen silmä ei ollut koskaan nähnyt. Sen sarvien haarat
olivat kietoutuneet yhteen ja kohosivat sen pään yläpuolelle kuin
seppele. Sen kauniit mustat silmät loistivat kuin mustat timantit. Sen
vartalo oli hoikka ja notkea kuin keinuva kaisla, kapeat jalat eivät
näyttäneet maata koskettavankaan sen juostessa.
-- Katso, Magyar veljeni, kuinka ihmeen kaunis hirvi!
-- Ihmeen kaunis, ihmeen kaunis, -- huusi Magyarkin, -- en ole sen
vertaista koskaan nähnyt, --
-- Lähdetään perään! --
Ihana hirvi kiiti nuolena eteenpäin, Hunor, Magyar ja sata rohkeata
urhoa sen kintereillä. Aukeamalta tiheikköön, tiheiköstä aukeamalle,
ylös vuoria, yli virtojen he riensivät. Milloin katosi ihmehirvi
näkyvistä, milloin se taas ilmestyi viekoitellen perässänsä Hunoria ja
Magyaria.
Vaahto peitti jo väsyneet hevoset, yhä hitaammaksi kävi niiden kulku,
mutta Hunor ja Magyar eivät hellittäneet. -- Juokse, juokse rakas
ratsuni! -- kiihottivat he.
Aamusta iltahämärään asti he ajoivat takaa ihmehirveä. He halusivat
saada sen elävänä kiinni, että voisivat viedä isällensä. Sillä he eivät
olleet unohtaneet rakasta isäänsä vieraalla maallakaan. Mutta turhaan!
Aurinko laski -- hämärtyi, ja ihmehirvi katosi suohon, tiheän kaislikon
kätköihin. Sinne he eivät voineet seurata, sillä siellä he olisivat
kaikki tuhoutuneet. Varmasti oli ihmehirvikin siellä saanut surmansa.
Vaikka he eivät saaneetkaan ihmehirveä kiinni, oli se johdattanut
heidät niin kauniiseen maahan, etteivät he koskaan ennen olleet sen
vertaista nähneet. Tämä oli ihana saari, täynnä metsiä ja virtoja.
Vyötäröitä myöten he kahlasivat korkeassa, kukkivassa heinässä.
Mahtavat lakkapää-puut tarjosivat maukkaita hedelmiä ja suloista
varjoa. Tuhansia pieniä ja suuria kaloja uiskenteli virroissa ja
leikitteli veden pinnalla auringon paisteessa.
-- Oi, tahtoisin jäädä tänne iäksi -- sanoi Hunor iki-ihastuneena. --
Entäs sinä, Magyar?
-- Minäkin, veljeni, minäkin! Mutta mitä isämme mahtaa siitä sanoa? --
-- Se on totta! Huomenna menemme takaisin ja kysymme hänen neuvoaan. --
Seuraavana päivänä he korjasivat tavaransa ja lähtivät takaisin isänsä
maahan. Paluumatkalla he ampuivat ainoastaan sen verran eläimiä, kuin
tarvitsivat eväikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä he
matkasivat. Nyt vasta he huomasivat, kuinka kauas he olivat joutuneet
kodistaan. Vanha Nimrod makasi teltassaan heidän astuessaan sisään. Hän
oli surullinen, kovin surullinen. Heikolla äänellä hän kysyi: -- Missä
olitte? On kulunut kaksi kertaa seitsemän yötä ja päivää jo siitä asti,
kuin viimeksi näin teidät. Ja minä tunnen, etten elä kauan. --
Hunor sanoi:
-- Anna anteeksi rakas, hyvä isäni, meidän metsästyshalumme vei meidät
kauas. Mutta katso, me löysimme kauniin, hyvin kauniin maan, johon
meitä kovasti haluttaisi asettua asumaan. --
-- Ettekö te huoli minun valtakunnastani? -- kysyi Nimrod surullisena.
-- Isäni! -- sanoi Magyar -- sinulla on vielä monta muuta poikaa,
olkoon tämä maa heidän. Siunaa meitä ja päästä menemään kaksi vanhinta
poikaasi. --
Nimrodin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän sanoi vapisevalla äänellä:
-- Tulkaa siis ja polvistukaa eteeni, laskeakseni vapisevan käteni
teidän päänne päälle. --
Pojat polvistuivat, ja vanhus siunasi heidät:
-- Menkää, Jumala teitä johdattakoon! Siunaus ja onni seuratkoon teitä,
missä vain käyttekin. --
Näin sanoi Nimrod ja suuteli otsalle Hunoria ja Magyaria. Vielä kerran
viipyi hänen katseensa heissä, sitten hän sulki silmänsä ja veti
viimeisen henkäyksensä Hunorin ja Magyarin sylissä.
Nimrod kuoli, ja hänen poikansa hautasivat hänet suurella komeudella.
Hautaamisen jälkeen Hunor ja Magyar jättivät valtakunnan nuoremmille
veljilleen ja lähtivät takaisin ihmeen kauniiseen saareensa.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti matka taas, ja kun he
saapuivat perille, heittäytyivät he maahan ja kiittivät Jumalaa, joka
oli johdattanut heidät takaisin. He siunasivat ihmehirveä, joka oli
heidät viekoitellut tälle ihanalle seudulle.
Jo useampia päiviä he olivat olleet kauniilla saarella ja ihmettelivät,
etteivät nähneet ketään muuta ihmistä, paitsi omia miehiään. Hunor
sanoi: -- Veljeni, katsokaamme ympärillemme, emmekö löydä mitään muuta
sielullista olentoa. --
-- Hyvä on, veljeni, lähdetään. --
He lähtivät sadan urhonsa kanssa ja seikkailivat ja kuljeksivat kauan
suurella tasangolla.
Mutta mitä he nyt näkivätkään! Suuri joukko tyttöjä, toinen toistaan
kauniimpia, tanssi tuossa piirissä lirisevän lähteen partaalla.
Kauniisti toisiinsa kietoutuneina -- heitä oli sata, jos ei enemmänkin
-- he kiertelivät, kaartelivat piirissä; keskellä tanssi kaksi
kauneinta, ja he olivat niin ihania, että aurinkoa saattoi katsoa,
mutta heitä ei.
Hunor ja Magyar katsahtivat toisiinsa ja muut urhot myöskin; he eivät
mitään sanoneet, mutta tiesivät, että kaikki ajattelivat samaa.
Yhtäkkiä he piirittivät tanssivat tytöt, sieppasivat jokainen yhden
niistä satulaansa ja läksivät sitten nelistämään niin kovaa kuin
kavioista lähti.
Hunor ja Magyar ottivat ne tytöt, jotka olivat piirin keskellä. Kun he
pääsivät telttojensa luokse, laskivat he hellästi tyttönsä maahan ja
veivät heidät telttaansa.
Sillävälin toipuivat tytötkin. He vapisivat pelosta, mutta Hunor ja
Magyar lohduttivat ja rauhoittivat heitä niin kauniilla sanoilla, että
he vähitellen rohkaisivat mielensä, eivätkä he enää yhtään surreet
sitä, että nuo kaksi urheaa poikaa olivat ryöstäneet heidät. Eipä ne
toisetkaan tytöt surreet kohtaloaan.
Hunor ja Magyar saivat nyt vasta tietää, että nuo kaksi tyttöä
olivatkin alaanien ruhtinaan Dulin tyttäriä. Sitä parempi! He saavat
näin ollen ruhtinaan tyttäriä vaimoikseen. Tulivatpa tytötkin
iloisiksi, kun saivat kuulla, että maailmankuulun Nimrodin pojat
ottivat heidät puolisoikseen.
Kumpikin sanoi tytöllensä:
-- Sinä olet minun ja minä olen sinun, kuokka ja lapio meidät vasta
erottaa! --
Tytöt kertasivat samaa sanasta sanaan.
Tämä oli heidän vihkimisensä.
Vielä samana päivänä vietettiin suuret häät. Samalla kertaa pitivät
häitä Hunor, Magyar ja sata urhoa.
Jumala siunasi heidän liittonsa, ja he lisääntyivät polvesta polveen.
Ajanpitkään ei kaunis saari enää riittänytkään Hunorin ja Magyarin
jälkeläisille.
Heidän täytyi uudestaan suoriutua retkille. Uusi isänmaa ja suurempi
heidän piti etsiä: niin olivat hunnit ja magyarit lisääntyneet.
Mihinkä he menivät ja minnekä he joutuivat, sen kerron teille
seuraavalla kerralla.
Jumalan miekka.
Kerroin teille eilen illalla siitä, miten Nimrodin pojat, Hunor ja
Magyar, asettuivat siihen kauniiseen saareen, johon ihmehirvi heidät
johdatti. Hunor ja Magyar jäivätkin sinne asumaan, mutta tuskin oli
kulunut sataakaan vuotta, niin he olivat lisääntyneet niin suuresti,
sekä hunnit että magyarit, ettei enää vesikään riittänyt heille, vielä
vähemmin leipä. Molemmat heimot laittautuivat nyt matkaan ja kulkivat
yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen, ja kulkivat,
kulkivat, kunnes saapuivat skyyttiläisten maahan.
Se oli iso kaistale maata; siihen he kyllä mahtuivat, vaikka siellä
asui muitakin kansoja, vieläpä vanhoista ajoista saakka. Nämä eivät
ottaneet riemulla vastaan tulokkaita. Mutta Hunorin ja Magyarin
jälkeläiset eivät paljoa kyselleet, valloittivat maan ja jakoivat sen
sataankahdeksaan osaan sadankahdeksan heimon kesken. Maata, metsää ja
laidunta riitti joka heimolle kylliksi. Eivätkä he kärsineet puutetta
hyvään aikaan, kunnes nämä satakahdeksan heimoa lisääntyivät vielä
enemmän.
Mutta sitten ajan täyttyessä ei skyyttiläisten maakaan riittänyt enää
Hunorin ja Magyarin jälkeläisille.
Silloin kokoontuivat heimojen johtajat neuvottelemaan, mihin kansa
olisi johdettava, kun nyt skyyttiläisten maakin kävi heille liian
pieneksi. Hunni-heimojen päälliköt arvelivat, että länteenpäin olisi
lähdettävä, mutta magyari-heimojen päälliköt neuvoivat, että olisi
parempi mennä takaisin vanhaan isien maahan, josta heidän esi-isänsä
Hunor ja Magyar polveutuvat. Mutta Hunorin jälkeläiset sanoivat, että
olisi turhaa mennä sinne takaisin; eivät he sinnekään enää mahtuisi. --
Mennään vain länteenpäin, kyllä hyvä jumala johdattaa meidät semmoiseen
paikkaan, jossa hunnit ja magyarit voivat asua maailman loppuun saakka.
-- No menkää te -- sanoivat magyarit --, me jäämme tänne. Jos löydätte
kyllin suuren maan, niin lähettäkää meille viesti, ja me tulemme
perässä. Jos ette löydä, niin kääntykää takaisin, kun vetäydymme
yhteen, niin jotenkuten mahdumme. Kyllä sopu sijaa antaa.
Kaikki hyväksyivät tämän puheen. Menkööt hunnit ja jääkööt magyarit.
Mutta kun lähtö oli käsissä, niin siinä hyvästeltäessä virkkoi Attila,
Bendeguzin poika: -- Entä Jumalan miekka, kuka sen nyt saa, hunnitko
vai magyarit? -- Sillä kun magyarit ja hunnit valloittivat
skyyttiläisten maan, pyhittivät he miekan Jumalalle, joka auttoi heitä
voittamaan skyyttiläiset. Tätä miekkaa sanottiin Jumalan miekaksi, ja
siihen oli oikeus joka heimolla. Tietäjät sanoivat: "Niinkauan, kuin
miekka säilyy, älkää pelätkö ketään, sillä Jumala on kanssanne."
Magyariheimojen päälliköt katselivat neuvottomina toisiansa, eivät
tienneet, mitä vastata. He kutsuivat vihdoin tietäjät avukseen. Kolme
päivää ja kolme yötä neuvoteltuaan tietäjät viimein päättivät:
annettakoon miekka sokean miehen käteen, pyörittäköön hän sitä
seitsemän kertaa ja seitsemännen kerran jälkeen pudottakoon sen; jos se
putoaa länteenpäin, viekööt hunnit sen mukaansa, jos itäänpäin, niin
jääköön se magyareille.
Tähän kaikki suostuivat. Eräs vanha, harmaa, sokea ukko talutettiin
paikalle ja annettiin miekka hänen käteensä.
-- Pyöritä sitä seitsemän kertaa, ja seitsemännellä kerralla anna sen
pudota! -- sanottiin hänelle.
Sokea teki niinkuin käskettiin. Seitsemän kertaa pyöritettyään hän
pudotti miekan kädestään, mutta -- kuulkaa ihmettä! -- miekka ei
pudonnutkaan maahan. Syntyi äkkiä hirvittävä pyörretuuli, se sieppasi
miekan ja lennätti sen mukanansa, kuletti, kuletti sitä länteenpäin ja
äkkiä se hävisi niin, ettei ihmissilmä sitä enää nähnyt. -- Katsokaa,
katsokaa -- virkkoi Attila, -- Jumala itse tahtoo, että länteen päin
menisimme. Elkää huolehtiko miekan tähden, kyllä me vielä sen löydämme
ja kun löydämme, niin ilmoitamme sen teille. Tulkaa silloin tekin,
tulkaa!
Niin lähtivät hunnit hyvässä toivossa matkalle. Edellä kulki vanha
Bendeguz, molemmilla puolillaan hänen poikansa Attila ja Buda. Heidän
perässään kulki sankka kansanjoukko, mikä jalkaisin, mikä ratsain. He
pysähtelivät metsissä, niityillä, virtojen varsilla, tarkastelivat
maita ja vesiä kulkiessaan, mutta heille ei kelvannut mikään paikka
ennenkuin Tonavan ja Tiszan [lausutaan Tisan] välillä.
Tämä maa miellytti heitä suuresti. Kuin yhdestä suusta he huusivat:
emme mene edemmäs, tänne jäämme!
Mutta he eivät olleet vielä oikein asettuneetkaan, niin jo tuli heitä
vastaan rautapää Detre hirmuisen suuren sotajoukon kera. Säikähtyneet
kansat, jotka asuivat Tonavan ja Tiszan varrella, olivat hänet
kutsuneet kaukaisilta mailta.
Hän lähetti sanan hunneille, että he saivat jäädä sinne kolmeksi
päiväksi ja kolmeksi yöksi, mutta sitten laittautukoot matkaansa
Jumalan nimeen.
Bendeguz vastasi: -- Kuuleppas sinä rautapää Detre, elä sinä lähettele
viestejäsi, me emme kuitenkaan lähde täältä pois. --
Rautapää Detre ei vastannut 'mitään, vaan lähti sotajoukkoineen
hyökkäämään. Niin lähtivät hunnitkin, Bendeguz johtajana, ja hänen
rinnallaan hänen molemmat urheat poikansa, Attila ja Buda. Niin he
törmäsivät yhteen, kuin kaksi ukkospilveä, ja kun he yhteen törmäsivät,
silloin Tonava nousi yli äyräittensä, -- niin paljon verta siihen
vuoti.
No jos Tonava nousi yli äyräittensä, ei se noussut turhaan! Hunnit
voittivat ja saivat kauniin maan omakseen. Itse rautapää Detrenkin oli
käydä hullusti. Bendeguz ampui hänen otsaansa rautanuolen, mutta se
tunkeutui vain puoleksi päähän. Detre tarttui siihen, napsautti sen
kahtia, eikä ollut millänsäkään koko asiasta. -- Varo Bendeguz -- huusi
Detre -- tätä saavat jälkeläisesi katua vielä seitsemännessä polvessa.
-- Sitten ajaa karautti hänkin jäljelle jääneen pakenevan joukkonsa
jälkeen.
Aika kului, hunnit elivät rauhassa, eivätkä juuri ajatelleetkaan
sotatoimia. Mutta Attila ei saanut rauhaa. Tonavan ja Tiszan väli
tuntui hänestä liian ahtaalta: hän olisi tahtonut valloittaa koko
maailman.
Hänen isänsä, Bendeguz, varoitti häntä: elä ajattelekkaan sellaista,
poikani, ennenkuin löydät Jumalan miekan. Sillä turha on sinun rohkea
urheutesi, jos Jumala ei ole kanssasi.
Sitten kuoli iäkäs Bendeguz, ja hunnit valitsivat Attilan kuninkaaksi.
Siitä päivästä alkaen Jumalan miekka askarrutti Attilan mieltä. Oi,
kunpa hän sen löytäisi!
Kerran sitten hän näkee unta, jonka merkitystä hän ei voi selittää.
Kutsutti siis tietäjiä ja kertoi heille:
-- Kuulkaatte tätä, yöllä näin ihmeellistä unta. Muistan sen niin
selvästi, kuin olisi se tapahtunut keskellä kirkasta päivää.
Harmaahapsinen vanha mies laskeutui luokseni yläilmoista ja sitoi
kupeelleni kiiltävän miekan, mutta sidottuaan sen hävisi hän niinkuin
olisi maa hänet niellyt. Katselen, tarkastelen miekkaa, -- sehän 011
kerrassaan Jumalan miekan näköinen! Ja niinkuin Jumalan miekan
silmiemme edestä sieppasi hirvittävä pyörretuuli, samaten nosti se
minutkin, kuletti yli metsien, vuorien, merien, loppumattomien
tasankojen ja kauhean suurien kaupunkien yli. Lentäessäni sivaltelin
minä miekallani, ja katso: metsät kumarsivat, virrat ja meret
jakautuivat kahtia, kaupungit peittyivät liekkeihin. Tähän minä sitten
heräsin. Sanokaa te, tietäjät, mitä uneni merkitsee?
Astui esiin Torda, vanhin tietäjistä, ja sanoi: -- Armollinen
kuninkaani, henkeni herra, unesi merkitsee, että Jumalan miekka
löydetään, ja silloin sinä valloitat koko maailman.
-- Samaa mekin ennustamme, sanoivat toiset tietäjät.
Siinä tuokiossa juoksee heidän luokseen eräs paimenpoika ja sanoo
hengästyneenä Attilalle: -- Armollinen kuninkaani, pustalta
[ruohoaavikolta, arolta] löysin miekan, tässä se on, ota se omaksesi!
Attila katselee miekkaa, heiluttelee, välkyttelee sitä, ja iloissaan
hän huudahti niin, että maa ja taivas tärisi:
-- Tämä on Jumalan miekka, miehet! Tietäjät katselevat sitä,
skyyttiläisten maassa mukana olleet vanhukset tarkastelevat sitä ja
sanovat hekin:
-- Tämä on Jumalan miekka, tämä!
Attila kysyy paimenpojalta:
-- Mistä olet tämän miekan löytänyt, poikani?
-- Armollinen kuninkaani, -- virkkoi paimenpoika -- siinä kun laumani
perässä kuljin, huomasin, että eräs viimevuotinen hieho arastelee
jalkojansa. Tarkastan, mikä sitä vaivaa ja katso, sen vasen takajalka
on veressä. Ihmettelin siinä, että mikä sen on voinut verille repiä,
kun ei koko pustalla ole muuta kuin hentoa pehmeätä nurmea. Katselen
sinne, katselen tänne, ja kas! huomaan miekan kärjen heinikossa. Tartun
siihen, vetääkseni sen ylös, mutta siinä silmänräpäyksessä nousee
liekki miekan kärjestä. Minä säikähdin ja juoksin pois, mutta kun
katselin taakseni, huomaan, että miekka ponnahtaa maasta ja pyörii,
pyörii, niinkuin vihurin pyörittämänä. Sitten se liekki leimahtaa vielä
viimeisen kerran ja miekka putoo maankamaraan.
Silloin minä rohkaisin mieleni, palasin ja nostin miekan maasta.
-- Tämä on Jumalan miekka, tämä! -- riemuitsi kansa.
Attila koetti sitä heti. Kolme kertaa hän iski sillä joka
ilmansuunnalle niin, että suhahti vain!
-- Tämä se on, tämä se on -- riemuitsi Attilakin ja määräsi heti
sytytettäväksi uhritulia Jumalalle, joka oli antanut miekkansa takaisin
hänelle ja hänen kansalleen.
Ja tietäjien ennustukset täyttyivät, sillä Attila tosiaankin valloitti
koko maailman.
"Sotajoukkojen tie".
"Sotajoukkojen tiestä" ["Linnunrata" on sen suomalainen nimitys.]
kerron teille tänä iltana, kuunnelkaa minua. Kerron siitä pitkästä,
loistavasta, valkoisesta vyöstä, joka tähtikirkkaina iltoina taivaalla
näkyy. Minä kerron teille, mitenkä joutui taivaalle tämä valkoinen,
tämä loistavan valkoinen vyö.
Alan siitä, mihin eilen illalla lopetin: Attila oli valloittanut koko
maailman. Sillä kun Jumalan miekka oli ihmeellisellä tavalla löytynyt,
ei ollut maan päällä sitä kansaa, joka olisi kyennyt voittamaan Attilaa
ja hänen sotajoukkoansa. Attila ei kuljettanut mukanansa Jumalan
miekkaa. Hän antoi vartioida sitä kotonansa kolminkertaisen lukon
takana. Mutta siitä asti, kuin miekka löytyi, ei hänen sydämensä enään
päässyt lannistumaan. Hän tiesi että Jumala oli hänen kanssansa, ja se
tieto kasvatti hänen käsivarsiensa voimaa.
Usein, kun hän vaimonsa Rékan [lausutaan: Reekan] ja sarikaripoikiensa
kanssa istui teltan edustalla, sanoi hän: -- Nyt jo voin rauhallisena
laskeutua hautaani, olen saavuttanut sen, mihin olen pyrkinyt. Minun on
koko maailma. Kaikki maailman kansat ovat minun sankarikansani
veronmaksajia. -- Mutta yksin ollessaan hän mietti ja murehti paljon
sitä, että hänen urhea maailmanvalloittaja-kansansa kerran voisi
hajaantua. Hän olisi tahtonut, että hänen nuorin poikansa Csaba
[lausutaan: Tshaba] tulisi hunnien kuninkaaksi hänen kuolemansa
jälkeen. Hänen monista pojistaan tämä oli hänelle rakkain, tämä oli
urhein. Häntä oli eniten rakastanut ja hellinyt hänen äitinsäkin.
Kerran kun kaikki olivat yhdessä Rika nimisessä metsässä, jossa oli
Attilan lempilinna, kohtasi suuri suru Attilaa ja hänen poikiaan. Réka
kuningatar tuli hyvin sairaaksi, ja tuntien kuolemansa lähestyvän,
kutsutti hän vuoteensa ääreen miehensä ja kaikki poikansa, joista
Aladár [lausutaan: Aladaar] oli vanhin, Csaba nuorin. Hän sanoi
surullisena, kyynelet silmissä: -- Minä kuolen nyt, mutta elkää
haudatko minua seitsemään päivään. Seitsemäntenä päivänä tulkaa
peräkkäin minun luokseni, rakkaat poikani, ja suudelkaa molempia
silmiäni. Se, jonka suudelmasta silmäni avautuvat, olkoon hunnien
kuningas. Alistukoot toiset siihen, se on Jumalan tahto. Unissani hän
sen minulle ilmoitti.
Tämän sanottuaan Réka ummisti silmänsä ja kuoli. Ja he eivät haudanneet
häntä, ennenkuin seitsemän päivää oli kulunut. Silloin kaikki hänen
poikansa suutelivat hänen silmiänsä perättäin. Ensin Aladár, sitten
toiset, mutta Rékan silmät eivät avautuneet. Tuli viimein Csaba, itkien
hän heittäytyi äitinsä päälle ja suuteli hänen silmiänsä, ja katso,
Réka avasi silmänsä ja hymyili rakkaimmalle pojalleen.
-- Sinusta tulee hunnien kuningas, poikani. Sinun suudelmasi olivat
kuumimmat. Katso, tässä vuoteeni vieressä on nuoli -- olkoon se sinun.
Monessa suuressa hädässä se tulee sinulle hyvään tarpeeseen.
Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä koskaan enää avannut niitä. Linnan
alapuolella, vuoren juurella, juoksi puro. Sen rannalle kaivettiin
hänen hautansa, ja siihen hänet haudattiin. Äärettömän suuren kiven
vyörytti Attila vuoren huipulta haudalle, ettei ihmiskäsi koskaan
häiritsisi Rékan rauhaa.
Monta, monta vuotta oli kulunut Rékan kuolemasta, kun Attila kyllästyi
yksinäiseen elämäänsä, ja meni uudestaan naimisiin. Mikolt oli sen
ihanan kuninkaantyttären nimi, johonka hän mieltyi. Attilan mielessä
kyti tuuma lähteä merien yli katsomaan, oliko sielläkin valtakuntia ja
kansoja. Olkoot vain, kyllä hän valloittaa nekin. Mutta ennenkuin hän
laittautui matkalle sankarijoukkoineen, vietti hän Mikoltin kanssa
häitä. Olkoon emäntä talossa sill'aikaa, kuin hän merien takana
samoilee.
Mutta kuinkas kävikään! Hääyönään Attila kuoli! Kun hän heittäytyi
vuoteeseensa, rupesi hänen nenästään vuotamaan verta, omaan vereensä
tukehtui koko maailman valloittaja ja kuningas.
Suru oli suuri koko maassa. Omaan vereensä piti kuolla sen, joka oli
vuodattanut niin monen urhon verta -- valittivat kansat. -- Ei hän
ehtinyt siunatakkaan meitä -- murehtivat hänen poikansa.
Suurella komeudella Attila haudattiin. Kolminkertaiseen ruumisarkkuun
laskettiin hänen ruumiinsa: kultainen oli ensimäinen arkku, hopeainen
toinen ja rautainen kolmas. Virran rantaan kaivettiin syvä hauta,
joka johti virran pohjan alle: tänne laskettiin hänet tuossa
kolminkertaisessa arkussa, ja ettei ihmiskäsi voisi häntä koskaan
häiritä eikä edes kukaan tietäisi, mihinkä hän oli haudattu,
kaivatettiin hauta orjilla, jotka sen umpeenkin loivat ja tämän jälkeen
tappoivat toisensa...
Tuskin oli saatu Attila haudatuksi, kun voitetut kansat joka taholla
alkoivat liikehtiä. Mutta he tiesivät hyvin, etteivät muuten voi mitään
urheille hunneille, elleivät saa Attilan poikia usutetuiksi toisiansa
vastaan. Työn aloitti salakavala Detre. Bendeguzin ampumaa nuolta hän
kantoi yhäkin otsassaan. Otsassaan nuolta ja sydämessään kostoa! Jo
silloin hän uhkasi Bendeguzia: varo, tämän nuolen tähden saa vielä
seitsemäskin sukupolvesi kärsiä.
Hän meni suoraan Aladárin luokse ja sanoi hänelle: -- Miten sinä
saatat, vanhempana, suostua siihen, että Csaba, veljistä nuorin, on
hunnien kuningas! Sinullahan on siihen oikeus Jumalan ja ihmisten
edessä!
Aladár vastasi: -- Oikeassa olet, Detre, mutta äitini tahtoi näin. Ja
hänelle oli Jumala määrännyt, että se on tuleva kuninkaaksi, jonka
suudelmasta hänen silmänsä avautuvat.
-- Voi sinä, maailman narri, --- sanoi Detre -- etkö sinä ole sitten
huomannut, että äitisi on Csabaa rakastanut eniten! Jos hän olisi sinua
eniten rakastanut, niin sinun suudelmastasi olisivat hänen silmänsä
avautuneet.
Jo himmeni Aladárin järki tästä salakavalasta puheesta. Hän uskoi nyt,
että hänen äitinsä oli pettänyt hänet, kun Detre niin vakuutti. Hän
lähetti heti sanan Csaballe, käski tuoda Jumalan miekan omaan
telttaansa, sillä siellä sen oikea paikka muka oli. Csaba vastasi: --
Jumalan miekka on hunnien, veliseni, ei minun, eikä sinun.
-- Otanpa sen väkisin, jos hän ei anna hyvällä -- virkkoi Aladár.
Hunnit jakautuivat kahteen osaan; toiset pitivät Csaban, toiset
Aladárin puolta. Gootit ja muutkin voitetut kansat nousivat hunneja
vastaan, mutta viekas Detre neuvoi heitä, että toiset liittyisivät
Csabaan, toiset Aladáriin, ja sotajoukkojen yhteentörmätessä pitäisi
heidän säästämän toisiansa ja tappaman ainoastaan hunneja.
Eipä kavala Detre tyytynyt vielä tähänkään. Kolme päivää oli jo kauheaa
taistelua kestänyt, ja purot paisuivat hunnien verestä. Silloin hän
lähetti erään luotettavan miehensä, vanhan harmaahapsisen ennustajan
muodossa, Csaban luokse. Tämä neuvoi Csabaa: -- Jos tahdot olla hunnien
kuningas, niin ota esille Jumalan miekka, sillä ilman sitä et voita
Aladária. --
Csaba ei oikein tiennyt, uskoakko vai eikö näitä sanoja, mutta kotvasen
mietittyään hän käski avata kolminkertaisen lukon, ja otti esille
Jumalan miekan. Turhaan vanhukset häntä varoittivat; -- Elä koske
Jumalan miekkaan, kuninkaanpoika Csaba! Jumala on vain niinkauan
kanssamme, kuin miekka säästyy veljenvereltä. -- Csaba ei totellut
vanhuksia. Hän keräsi joukkonsa jäännökset, ja miekkaa kädessään
välkyttäen hän läksi hirvittävän suurta vihollisjoukkoa vastaan. Jo
kaukaa hän huusi Aladárille: -- Tässä on Jumalan miekka, veli! -- Mutta
miten kävi! Veljet törmäsivät yhteen niin, että taivas ja maa tärisi.
Kipinöitä sinkoili ja liekkejä nousi Jumalan miekasta niin, että monet
tuhannet kadottivat näkönsä. Ja kuolleena kaatui harmaan oriinsa
selästä Aladár sekä moni muu hunnilaisurho hänen rinnallaan. Mutta
kuulkaapas nyt! -- Jumalan miekka sammui äkkiä, siitä ei lähtenytkään
löpinöitä eikä liekkejä enää! Siihen räiskähti Aladárin verta, ja siitä
verestä sammuivat kipinät ja liekit. Turhaan löi Csaba sillä oikeaan ja
vasempaan, miekka ei haavoittanut enää ketään.
Jos hänellä ei olisi ollut omaa miekkaansa mukana, olisivat viholliset
tappaneet hänetkin.
-- Jumala on rangaissut minua -- huokasi surullisena Csaba. Jo tuli
tuho hunnien jalolle kansalle, jo tuli. Maailman voittaneesta sankari
joukosta ei ollut jälellä enään kuin viisituhatta miestä. Muut -- noin
kymmenentuhatta -- makasivat verissään ja haavoissaan.
Tuska kouristi sydäntä kun ajatteli, että nuo haavoittuneet sankarit
olivat kaikki kuoleman omia. Jos edes nämä voisivat jäädä eloon! Jos
hän nämä saisi parannetuiksi! Silloin hän ehkä vielä voisikin pelastaa
tämän maan hunneille! Ja katso! Hänen tätä ajatellessaan avautui
taivas, ja Turul, tarulintu, valkea vaakalintu, ilmestyi kirkkaassa
taivaallisessa valossa hunni-urhojen yläpuolelle. Se laskeutui yhä
alemmas ja puhkesi puhumaan:
-- Elä lannistu, Csaba! Ota nuolesi, jonka äitisi on antanut sinulle
kuolinvuoteellaan. Ammu sillä nuolella ja juokse sitten nuolen perässä.
Minkä kasvin päälle se putoaa, sen kasvin nesteellä anna voidella
urhojen haavat, niin he paranevat samassa. --
-- Tämähän on minun äitiarmaani ääni -- huusi Csaba. Mutta siinä
tuokiossa pyrähti Turul-lintu lentoon nopeammin kuin tuuli ja hävisi
taivaan korkeuteen.
-- Hänen äänensä se oli -- huusivat hunniurhotkin -- se on Rékan ääni!
Heti noutamaan ihmenuolta! Csaba jännitti jousen tähdäten yli
kukkaisniityn, jolla he seisoivat. Sitten hän juoksi nuolen jälkeen
minkä kerkesi. Hän löysikin nuolen erään leveälehtisen kasvin päältä.
Sukkelaan he poimivat oikein paljon näitä yrttejä. Yrtin nesteellä he
voitelivat urhojen haavat ja katso, he tulivat nyt entistä vahvemmiksi
ja kauniimmiksi.
-- Johdata meidät takaisin magyarien luo -- virkkoivat hunnit Csaballe
-- kutsutaan heidätkin tähän kauniiseen maahan! Yhteisvoimin sen
takaisin valloitamme.
-- Puhutte niinkuin minun sydämestäni -- vastasi Csaba. -- Samaa tahdon
minäkin. Mennään takaisin -- mutta ei kaikki. Jääköön tänne
kolmetuhatta miestä. Asukoot he täällä, kunnes me palaamme
magyariveljien kanssa. Ei kukaan saata silloin sanoa, että
häpeällisesti olemme jättäneet Attilan maan.
Samana päivänä erkani kolmetuhatta urhoa Csaban joukosta ja asettui
maan rajalle, kauniiseen Székelynmaahan [lausutaan: Seekäinmaahan]
asumaan. Mutta ennenkuin Csaba läksi takaisin skyyttiläisten maahan,
uhrasivat he tulelle, vedelle, ilmalle ja viimeksi maalle. Takaisin
lähtevät vannoivat kaikki valan Jumalan vapaan taivaan alla, että jos
vihollinen Székelynmaahan jääneitä ahdistaisi, niin he palaavat
takaisin vaikka maailman äärestä. Vaaran ilmoittaa heille tuli, jos ei
tuli, niin vesi, jos ei vesi, niin ilma, jos ei ilma, niin maa.
-- Palaamme, kyllä palaamme! -- huusivat he niin, että maa ja taivas
kaikui.
Olt-virran, lähteillä he tekivät valansa. Silloin Csaba otti esille
Jumalan miekan ja kastoi sen Olt-virran veteen. Kovalla äänellä hän
lausui: -- Oltin vesi, pese pois veljen veri Jumalan miekasta! -- Ja
katso, Aladárin veri juoksi pois Jumalan miekasta. Se välkkyi ja
kiilsi, niinkuin ennenkin. He panivat sen taas kolminkertaisen lukon
taakse, ja veivät sitä siten kotiinpäin skyyttiläisten maahan.
Mutta tuskin he olivat lähteneet, eivät olleet päässeet vielä kunnolla
rajallekaan, niin jo maa järisi, puut huojuivat ja viittailivat
surullisesti, niinkuin olisivat sanoneet: takaisin, takaisin,
székelyläiset [lausutaan: seekälläiset] ovat vaarassa.
Ja niinpä olikin, kuin puut ilmoittivat. Kaikenlaiset kansat
hyökkäsivät székelyläisten kimppuun.
-- Takaisin, takaisin -- huusi Csaba -- perässäni urhot! --
Nopeammin kuin vinha vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin he
nelistivät takaisin, ja maahan he löivät viholliset niin, ettei heistä
jäänyt jälkeäkään jälelle.
Sitten he taas suoriutuivat matkalle skyyttiläisten maahan. Kulkivat
taas yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen. Mutta
seitsemäntenä päivänä, kun he yrittivät suuren joen yli kulkea, rupesi
virta äkkiä paisumaan, tulvimaan, se kohisi ja ärjyi kauheasti, ihan
kuin se olisi ärjynyt ja huutanut: takaisin, takaisin, vaarassa ovat
székelyläiset!
Takaisin he nelistivät taas vinhaa vihuria nopeammin, vieläpä
ajatustakin sukkelammin ja katso, vesi oli oikeassa. Monenlaiset kansat
piirittivät székelyläisiä. Maahan Csaba löi nämäkin, ei heistä
hituistakaan jäänyt jälelle.
Kolmannen kerran hunnit lähtivät paluumatkalle, jo he olivat yhden
vuoden matkanneet, siellä Kreikan valtakunnan tienoilla he samosivat,
mutta silloinpa nousi äkkiä hirmuinen myrsky. Sieltä se sai alkunsa
székelyläisten maasta. Se lähti liikkeelle pienenä tuulena, mutta
kulkiessaan se yhä kasvoi, ja myrskynä se heidät saavutti. Ulvoi ja
ärjyi hirmumyrsky, ja eikös se ulvonut ja ärjynytkin: takaisin,
takaisin, székelyläiset ovat vaarassa!
Taas lähdettiin tuulispäänä takaisin, ja ääretön vihollisjoukko lyötiin
kolmaskin kerta.
Nyt he lähtivät takaisin skyyttiläisten maahan jo neljännen kerran.
Aika riensi. Kului viisikymmentä, jopa satakin vuotta, eikä
székelyläisiä vihollinen häirinnyt: he saivat elää rauhassa. Mutta
turhaan he odottivat takaisin palaavaksi Csabaa kuninkaan poikaa
magyarien kera. Jo luulivat heidän hävinneen Kreikan maahan, takaisin
löytämättä. Vaikka takaisinhan he kuitenkin löysivät. Csaba vei
magyarilaisille veljille jälleen Jumalan miekan, ja kertoi heille: --
Isäni on löytänyt Jumalan miekan ja valloitti sen avulla koko maailman.
Mutta kun hän ummisti silmänsä, asettui meihin paha henki ja veli nosti
veljeä vastaan miekkansa. Minunkin sieluni järkkyi. Upotin Jumalan
miekan veljeni sydämeen. Mutta ennen lähtöäni huuhdoin sen Olt-virran
vedessä: katsokaa sitä, se välkkyy ja kiiltää niinkuin ennenkin. Tulkaa
magyarit, valloittakaamme takaisin Attilan maa!
Nuoret urhot olivat kovin halukkaita lähtemään heti paikalla, kun Csaba
oli niin paljon kaunista kertonut Attilan maasta. Mutta vanhukset
estelivät: -- Odottakaa, elkäämme lähtekö ennenkuin Jumala antaa meille
lähdönmerkin.
Tähän magyarit suostuivat ja elelivät eteenpäin skyyttiläisten maassa.
Sillävälin lisääntyivät székelyläisetkin ja elelivät rauhassa. Kauas
oli levinnyt heidän maineensa, ja viholliset eivät uskaltaneet kajota
heihin. Mutta kaiken maailman kansat eivät saattaneet pysyä kauan
alallaan, ja kun he voimistuivat jonkun verran, ahdistivat he taas
székelyläisiä. Olisipa vain ollut székelyläisiä hiukan enemmän! Mutta
sata vihollista tuli jokaisen osalle, kun yksinpä heinänkorretkin
näkyivät nousevan heitä vastaan. Turhaan he käänsivät katseensa
skyyttiläisten maahan, ei sieltä tullut apua. Csaba kuninkaanpoikahan
oli jo aikoja sitten muuttunut tomuksi ja tuhaksi, häntä oli turha
odottaa enää.
Mutta kuulkaa nyt ihmettä! Kun székelyläiset juuri valmistautuivat
viimeiseen otteluun, valkeni pimeänä keskiyönä taivas, ja tähtien
kirkkaassa valossa ilmestyi kuninkaanpoika Csaba kaikkien niiden
urhojen kanssa, jotka monta sataa vuotta sitten löivät hajalle kolmasti
székelyläisten viholliset.
Ei jättänyt székelyläisiä pulaan nytkään heidän suojelustähtensä,
Saturnus. Se se oli antanut tiedon ylhäällä taivaassa Csaballe:
székelyläiset ovat vaarassa!
-- Ylös, ylös urhot! huusi Csaba, ja jo ammoin kuolleet urhot nousivat
ja ajaa karahuttivat yli kirkkaan tähtitaivaan nopeammin kuin vinha
vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin. Ja székelyläisten maan
rajalla, jossa taivas kaartuu yli vuoren, laskeutuivat he alas
taivaasta.
Hirmuinen kauhu valtasi viholliset heidän nähdessään hunni-urhojen
laskeutuvan alas taivaasta ja tulevan székely-veljien avuksi näiden
suuressa hädässä. Jo pakenevat järkensä menettäneet, eikä ole sitä
miestä, joka uskaltaisi pysähtyä tahi edes taaksensa vilkaista.
Ja kuulkaa ja ihmetelkää! Csaba ja hänen urhonsa nousivat taas
tähtikirkkaalle taivaalle ja ajaa karahuttivat takaisin samaa tietä,
mitä olivat tulleetkin. Välkkyvä valkoinen tie syntyi orhien kavioiden
jäljistä, tie, joka ei koskaan häviä, vaan joka pysyy ikuisesti: se on
"sotajoukkojen tie".
Siellä se tähtikirkkaina öinä taivaalla vieläkin välkkyy.
Attilan maa.
Noin neljäsataa vuotta oli kulunut maailman valloittajan Attilan
kuoleman jälkeen, kun Hunorin veljen, Magyarin, jälkeläiset läksivät
skyyttiläisten maasta takaisin valloittamaan Attilan maata. Sitä maata,
josta Csaba oli niin ihmeen kauniisti kertonut. Se on kaunein kaikista
Attilan valloittamista maista. Sen multa on musta. Sen vesi on makea.
Sen nurmi on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Mittaamattoman
tasangon halki vyöryy kaksi suurta virtaa: Tonava ja Tisza. Suunnatonta
tasankoa reunustavat metsäiset kukkulat. Ei haltioidenkaan valtakunta
voisi olla kauniimpi ja ihanampi.
-- Tulkaa mukaani -- sanoi Csaba -- minä opastan teidät isäni maahan.
Se on kaunein paikka maailmassa. --
-- Uskomme kertomuksesi joka sanan -- vastasivat heimon vanhimmat. --
Lähtisimmekin kanssasi, Attilan poika, isäsi maahan, jos et olisi
tappanut omaa veljeäsi. Mutta tuo maa on nyt vielä veljenverestä
punainen. Itse sanoit, että hunnit ovat jakaantuneet kahteen
puolueeseen, veli on vuodattanut veljen verta. Ei maa ime itseensä
veljen verta niin pian. Emme mene kanssasi, Csaba. Odotamme hiukan ajan
kulkua. Pidämme muistissa isäsi maata. Jos emme itse näkisikään sitä,
niin voivat poikamme ja jälkeläisemme nähdä sen. Magyarilaisten jumala
on monta ihmeellistä asiaa ilmoittanut meille. Me luotamme häneen: hän
on meille tai meidän jälkeläisillemme ilmoittava, onko meidän
lähdettävä Attilan maahan --
Suuri, raskas suru laskeutui Csaban, kuninkaanpojan, sydämmelle.
Hän suri yöllä, suri päivällä. Miksi hän tulikaan takaisin! Miksi
hän olikaan jättänyt sen kolmituhantisen hunnijoukon sinne
vihollisnaapurien saaliiksi! Tullessaan skyyttiläisten maahan kääntyi
hän kolme kertaa takaisin: ensiksi maanjäristys, sitten veden
paisuminen ja kolmannella kerralla tuulen pauhina toi viestin
székelyläisten vaaraan joutumisesta. Joka kerta lyötiin vihollinen. Jos
hän silloin olisi tietänyt, että magyarit eivät seuraa häntä -- silloin
hän ei olisi jättänyt sinne sitä kourallista joukkoa -- He tuhoutuvat
sinne -- murehti itsekseen Csaba.
Csaba raukka! Ei hän saanut enää koskaan nähdä isänsä maata. Yhden
ainoan kerran kumminkin -- toisesta maailmasta. Sinne oli vienyt
viestin Saturnustähti, että székelyit olivat vaarassa. Kirkkaasta
taivaasta hän riensi joukkoineen takaisin Attilan maahan, auttaakseen
székelyläisiä vielä kerran. Hän pelastikin heidät. Ja sitten hän nousi
takaisin tähtikirkkaalle taivaanlaelle urhojensa kera. Kimalteleva
valkoinen tie syntyi ratsujen jalkojen jäljistä. Te näette sen
tähtikirkkaina iltoina: se on "sotajoukkojen tie".
Aika kului, vuosi tuli vanhan tilalle -- magyarit eivät liikahtaneet
skyyttiläisten maasta. Mutta vuosien näin vieriessä lisääntyivät
lisääntymistään Hunorin ja Magyarin jälkeläiset. Vuosi vuodelta kävi
maa yhä ahtaammaksi. Vanhat alkoivat neuvotella ja nuoret liikahdella.
Isältä pojalle oli jäänyt muisto Csabasta ja hänen ylistävistä,
kauniista, Attilan maata koskevista kertomuksistaan.
-- Me menemme nyt sinne ja otamme sen takaisin, omistakoon sen kuka
tahansa -- sanoivat nuoret niinkuin yhdestä suusta.
Koko maa kuhisi, vanhat, nuoret, kaikki olivat valmiit lähtemään
Attilan maahan. Vuoret ja laaksot kaikuivat innostuneista puheista:
otamme takaisin Attilan maan! Suusta suuhun kulkivat Csaban sanat
hyljätystä maasta: sen multa on musta, sen vesi makea, sen vihreä nurmi
on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Riemuitsi joka sielu --
yksin Elöd [lausutaan: Älööd] oli murheellinen. Elöd ja hänen vaimonsa
Emese [lausutaan: Ämäshä]. Elöd, Attilan pojanpoika, oli ensimäisiä
miehiä skyyttiläisten maassa. Hän oli urhoista urhein ja viisaista
viisain. Suuri suru painoi hänen sydäntään -- hänellä ei ollut lasta.
Olisihan voinut tyytyä siihen sentään, ettei hän pääsisi näkemään
Attilan maata, jos vain liha hänen lihastaan johtaisi magyarit heidän
uuteen kotimaahansa.
Tätä hän murehti vaimoineen yötä ja päivää. -- Katso -- sanoi Emese --
maan madollakin on lapsensa, minua vain ei Jumala armahda. -- Yhtä vain
Emese rukoili illalla maata pannessaan, aamulla noustessaan -- poikaa,
joka astuisi isänsä tilalle.
Vihdoin Jumala kuuli Emesen rukouksen. Hän näki eräänä yönä ihmeellisen
unen. Hän näki Attilan poikinensa kiitävän siivellisten orhien selässä
skyyttiläisten maan halki. Ja heidän jäljessä hunnisankarit. Attilan
kädessä liehui lippu. Lipussa Turul-lintu, ihmelintu, räpyttelee
siipiänsä, lähtee äkkiä lentoon lipusta ja laskeutuu suoraan hänen
syliinsä, laskee päänsä hänen povelleen ja nukahtaa siihen. Ja kuulkaa
tätä ihmeellistä unta: Emesen povi avautuu ja siitä puro pulpahtaa
esille. Puro kasvaa, kasvaa, paisuu suureksi virraksi ja vierii maan
läpi, tunkeutuu läpi metsien ja vuorien, yli maan rajojen ja virtaa
eteenpäin yli koko maailman.
Tämä on tosiaankin ihmeellinen uni! Kukahan sen taitoi selittää? Heti
kutsuttiin tietäjät kokoon sitä selittämään. Tietäjät kokoontuivat ja
neuvottelivat seitsemän päivää ja seitsemän yötä yhtämittaa, ja heidän
ennustuksensa riemastuttivat Elödin ja Emesen sydäntä sekä aiheuttivat
suuren ilon nuorten sekä vanhojen, koko kansan keskuudessa.
-- Sinun unesi selitys merkitsee meille suurta iloa -- virkkoi
tietäjien esimies. -- Unesi merkitsee, että Jumala antaa sinulle
poikalapsen, joka isoksi kasvettuaan johdattaa magyarit Attilan
maahan. --
Ihmiskielellä ei ole mahdollista tulkita Emesen ja hänen herransa iloa.
Ja kansa iloitsi myös suuresti. Entäs kun tietäjien ennustus toteutuu,
ja Emese saa kauniin, vahvan pojan! Vielä samana päivänä Elöd kutsutti
kokoon kansan tietäjät antaakseen nimen pojalleen.
-- Uni on ilmoittanut hänen syntymänsä, olkoon Almos [Alom = uni. Almos
lausutaan: Aalmosh] hänen nimensä -- sanoivat tietäjät.
Nimi miellytti sekä Elödiä että Emeseä. He kasvattivat suurella
huolella ja rakkaudella Almosia. Ja vuosien vieriessä kasvoi Almos
kauniiksi, uljaaksi sankariksi. Hänen viisautensa ja urheutensa maine
meni kauas yli maan rajojen. Arkaluontoiset ja heikkouskoisetkin saivat
rohkeutta ja Almosin kehoituksesta kaikki läksivät matkalle, vanhat ja
nuoret, naiset ja lapset.
Mutta ennenkuin magyarit läksivät kotimaata itselleen valloittamaan,
vannoivat seitsemän pääheimon johtajat Almosille uskollisuudenvalan.
Valansa he vahvistivat verellänsä. He laskivat käsivarrestaan verta
yhteiseen astiaan, tähän vereen he kastoivat miekkansa ja sillä tavalla
he vannoivat, että niinkauan kuin Almosin heimossa on miespuolinen
jälkeläinen, ei voi muuhun heimoon kuuluva tulla magyarien johtajaksi
Myös Almos laski verta käsivarrestaan ja vannoi, että ne seitsemän
päämiestä ja heidän jälkeläisensä jäävät kaikiksi ajoiksi johtoon.
-- Näin vuotakoon sen veri, joka rikkoo valansa -- sanoi Almos punaisen
verensä pulputessa.
-- Näin vuotakoon -- sanoivat siihen päämiehetkin
Maa järisi, puut huojuivat magyarien matkan varrella. Miehet matkasivat
hevosten selässä ja jalkaisin, naiset ja lapset härkävaunuissa.
Metsästä arolle, arolta metsään, yli vuorien ja laaksojen ennen
kulkemattomia teitä vyöryi yhä eteenpäin isänmaatansa etsivien
magyarien tulva, lakaisten tieltään kaiken, mikä ei väistynyt.
Väliin kerääntyi suunnaton ihmisjoukko työntääkseen heidät
takaisin, mutta se saikin katkerasti katua tekoansa. Missä heitä
isänmaanhankinta-matkallaan pidätettiin, siellä he eivät jättäneet
kiveä kiven päälle.
Mutta vuodet vierivät, eivätkä he voineet löytää Attilan maata. Monet
heistä kuolivat vieraalla maalla. Nuorena, kukkeimmillaan ollessaan
läksi Almoskin matkalle, ja katso, nyt hän oli jo vanha mies ja heikko.
Usein virkkoi hän pojalleen, Arpádille [lausutaan: Aarpaadille], joka
oli pitkän vaelluksen aikana kehittynyt uljaaksi nuorukaiseksi: --
Mielelläni laskeutuisin hautaan, poikani, kunhan vain saisin nähdä edes
vilahdukselta Attilan maan, kunhan vain saisin viedä kansani perille
asti.
Kerran he jo löysivät sellaisen maan, joka oli Attilan maan kaltainen.
Multa oli musta, vesi makea ja nurmi kuin vihreä silkki ikään.
Loppumattomia tasankoja halkaisivat suuret virrat ja reunustivat
metsäiset kukkulat. Jo he aikoivatkin siihen paikkaan pysähtyä. Mutta
pianpa heidän teltanpystyttämispuuhansa keskeytyivät, sillä taivas ja
maa musteni yläilmoista laskeutuvista haukkalaumoista. Ne laskeutuivat
nautalaumojen päälle, ja hakkasivat, noukkivat eläimiä kauheasti
kirkuen ja kiljuen ikäänkuin olisivat sanoneet: eteenpäin, eteenpäin,
ei tämä ole teidän paikkanne. Sehän niiden tarkoitus olikin. Niin
tietäjät selittivät, jotka ymmärsivät lintujen kieltä.
Eteenpäin, eteenpäin, ei tämä ole Attilan maa!
Ja he suoriutuivat matkalle taas ja lähtivät kulkemaan, kulkivat
metsien, niittyjen, jokien poikki, paljon kärsien, mutta koskaan
lannistumatta. Jumalahan oli heidän kanssaan. Ja katso, kun he luulivat
olevansa kenties hyvinkin kaukana Attilan maasta, valtasi jokin
ihmeellinen aavistus vanhan Almosin. Hän virkkoi Arpädille:
-- Kutsu kokoon kansan johtajat, poikani. Minä tunnen, että tämä maa,
jonka päällä minä seison, on Attilan maa. Katso ympärillesi! Mitä minä
aavistan, sen sinä varmaan näetkin selvästi. Niin pitkälle, kuin silmä
kantaa, näkyy vain tasaista alankomaata, jota metsät ja vuoret
reunustavat. Ihan kuin näkisin ne kaksi virtaakin, joista Csaba niin
monta kertaa on kertonut meille. Tämä on se maa, juuri tämä!
Sillävälin kokoontuvat päämiehet ja tietäjät, ja kaikki kuuntelivat
surunsekaisella riemulla Almosin sanoja. He riemuitsivat saapuessaan
vihdoinkin Attilan maahan, mutta suru oli syvä heidän nähdessään
Almosin silmistä, että tämä puhuu viimeisen kerran heille.
-- Seuratkaa häntä! -- Almos osoitti poikaansa ja kaatui kuolleena
päämiestensä syliin.
Pian levisi tieto magyarien saapumisesta Attilan maahan.
Tonavan, Tiszan, Marosin ja Oltin seutuvilla, metsissä ja pustilla
liikahtivat ihmiset ja elämä kihisi kuin muurahaiskeossa. Sillä Attilan
muisto ei ollut vielä haihtunut. Pakoonko lähteä vai vastustaakko
"Jumalan ruoskan" jälkeläisiä! Ainoastaan székelyit tiesivät, mitä
heidän oli tehtävä. Neljäsataa vuotta he olivat odottaneet
magyariveljiään, ja nyt, kun nämä olivat saapuneet, läksi heidän
parhaimmistonsa heitä vastaan, kulkien yöt ja päivät saadaksensa nähdä
silmästä silmään kauan kaivattuja veljiään.
Eihän oltukaan turhaan huokailtu: nyt olivat magyarit vihdoinkin
täällä! Toistensa syliin heittäytyivät magyarit ja székelyit ilosta
itkien. Heidän kielensä oli yhtäläinen, he ymmärsivät toistensa
puhetta. Ja nyt he valmistivat suuria juhlia. Hevosia he uhrasivat
magyarien jumalalle, joka heitä auttoi ja tänne johdatti.
-- Yhdessä elämme ja yhdessä kuolemme! -- huusivat magyarit ja
székelyit, niin että taivas ja maa raikuivat.
-- Lähdetään! Eteenpäin! -- kiihkoilivat nuoret.
-- Seis! Odottakaa! -- rauhoittivat vanhukset, viisaat heitä. -- Meidän
on ensin saatava tietää, mitkä kansat nykyään asuvat maassa,
luovuttavatko he meille hyvällä Attilan perinnön vai eivätkö. Jos
luovuttavat, niin vanhalla oikeudella sen saamme, jos taas eivät, niin
miekalla me sen otamme. --
Nuori oli iältään Arpád, mutta vanha viisaudessa: hän hyväksyi vanhojen
neuvot. Hän virkkoi heti Kusidille [lausutaan: Kushidille], Kund
päällikön pojalle, joka oli hänkin nuori mutta hyväjärkinen, jonka
jokainen ajatus oli viisas, mutta joka sittenkin aina punnitsi sitä
kaksi kertaa, ennenkuin lausui sen ilmi.
-- Kuules, Kusid, lähde sinä ja matkustele Attilan maassa yksinäsi,
nähdäksesi ja kuullaksesi, mitkä kansat asuvat maassa, kuka nykyään on
maassa ensimäinen ensimäisten joukossa. Niin kauan, kuin sinä olet
matkalla, me emme liikahda täältä. Levähtää saa kansani sill'aikaa,
kunnes sinä saavut. --
Kusid läksi ja otti tarkkaan vaaria kaikesta matkansa varrella. Metsät,
pustat, purot, joet tulivat tarkastetuiksi. Hänen sydämensä paisui
ihastuksesta ja riemuiten huudahti hän tuon tuostakin: Tämä se on se
maa, josta Csaba meille kertoi! Saapuipa hän kerran erääseen
kaupunkiin. Siinä kaupungissa asui ruhtinas, jonka nimi oli Svatopluk.
Hän meni suoraan Svatoplukin palatsiin. Eipä hän kaunistellut eikä
kierrellyt, sanoipa vain suoraan, kuka hän oli ja kenen lähettämä.
-- Ja mitä te sitten tahdotte täältä? -- kysyi ylpeästi Svatopluk.
Kusid sanoi: -- Emmehän me ole sen pahemmissa aikeissa, minä, Kusid,
Kundin poika, sanon sen sinulle. Tahdommepahan vain asettua tähän
maahan asumaan. --
-- No asettukaa sitten, onhan tässä tilaa tarpeeksi asti tässä minun
maassani -- myönteli Svatopluk. -- Hätäkös teidän on täällä elääksenne,
jos väin minua uskollisesti palvelette. --
Tarpeeksi Kusid tästä puheesta ymmärsi, mutta ei ollut tietävinään,
sanoipa vain Svatopinkille:
-- Ymmärrän puheesi, Svatopluk. Minä palaan herrani luo, ja kerron
hänelle. -- Palatessaan hän ei voinut olla lekkeriänsä täyttämättä
Tonavan vedellä. Laukkuunsa hän pani multakokkareen ja kourallisen
ruohoa näyttääksensä Arpádille ja magyareille, etteivät Csaban
kertomukset olleet satua.
Ja Kusid saapui, ja Arpád keräsi ympärillensä päälliköt, että he
kuulisivat Kundin pojan retken tulokset.
Kusid näytti multakokkaretta ensin.
-- Katsokaatte tätä multaa -- se on mustaa ja pehmeää. Sen vertaista ei
löydy muualla maailmassa.
Kädestä käteen kulki nyt se kourallinen multaa, kaikki he kauan
tarkastelivat sitä suurella mielihyvällä. Silloin hän otti esille
heinätukkonsa.
-- Katsokaa nyt tätä! Eikö se olekin vihreätä silkkiä vihreämpi? Ja
koettakaa kädessänne, se on pehmeämpikin kuin silkki. --
-- Silkkiä pehmeämpi! -- myönsivät kaikki.
-- Juokaahan nyt tilkkanen tästä minun lekkeristäni; minä täytin sen
Tonavasta. --
Ympäri kulki lekkeri ja kaikki sanoivat:
-- Mettä makeampi! --
-- Mitä kansoja asuu nyt tässä maassa? -- kysyi Arpád -- ja kuka on
niiden ylin päämies? -- Kasvot ja silmät paloivat hänen tätä
kysyessään.
-- Monenlaisia kansoja asuu täällä -- vastasi Kusid. -- Mutta
ensimäinen ensimäisten joukossa on Svatopluk, slovakkien- ja
morvalaisten ruhtinas. Kuulkaa hänen viestiänsä! Ei hän ole sitä
vastaan, että tänne asetumme asumaan, kun vain palvelemme häntä
uskollisesti. --
Kauheasti suuttui Arpád tästä. Hänen säilänsä säihkyi, kun hän sitä
vimmoissaan pyöritteli.
-- Kuulettekos! Hän kutsuu minua ja minun kansaani orjuuteen.
Lähdetään! --
Hän käski heti puhaltaa sotatorveen. Kaikki, jotka kelpasivat aseiden
käyttöön, olivat pian jalkeilla. Kusidin lähetti Arpád edeltäpäin.
Sanoi hänelle:
-- Valikoi orheistani valkoinen. Pane sille kultaiset suitset ja
päähän timanteilla koristetut päitset. Mene edeltäpäin ja vie ratsu
Svatoplukille. Sano hänelle: Sinun herrasi Arpád lähettää nämä sinulle.
Lähettää ne siksi, että olisi, millä karkaisit pois tästä Attilan
maasta. --
Kusid meni siis edeltäpäin ja talutti valkoisen ratsun Svatoplukin
eteen. Sanoipa hän suoraan, pelkäämättä mitä Arpád oli käskenyt.
-- Mitäs sinä puhut? Sanoppas vielä kerran kuinka se oli! --
Ja Svatopluk remahti sellaiseen nauruun, että nauru kajahti maan
allakin.
-- Kyllä minä, vaikka sata kertaa -- sanoi Kusid. -- Jos elämäsi on
sinulle rakas, näin nouse ratsun selkään, Svatopluk, sillä sen sanon,
että miekan kärkeen muuten pääsi joutuu. --
Svatopluk lakkasi jo nauramasta. Viha ja suuttumus väänsivät hänen
kasvonsa.
-- No sano siis herrallesi, että minä en istu hänen ratsunsa selkään.
Nuijalla käsken lyödä hänen koninsa kuoliaaksi, kultaisen satulan
viskaan Tonavaan, timanttiset päitset heitän heinikkoon.
Ymmärsitkös? --
-- Ymmärsin, Svatopluk. Tapa sinä vain ratsu, koiramme syövät sen
lihan. Heitä satula Tonavaan: meidän kalastajamme löytävät sen sieltä.
Saatathan sinä heittää päitsetkin heinikkoon, meidän niittomiehemme ne
kyllä sieltä korjaavat. Ymmärsitkös? --
Paikalla toitotutti torvea Svatopluk, ja kun Arpád saapui Tonavan
rannalle, odotti hän siellä jo niin suuren joukon kera, että taivas
musteni sen varjosta. Ei magyareja ollut puoltakaan sen vertaa, mutta
yksi riitti kolmea vastaan -- tahi ehkäpä kymmentäkin. Ensimäisenä
hyökkäsi Arpád, ja seitsemän heimon etunenässä niiden seitsemän
päämiestä. Svatoplukin joukko kaatui niinkuin viljaa leikatessa.
Tonavan vesi paisui ja nousi yli äyräittensä, -- niin paljon verta
siihen vuoti. Svatoplukin joukko pakeni, minkä kerkesi. Pakeni
Svatopluk itsekin, hyppäsi hän Tonavaankin ratsuineen, mutta ei päässyt
tulvivan joen yli: samainen Tonava, johonka hän Arpádin satulan heitti,
tuli hänenkin haudakseen.
Lehelin torvi.
Vieläkin säilyttävät Jaszberényissä [kaupunki Unkarissa (lausutaan:
Jaasbäreenj)] unkarilaiset erästä valkoista luutorvea. Sanotaan, että
tämä oli ollut Lehel päällikön torvi. Olipa se sitten ollut hänen tai
ei: Lehelin ja hänen torvensa muisto elää ja säilyy niin kauan kuin
unkarilaisia elää maan päällä.
* * * * *
Arpád hankki magyareille takaisin Attilan maan. Svatoplukilta hän otti
Tonavan ja Tiszan välisen maanalan eikä levännyt, ennenkuin magyarit
olivat herroina siinä maassa, jonka nimi on Unkari. Kaksikymmentä
päivää ja kaksikymmentä yötä kestivät suuret ilojuhlat uuden kotimaan
kunniaksi. Vuoret, laaksot, metsät ja pustat raikuivat magyarien
voittolauluista, pillien ja kanteleiden soitosta. He sytyttivät
rovioita kukkuloille ja tasangoille, ja tulien liekit nousivat
taivaisiin asti viestinä Csaballe: nyt on täytetty sydämesi toivomus,
magyarit ovat hankkineet takaisin isäsi perinnön. Roihuavien tulien
liekit ja savu tuntui naapurimaissakin, jotta naapurit tietäisivät:
magyarit ovat saapuneet.
Sitä saivat tuta naapurikansat muutenkin Arpádin kuoleman jälkeen.
Sillä magyarilaiselle urhoudelle oli oma maa liian ahdas, se pyrkii yli
rajojen. Kauhu valtasi naapurikansat: hävitys seurasi kaikkialla
magyarien jälkiä. Mutta heikkenivät, vähenivät magyaritkin, magyarien
jumala jo kyllästyi vierailla mailla seikkailemiseen. Hän lähetti
Vastaonnen heidän keskuuteensa, että se saattaisi heidät järkiinsä ja
ajaisi heidät takaisin Arpádin maahan.
Saksan maalla Augsburgin luona magyarit kärsivät kauhean tappion.
Hirvittävästä sodasta palasi ainoastaan seitsemän magyaria takaisin
Unkarin maahan, nekin typistetyin korvin ja nenin. Eikä heitä ottanut
kukaan telttaansa. Surusankareiksi pilkattiin heitä ja moitittiin,
etteivät kuolleet sotatantereella niinkuin kaikki muutkin. Sillä ne
muut olivat kaikki kuolleet tahi joutuneet vankeuteen. Vankeuteen
joutuivat myöskin molemmat päälliköt Lehel ja Bulcsu [lausutaan:
Bultshu]. Vangiksi joutuivat, sensijaan että olisivat kaatuneet
sodassa, vaikka he kyllä hakivat kuolemaa. Häpeän ja suuttumuksen puna
paloi Lehelin ja Bulcsun kasvoilla, kun heidät vietiin Saksan keisarin
eteen tuomiotaan kuulemaan.
Siellä telttansa edustalla istui keisari päämiestensä ympäröimänä. Hän
rypisti kulmakarvojaan, katseli kauan sanatonna molempia päälliköitä.
Sitten hän ärjäsi heille kuin millekin pahantekijöille:
-- Tekö olette magyarien päälliköt? --
-- Me -- vastasi ylpeänä, pää pystyssä, Lehel.
-- No miksi te ahdistatte ja piinaatte kristittyjä?
-- Siksi, että olemme Jumalan ruoska. Hän lähetti meidät teitä
ruoskimaan -- sanoi Lehel vahvassa uskossa.
-- Kuolema teille! -- huusi Saksan keisari. -- Hei sotilaat! Käykää
kiinni! Viekää heidät teloituspaikalle. -.
-- Kuulehan, keisari, sinä saksalaisten keisari, armoa en pyydä.
Ansaitsen kuoleman, koska olen hävinnyt sodassa. Yhtä vain pyydän
sinulta. --
-- Puhu! --
-- Käske heidän antaa takaisin rakas torveni, että saisin puhaltaa
siihen vielä viimeisen kerran. --
Keisari viittasi, ja torvi tuotiin Lehelille.
-- Ota, puhalla rakkaaseen torveesi! --
Oi hyvä luojani! Sydän vapisi sillä, joka kuuli sen torven soittoa,
kyynelet tulivat silmiin, niin surullisena, kaihoisana kaikui soitto.
Saksalaiset urhot kerääntyivät Lehelin ympärille ja silmät vesissä, pää
kumarassa he kuuntelivat surullista säveltä.
Mutta kun surullinen sävel loppui -- mitäs silloin tapahtui! Silloin
heilutti Lehel torveansa pari kolme kertaa päänsä ympäri jotta ilmassa
vonkui ja paiskasi sen Saksan keisarin päähän niin, että hän kuoli
siihen paikkaan.
-- Nyt saatte viedä minut teloituspaikalle -- jyrisi Lehel keisarinne
on minun palvelijani toisessa maailmassa. [Pakanallisten magyarien
uskon mukaan palvelivat heitä kuoleman jälkeen ne, jotka he eläessään
olivat toimittaneet toiseen maailmaan.]
Botond.
Asettua unkarilaiset eivät vain voineet heidän suuren, Saksanmaalla
kärsityn vastoinkäynnin jälkeenkään. Kun he taas vahvistuivat, niin
eivät he enää pysähtyneet kuin vasta Kreikan keisarin kaupungin luona.
Säikähtipäs pahasti nyt Kreikan keisari, ja käski sulkea kaupungin
kaikki seitsemän porttia, etteivät unkarilaiset pääsisi sisään. Samalla
hän lähetti unkarilaisten johtajan puheille sanansaattajan. Hän käski
tämän sanoa, etteivät he vuodattaisi toistensa verta, vahinko olisi
niin kreikkalaisia kuin unkarilaisiakin, vaan mieluummin lähtisi yksi
kummankin puolesta kaksintaisteluun. Jos kreikkalainen voittaa, menkööt
silloin unkarilaiset siivosti takaisin kotiinsa, ja jos voittaa
unkarilainen, niin silloin hän lupautuu maksamaan suuren veron.
-- Olkoon menneeksi -- sanoi unkarilaisten päällikkö -- tulkoon siis
esiin se urho. --
Lähetit palasivat takaisin, ja ennenkuin oli tuntiakaan kulunut, niin
jo tulee linnan portista heitä kohti tavattoman suuri jättiläinen; hän
laskee käsivartensa ristiin rinnalleen, seisahtuu unkarilaisten eteen
ja sanoo ylen ylpeästi:
-- Katsotaanpa, kuka tässä uskaltaa ryhtyä taisteluun minun kanssani.
Mutta tulkoonkin samalla kaksi, sillä yhdellä minä en alotakkaan. --
Unkarilaiset vilkaisivat toisiinsa suuttumuksesta kipinöitsevin silmin
ja satakin huusi samalla kertaa: minä lähden! minä myös!
Kaikista sukkelin oli Botond, eräs tanakka, jykevä, lyhyenläntä mies,
hän kun silmänräpäyksessä erkani joukosta ja kreikkalaisen urhon eteen
asettuen sanoi hänelle: Kuule sinä, kreikkalainen jättiläinen! Nimeni
on Botond. Olen pienin urho unkarilaisten joukossa. Kutsuhan sinä vain
viereesi vielä kaksi kreikkalaista! --
Ja tämän sanottuaan hän heilutti nuijaansa ja paiskasi sen linnan
rautaporttia vastaan niin, että se raksahti kahtia siinä tuokiossa.
Siihen syntyi niin suuri lovi, että poikanen pääsi helposti kulkemaan
siitä.
-- No no -- ärsytteli jättiläinen -- vahinko sinun oli heittää nuijaasi
pois juuri nyt. --
-- En minä tarvitse nuijaa enkä kalpaa -- sanoi Botond ja läksi tyhjin
käsin jättiläistä vastaan. Hän heilautti jättiläistä kerran oikealle,
kerran vasemmalle, nosti hänet ylös, heilutteli ilmassa ja paiskasi
hänet maahan niin, että jos hänellä olisi seitsemän sielua ollut, niin
olisivat ne kaikki lähteneet hänestä.
Arvaahan sen helposti, että Kreikan keisariin kovasti koski tämä
häväistys. Siellä hän istui linnansa valleilla hovinsa ja koko talonsa
väen seurassa, siinä varmassa uskossa, että jättiläinen voittaa minkä
unkarilaisen tahansa. Eikä hän kyennyt voittamaan pienintäkään!
Häpeissään he hiiviskelivät takaisin linnaan, ja keisari otti
niskoilleen niin suuren veron, kuin unkarilaiset vain tahtoivat, kunhan
he jättivät kreikkalaiset rauhaan.