SATUJA

Sikopaimen.

Olipa kerran köyhä mies, jolla oli kolme poikaa. Ja he olivatkin niin

rutiköyhiä, kuin kirkonhiiret. Milloin oli syötävää, milloin ei. Kerran

sanoi köyhä mies vanhimmalle pojalleen:

-- Menehän, poikaseni, metsään puita hakkaamaan, ehkäpä siitä sinulle

siunausta koituu. --

Poika lähtee metsään; siellä hän hakkaa puita hiki hatussa. Hänen

siellä ponnistellessaan, hikoillessaan tulee sinne harmaahapsinen vanha

ukko ja sanoo hänelle:

-- Mitäs sinä, poikaseni, täällä ponnistelet? --

-- Minä tässä vain hakkaan puita, kenties siitä minulle siunaus

lähtee. --

Ukko vastasi:

-- Jätä tuo puunhakkuu silleen, poikaseni, ja mene kotiin. Sinun

isälläsi on pieni pelto, pellolla on pähkinäpuu ja pähkinäpuun juurella

kolo; kurkistakaa siihen, niin kylläpähän sieltä jotakin löydätte. --

Poika lähti kotiinsa, kertoi isälleen, mitä oli kuullut

harmaahapsiselta ukolta, ja heti he lähtivät pellolle. Tosiaankin oli

pähkinäpuun alla suuri kolo. He kurkistivat sen sisään ja näkivät

siellä alhaalla suuren aitan, joka oli täynnä jauhoja, silavaa ynnä

kaikenlaista muuta hyvää syötävää. He nostivat siitä heti ylös mitä

voivat, veivät sen kotiin ja laittoivat suuret kemut. Seuraavana

päivänä köyhä mies sanoo keskimäiselle pojalleen:

-- Mene, poikani, sinäkin metsään, ehkäpä sieltä sinullekin siunausta

lähtee.

Lähtee sitten tämäkin poika metsään, kaataa puita, hakkaa, ja jopa

tulee harmaahapsinen ukko ja puhuttelee häntäkin:

-- Mitäs sinä täällä ponnistelet, mene sinä vain kotiin. Sinun isälläsi

on pelto, pellon keskellä akaasiapuu, sen alla kellari, se on täynnä

viinitynnyreitä.

Poika lähtee kotiin, kertoo isälleen, mitä kuuli. He lähtevät heti

pellolle, ja tosiaan tuo harmaahapsinen ukko oli oikeassa. Oli siinä

ainakin sata viinitynnyriä siinä kellarissa. Hetipaikalla he avasivat

tapin yhdestä tynnyristä, joivat viiniä mielin määrin, vuokrasivat

sitten kuormarattaat ja ajoivat viinitynnyrit kotiin.

Kolmantena päivänä sanoo köyhä mies pienimmälle pojalleen:

-- No, Jankó, poikaseni, menehän sinäkin metsään, ehkäpä sinullekin

siunaus lähtee. --

Jankókin menee puita hakkaamaan, kovasti hän siellä puuhaa ja hikoilee.

Mutta mikä lienee pistänyt hänen päähänsä, -- äkkiä hän heitti

kirveensä pois: hän ei totta tosiaan rupea tässä turhaan hikoilemaan,

on kotona ruokaa ja juomaa nyt muutenkin yllin kyllin. Hän sytytti

nuotion, otti silavaa repustaan, pisti sen vartaalle ja rupesi sitä

paistamaan.

Hänen siinä tulen ääressä istuessaan tulee siihen se ukko ja kysyy:

-- Mitä sinä tässä teet, poikaseni? --

-- Silavaa minä tässä vain paistelen. Isäni lähetti minut kyllä puita

hakkaamaan, mutta minä en enää tässä rupea vaivaantumaan. --

-- Oikein teet, poikaseni, elä sinä enää vaivaa itseäsi. Otahan tämä

keppi käteesi, se tulee sinulle vielä hyvään tarpeeseen. --

-- Mitäs minä tällä? -- virkkoi Jankó.

-- No, no, poikaseni, vaali sinä vain hyvin tätä keppiä, sillä se on

sellainen keppi, että sillä voit yhdellä hujauksella tappaa vaikka koko

rykmentin sotamiehiä. --

Jankó lähtee kotiin, kotona hän viskaa kirveensä vihaisesti nurkkaan ja

sanoo isälleen, että hän ei tään ko'ommin rupea vaivaa näkemään eikä

enää lähde metsään.

Suuttui tästä köyhä mies.

-- Mitä sinä puhut tässä, sinä senkin rupisammakko! Minä tässä käsken,

luulen ma, omassa talossani. Ulos talosta, jos et tahdo työtä tehdä, ja

mene minne tahdot!

-- Hyvä on -- sanoi Jankó -- elkää suuttuko, hyvä isä, minä lähden, jos

niin tahdotte. --

Hän lähti nyt maailmalle, eikä ottanut mukaansa muuta kuin keppinsä.

Kulki maita mantereita eikä pysähtynyt ennen kuin saapui kuninkaan

kaupunkiin. Hän meni kuninkaan kartanoon; siellä oli iso tunkio, hän

nousi sille ja rupesi sitä kepillänsä kaivelemaan. Kuningas huomaa

hänet, menee alas hänen luoksensa ja kysyy:

-- Kuka sinä olet, poikaseni? --

-- Joku vain -- vastasi Jankó kopeasti.

-- Missä sinä asut? --

-- Paidassa ja housuissa -- vastasi Jankó. --

-- Mikä sinun nimesi on? --

-- Jankó. --

-- Mitä sinä tuosta tunkiosta haet? --

-- Palvelusta, armollinen herra kuninkaani. --

-- No jos palvelusta haet, niin jää tänne sikopaimeneksi. --

Jankó ei ehtinyt levähtääkkään, sillä heti paikalla hänen huostaansa

uskottiin sata sikaa. Kuningas sanoi:

-- Tässä on, Jankó, sata sikaa, mutta elä vain aja niitä tinametsään,

sillä siellä sinä kuolet kauhean kuoleman. --

Johan Jankó tässä kuulikin tarpeeksi; juuri sinne tinametsään hän ajoi

siat, nähdäksensä, mitä siellä oli. Hän saapuu tinametsään, ja jättää

siat valloilleen kulkemaan missä tahtovat. Itse hän istahti erään puun

alle, laittoi tulen, otti taskustaan silavapalasen, ja rupesi sitä

paistamaan.

Ja yht'äkkiä siihen suurella touhulla tulee seitsenpäinen lohikäärme ja

huutaa:

-- Ohoo, sinä ihmisitikka, kuinka sinä uskallat haaskata minun

metsääni! --

Jankó sanoi:

-- No elkäähän nyt tuossa rehennelkö, vaan istukaa Tekin tänne tulen

ääreen, ja paistakaa silavaa Tekin. --

-- Senkin hävytön lurjus, kyllä minä sinulle silavaa paistan -- kiljui

lohikäärme ja hyökkäsi Jankón päälle, kaikki seitsemän kitaansa

ammollaan, repiäksensä hänet riekaleiksi.

-- Vai silläkö tavalla, no kyllä minä sinulle kohta opetan! sanoi Jankó

ja iski kepillään lohikäärmettä, niin että siltä heti katkesivat kaikki

seitsemän päätä.

Hän katselee, tarkastelee lohikäärmeen päitä, ja seitsemännessä hän

löytää ison avaimen.

Jankó arveli, että jos tässä kerran on avain, niin silloin on täällä

jossakin myös talo. Hän lähtee metsää kulkemaan, katselee oikealle,

katselee vasemmalle ja havaitseekin hetken harhailtuaan mahtavan

tinalinnan aivan edessään. Hän koettelee avainta: sehän sopii mainiosti

linnan porttiin. Hän avaa sen, astuu sisään ja kävelee huoneiden läpi.

Eräässä huoneessa hän löytää tinakukkavihon, kiinnittää sen hattuunsa,

ja lähtee sitten pihalle, jossa löytää kaivon. Hän katsoo siihen: siinä

riippuu tinaori, pää alaspäin.

Ori puhuttelee häntä näinikään:

-- Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni, sivallahan minua kepilläsi

hiukan, et sitä varmaankaan kadu. --

Jankó sivalsi sitä sievästi peräpakaroille, ja sepä samassa hyppäsi

ulos kaivosta.

-- Kiitos siitä, Jankó, että vapautit minut, ota tässä minun päitseni,

pane ne talteen, ja jos joskus tarvitset minua, niin pudista niitä

vain. Mutta elä vielä lähde täältä, käske hoviräätälin ensin laittaa

tinapuku, sellainen, joka mahtuu pähkinään, ja pistä sitten tämä minun

korvaani. --

Jankó teetti heti tinapuvun, pani pähkinään, ja pähkinän oriin korvaan.

Sitten hän vei hevosen talliin. Sen tehtyään hän käyskentelee taas

pihalla, joutuu sikolättiin. Siellä oli sata sikaa kuninkaan entisen

sikopaimenen keralla. Seitsenpäinen lohikäärme oli sulkenut ne sinne.

Hän vapautti sekä sikopaimenen että siat ja meni linnaan, jossa

punnitutti sikopaimenelle ammeellisen tinarahoja ja sanoi:

-- Lähde nyt, veliseni, minne nokkasi näyttää. --

Iloisena tämä vanha sikopaimen lähtikin. Jankó ajoi sitten nuo sata

sikaa metsään niitten entisten sikojen lisäksi, ja ajoi sitten metsästä

linnaan kaksisataa sikaa. Kuningas seisoi portilla, Jankóta odotellen,

ja laski siat nähdäksensä, eikö niistä yhtään puuttunut.

Eihän niistä toki puuttunut, päinvastoin, kaksisataa oli sadan sijasta.

Kuningas iloitsi tästä kovasti ja sanoi iloissaan Jankólle:

-- No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illallista yhdessä

palvelijoitteni kanssa. --

-- En minä syö kenenkään kanssa -- vastasi Jankó -- antakaa vain minun

illalliseni erikseen.

No hyvä niinkin, annettiin erikseen illallista hänelle. Mutta vanhin

kuninkaantytär huomasi tinakukkavihon, hiipi Jankón luokse ja pyysi

kauniisti:

-- Jankó, anna minulle tuo tinakukkavihko. --

-- Enkä anna -- vastasi Jankó -- hankkikaa itse itsellenne. --

Mutta tyttö pyysi ja rukoili siksi, kunnes Jankó sittenkin antoi sen

hänelle.

Seuraavana aamuna, kun Jankó päästi siat ulos, kielsi kuningas häntä

menemästä hopeametsään. Vaikka kielsikin, niin Jankó kumminkin läksi ja

vei siat suoraan hopeametsään. Siellä hän laski ne menemään, istahti

hopeapuun alle, kaivoi esille silavansa, laittoi tulen ja rupesi

silavaansa paistamaan.

Jopa tulee neljätoistapäinen lohikäärme ja huutaa vihaisesti.

-- Kuinka sinä uskallat kulkea minun metsässäni? Nyt paikalla päiväsi

päättyvät! --

Kehoittihan Jankó tätäkin ystävällisin sanoin tulemaan tulen ääreen

silavaa paistamaan hänen seurassaan, mutta lohikäärme siitä vain yltyi

yhä äreämmäksi ja karkasi Jankón kimppuun:

-- Sinä senkin ryökäle, minäkös tässä vielä sinun kanssasi silavaa

paistamaan! --

Mutta sen enempää se ei virkannutkaan, sillä samassa Jankó huitasi

kepillänsä niin, että lohikäärmeen kaikki neljätoista päätä lensivät

maahan. Hän tarkasti päitä, löytyisikö niistäkin jotakin. Löytyi kuin

löytyikin hopea-avain.

-- Tämä on varmaankin hopealinnan avain -- arveli Jankó, ja lähti

hopealinnaa hakemaan. Hetken harhailtuaan hän löysikin hopealinnan. Hän

koetteli avainta: se sopikin porttiin. Jankó astui sisään, kulki kaikki

huoneet läpi ja löysi eräältä pöydältä hopeakukkavihon. Sen hän

kiinnitti hattuunsa ja meni ulos pihalle. Täälläkin oli keskellä pihaa

kaivo. Hän katsoo siihen: siinä riippuu hopeaori, pää alaspäin.

Hopeaori rupesi myös puhumaan:

-- Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni! Sivalla minua keveästi

kepilläsi, et kadu tekoasi. --

Jankó sivalsi hopeaoritta peräpakaroille, heti se hyppäsi ylös

kaivosta, antoi Jankólle päitsensä ja sanoi:

-- Hoida hyvin näitä päitsiä, ja jos tarvitset minua, niin pudista vain

niitä. Teetä hoviräätälillä itsellesi hopeapuku, mutta sellainen, joka

mahtuu pähkinänkuoreen, ja pistä pähkinä minun korvaani. --

Jankó teki niinkuin ori neuvoi. Sitten hän vilkaisi sikolättiin ja

sieltäkin löytyi sata sikaa ynnä sikopaimen ja nekin olivat kuninkaan

omia. Hän päästi ulos nämäkin siat; sikopaimenelle hän käski mitata

ammeellisen hopearahoja, ja päästi hänet sitten menemään, minne nokka

näyttää.

Itse hän ajoi nuo sata sikaa metsään ja ajoi illalla kotiin kolmesataa

sikaa.

Kuningas seisoi tälläkin kertaa portilla, odotellen Jankóta. Hän laski

siat yksitellen, ja oli ihan haljeta ihmetyksestä, kun hän laskikin

kolmesataa sikaa kahdensadan sijasta.

-- No, Jankó -- sanoi kuningas -- ei minulla ole ikinä ollut tämmöistä

sikopaimenta; minä lupaan sinun illastaa päällikköjeni kanssa. --

-- En minä syö kenenkään kanssa -- sanoi Jankó -- antakaa minun ruokani

erikseen. --

No hyvä niinkin, hän sai erikseen illallisensa. Mutta kun hän juuri oli

syömässä, hiipi keskimäinen kuninkaantytär hänen luokseen ja pyysi:

-- Anna, Jankó, minulle tuo hopeakukkavihko. --

-- En minä -- vastasi Jankó -- hankkikaa itse itsellenne, jos mieli

tekee. --

Mutta tyttö pyysi niin kauan ja niin kauniisti, että hän sen lopuksi

kuitenkin sai. Seuraavana aamuna, kun Jankó ajeli sikolaumaansa ulos;

sanoi hänelle kuningas, että menköön minne menee, kunhan ei vain mene

kultametsään, sillä siellä hänet paha perii.

-- Saadaanpas nähdä -- ajatteli Jankó, ja vei sikalaumansa suoraan

kultametsään.

Siellä kävi ihan samalla lailla kuin tina- ja hopeametsässä. Erotus oli

kumminkin se, että kultametsässä asui kaksikymmentäneljäpäinen

lohikäärme. Siltä hän hakkasi poikki kaikki kaksikymmentäneljä päätä.

Kultalinnasta hän löysi kultakukkavihon, linnan kaivosta

kullankarvaisen oriin, ja se antoi hänelle kultaiset päitset. Sieltä

hän myös löysi sata sikaa, ajoi ne linnasta toisten joukkoon, ja

illalla kotiin mennessä oli hänellä neljäsataa sikaa.

Ja kylläpä kuningas nyt tuli iloiseksi! Sanoi Jankólle:

-- No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illalla minun omassa

pöydässäni. --

-- En minä syö kenenkään kanssa, armollinen herra kuningas, annettakoon

minulle illallinen erikseen. --

Annettiin Jankólle erikseen illallinen, mutta nuorin kuninkaan

tyttäristä huomasi kultakukkavihon hänen hatussaan, meni hänen luokseen

ja alkoi häntä mielistellen liehitellä. Eikä Jankó sanallakaan

kieltänyt häneltä vihkoa. Ottipahan vain sen hatustaan ja pisti sen

pienen kuninkaantyttären käteen.

Neljäntenä päivänä, kun Jankó oli sikojen kanssa juuri lähdössä, kuuli

hän kuninkaan kuuluttavan koko valtakunnassaan, että hän tahtoo naittaa

kaikki kolme tytärtään. Erään korkean puun latvaan kiinnitytti hän

kolme kukkavihkoa, ja kuulutti, että ne kolme nuorta miestä, jotka

ratsujansa hyppäyttämällä kaappaavat käsiinsä nuo vihot, saavat hänen

kolme tytärtänsä omakseen.

Hei, kylläpä tulikin herttuoita, kreivejä, paroneja ja mustalaispoikia

jos jonkinlaisia koettamaan onneansa, mutta yksikään ei päässyt

kohoamaan puolitiehenkään puuta.

-- Kyllä maar minä sinne pääsen -- ajatteli Jankó. Hän pudisti

tinapäitsiä, ja tinaori ilmestyi siihen heti paikalla. Hän puki ylleen

tinapuvun, nelisti kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä ainoalla

hyppäyksellä vanhimman kuninkaantyttären kukkavihon.

Jopa iloitsi vanhin kuninkaantytär, että hänellähän on jo sulhanen.

Mutta ei hän iloinnut siitä kauan, sillä Jankó ratsasti kukkavihon

kanssa tiehensä kuin vinha vihuri. Sitten hän pudisti hopeapäitsiä ja

siihen tulla tupsahti hopearatsu. Sillä hän karahutti toisen kerran

kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä keskimäisen

kuninkaantyttären kukkavihon.

Jopa syntyi ilo, mutta pian seurasi iloa suuri suru, sillä myös tämä

hopeapukuinen ritari hävisi siinä tuokiossa silmien edestä, kuin olisi

hänet maa niellyt.

Mutta kun oli kulunut minuutti tahi pari, niin jo ilmestyi Jankó taas

kuninkaan kartanolle, tällä kertaa kullankarvaisella oriilla, ja

sieppasi yhdellä hyppäyksellä nuorimman kuninkaantyttären kukkavihon.

Mutta voi! -- samassa hetkessä jo hänkin karahutti pois.

Olipa nyt itkua ja parkua kuninkaan kartanossa, kaikki kolme kuninkaan

tytärtä vaikeroivat ja valittivat. Kas, kun ritarit olivat vieneet

kaikkien kolmen kukkavihot, niin nyt ei ollut kukkavihkoja eikä liioin

sulhasiakaan. Kuningas sanoi heille:

-- Elkää itkekö, rakkaat tyttäreni, onhan täällä kartanossa kyllin

kuninkaanpoikia ja herttuoita, valitkaa heistä mielenne mukaiset. Tässä

saatte jokainen yhden kultaomenan; heittäkää se sille, jolle tahdotte:

se on tuleva teidän puolisoksenne. --

Vanhemmat kuninkaantyttäret vilkaisivat vain hiukkasen ympärillensä ja

jo heittivätkin omenansa kukin kuninkaanpojalleen. Mutta pieni

kuninkaantytär ei vain heittänyt omaansa kellekään.

-- Mitä sinä sitten tahdot, -- kysyi kuningas suuttuneena -- pitääkö

tässä ehkä kutsua vielä lisää poikia? --

-- Kutsuttakoon voin, isäkulta, sillä se, jolle minä tahdon heittää

omenani, ei ole täällä. --

Kutsuttiin kokoon kaikki kartanonkin miehet, mutta pieni kuninkaantytär

ei heittänyt kellekään kultaomenaansa. Sikopaimen, Jankó, puuttui vain

enään.

-- Kutsukaa tänne Jankó, se sikopaimen -- huusi kuningas.

Palvelijat juoksevat hakemaan Jankóta, sanovat hänelle, että kuningas

kutsuu häntä. Mutta hän lähetti takaisin sellaisen sanan, ettei hän

lähde ennen kuin kuningas asettaa joka sian kohdalle yhden miehen,

sillä hän ei jätä sikoja ilman paimenta.

No, eihän siinä mikään auttanut, kuninkaan täytyi kuin täytyikin

lähettää neljäsataa miestä neljänsadan sian vartioiksi. Silloin pudisti

Jankó kultapäitsiä, puki ylleen kultapuvun ja karautti kullankarvaisen

oriin selässä kuninkaan kartanolle. Hänen hattuunsa olivat

kiinnitettyinä kaikkien kuninkaantyttärien kukkavihot.

-- Tässä olen, armollinen kuninkaani -- ilmoitti itsensä sikopaimen

Jankó, Mutta siinä silmänräpäyksessä lensikin jo kultaomena Jankón luo.

-- No, Jankó, olen kulkenut maita ja mantereita, mutta sinun

kaltaistasi miestä en ole vielä nähnyt. Olkoon menneeksi, sinulle annan

tyttäreni ja koko valtakuntani. --

Pian saatiin paikalle papit ja avattiin kaikkien viinitynnyrien tapit.

Ja semmoiset häät siellä vietettiin, ettei moisia nähdä tässä eikä

toisessa maailmassa.

Sen pituinen se!

Mustavuoristo.

Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme pulskaa poikaa. Kuningas oli

hyvin innokas metsämies, eikä hän juuri muuta tehnytkään eläissään,

kuin metsästeli. Hän otti myös poikansa mukaansa metsästysretkilleen,

eikä ollut kuninkaan kuudessa suuressa vuoristossa sellaista korpea,

jota pojat eivät olisi tunteneet. Kuninkaalla oli vieläkin yksi

vuoristo, Mustavuoristo, mutta sinne kuningas ei heitä päästänyt, ei

vaikka olisi saanut maailman kaikki aarteet, vaikka he olisivat

kuinkakin rukoilleet.

Aika kului, kuoli vanha kuningas. Pojat saattoivat hänet hautaan ja

päättivät sitten heti lähteä Mustaanvuoristoon; kovin olivat näet

uteliaita näkemään, mikä jumalanihme siellä oli, kun heidän isänsä niin

kielsi heitä sinne menemästä.

He saapuivat vihdoin onnellisesti Mustaanvuoristoon, siellä he

samoilivat, vakoilivat, kuleksivat, tarkastelivat kaikki paikat, mutta

eivät löytäneet, ei niin linnunpoikastakaan.

Kuninkaanpojista vanhin virkkoi vihdoin: -- Kuulettekos, erotkaamme nyt

toisistamme, elkäämme samoilko yhdessä enään. Tässä onkin metsässä

kolme aukeamaa, käydäänpäs kukin eri aukeamaan ja mennään niin

pitkälle, kuin silmä kantaa. --

Siitä siis sovittiin. Mutta päättiväthän ne vielä senkin, etteivät

turhia ammuskele, sillä ammunnan kuultuaan palaavat toiset takaisin; ja

jos ken tyhjänpäiten ammuskelisi, niin toiset saisivat pehmittää

ampujan niin, että silmissä säkenet sinkoilevat. Sovittiin tästäkin,

sitten erottiin. Nyt he kulkivat, kuljeskelivat kaikki kolme eri

suuntaan. Mutta annahan olla, tuskin erottuaan toisista huomaa nuorin

pojista korpin, jonka suussa oli jotakin kiiltävää.

-- Tuonpa minä ammun -- tuumi kuninkaanpoika, -- ken tietää, mikä aarre

sen suussa kimaltelee. -- Hän tähtäsi, ja siinä jo korppi makasikin

ammuttuna. Hän kiirehtii korpin luokse, katselee, mitä sillä oli

suussa: olipahan vain pieni teräspalanen. Metsä kajahti ammunnasta,

vanhemmat kuninkaanpojat riensivät paikalle ja utelivat: -- Mitä sinä

ammuit, mitä? --

Poika raukka ei oikein uskaltanut sanoakkaan. Kovasti suuttuivat hänen

veljensä, ja korvapuustit sinkoilivat sekä oikealta että vasemmalta.

-- Sellaista turhanpäiväistä sinä senkin tollo tässä ammuskelet! --

toruivat he.

Siihen he sitten vihasta puhkuen jättivät veljensä. Mutta pieni

kuninkaanpoika otti teräspalasen talteen arvellen, että kenties tämä

näköjään hyödytön tavara vielä tuleekin hyvään tarpeeseen.

Sitten hän kulkee taas eteenpäin ja jopa huomaa korkean kallion

huipulla haukan. Arvelee, että tämä ehkei olekkaan hyödytön, hänpä

ampuu sen. Hän tähtää, mutta eipä osunutkaan, palanen kalliota siinä

vain singahti irti. Poika juoksi katsomaan, mitä se oli: olipahan vain

piikivi, oikein hyvä olikin. Hän pani taskuunsa senkin siltä varalta,

että se vielä johonkin kelpaisi. Mutta samassa jo tulivat veljetkin,

ja kun he kuulivat, että poika oli ampunut piikiveä, niin silloin vasta

niitä korvatillikoita alkoi sadella niin että silmissä säihkyi.

Sitten läksivät taas kaikki kolme veljeä kukin omaa tietään kulkemaan.

Surulliseksi kävi pieni kuninkaanpoika, kyynelet vain virtasivat hänen

silmistään. Ja linnut saivat lennellä, viserrellä ja kirkua hänen

puolestaan minkä jaksoivat, ei hän niistä välittänyt eikä enään

katsonut niihin päinkään. Mutta murheellisena siinä kulkiessaan huomasi

hän suuren puun kyljessä oravan. Hän pysähtyy, miettii, ampuisiko sen,

ehkäpä se ei ole hyödytön. Hän tähtäsi, ampui oravaa, mutta eipä

sattunutkaan. Oravan sijasta putosikin suuri taula maahan.

-- No, ei tämä ole suuren arvoinen, mutta panenpahan kuitenkin talteen

-- arveli kuninkaanpoika. Hän korjasi taulan talteen, mutta jo juoksivat

siihen veljetkin. Kun he näkivät taulan, niin he pieksivät pojan

pahanpäiväisesti, niin että tältä maailma silmissä musteni.

Sillävälin jo alkoi hämärtää, eivätkä kuninkaanpojat eronneet enää

toisistaan, vaan kulkivat yhdessä. Vanhin arveli, ettei hän päästä

pientä veljeään yksin kulkemaan enää, sillä hän haaskaa hukkaan kaikki

ammukset, mitä hänellä vain oli.

Kun he siinä sitten kulkevat, niin jopa huomaavat kauriin. Se juoksi

minkä kerkesi tien poikki juuri heidän kohdallaan. Kaikki kolme he

ampuivat sitä ja osasivatkin. He ottivat ja veivät sen mukaansa,

arvellen, että siitä se hyvä illallispaisti tulee.

Kuljettuaan taas jonkun matkaa he saapuivat ihanalle niitylle. Tämä

niitty oli ihan keskellä Mustaavuoristoa. Niityn keskellä oli lähde, ja

lähteen vieressä vaskikaukalo. Täällä he nylkivät kauriin ja pesivät

sen lihat. Tähän asti kaikki sujui hyvin, mutta eiväthän he lihoja

raakana voineet syödä. Puita oli kyllä paljon, mutta miten saada tuli

tehdyksi, sillä he eivät olleet ottaneet kotoa mukaansa terästä,

piikiveä eikä taulaa.

-- Katsokaas nyt -- sanoi nuorin kuninkaanpoika -- te rääkkäsitte minua

hävyttömästi, kun minä ammuin terästä, piikiveä ja taulaa. Nyt minä

laitan teille tulta, jos saan antaa korvapuustit teille takaisin täysin

mitoin. --

Vanhemmat veljekset suostuivat kestämään vaikka kaksinkertaisen

kurituksen, kunhan hän vain laittaisi tulta, sillä heillä oli kova

nälkä. Mutta pieni kuninkaanpoika oli hyväsydäminen eikä maksanut

heille takaisin kaksinkerroin eikä yksinkerroinkaan, vaan otti

kiireesti esille teräksen, piikiven ja taulan, ja laittoi sellaisen

nuotion, että liekit vain loimusivat taivasta kohti. Sitten he pistivät

kauriin puuvartaalle, pyörittelivät ja paistelivat sitä tulella ja

söivät sen suuhunsa viimeistä palaa myöten, eikä siitä jäänyt jälelle

muuta kuin luut ja nahka. Illallisen jälkeen he kaikki laskeutuivat

nuotion ympärille nukkumaan, mutta vanhin muuttikin mielensä ja nousi.

Hän sanoi toisille: -- Nukkukaa te vain, minä valvon aamuun asti ettei

meille mitään pahaa tapahtuisi. --

Hyvin hän siinä teki, että jäi valvomaan, sillä tuskin olivat toiset

veljet nukahtaneet, kun kolmipäinen lohikäärme jo kiemurteli suoraan

vaskikaukaloa kohti. Kolmen kyynärän päähän syöksyivät liekit sen

suusta, ja kun se huomasi kuninkaanpojan, hyökkäsi se häntä vastaan

syödäksensä hänet.

-- Voi luojani, elä hylkää minua -- huokasi kuninkaanpoika, vetäisi

miekkansa esille ja tuossa tuokiossa hän viilsi poikki lohikäärmeen

kaikki kolme päätä, niinkuin ne eivät olisi koskaan kiinni olleetkaan.

Sanottakoon se tässä välillä, että tämä kolmipäinen lohikäärme asui

kahden toverinsa, viisi- ja seitsenpäisen lohikäärmeen kanssa eräässä

pohjattomassa järvessä Mustansurun kaupungin toisella puolen, ja sieltä

ne kävivät yksitellen lähteellä juomassa; kun olivat kylliksensä

juoneet, palasivat ne tuohon pohjattomaan järveen. Eipä täälläpäin

käynytkään juuri ihmisiä eikä eläimiäkään, sillä lohikäärmeet söivät

suuhunsa, minkä matkallaan tapasivat.

No niin, kuninkaanpoika siis tappoi kolmipäisen lohikäärmeen. Mutta sen

ruumiista vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen aivan vähiin:

siitä ei jäänyt muuta, kuin pieni kytevä kekäle jäljelle. Hyvähän tuo

oli sekin! Siitä veljekset laittoivat oikein mahtavan tulen,

sitten he taas laittautuivat matkalle ja samoilivat koko päivän

Mustassavuoristossa. Illan tullen he taas palasivat nuotiolle, ja nyt

jäi keskimäinen kuninkaanpoika valvomaan toisten nukkuessa. Tulipa nyt

yöllä se viisipäinen lohikäärme. Jos tulikin, niin eipäs palannut,

sillä ei se keskimäinen kuninkaanpoikakaan ollut mikään Nauku-Maijan

poika. Hän sivalsi poikki lohikäärmeen kaikki viisi päätä. Ja tästä

vuoti niin hirvittävän paljon verta, ettei tulesta jäänyt kuin pieni

tuikkiva hiili jäljelle. Kunhan jäi se hiilikin! Siitä he laittoivat

sellaisen tulen, että se vain kipinöitsi ja loimusi.

Kolmantena yönä oli pienimmän kuninkaanpojan vuoro valvoa. Kun veljet

heittäytyivät maata, käskivät he nuorimman veljensä herättää itseänsä,

kun lohikäärme lähestyy (varmaan se nytkin tulisi), sillä muuten hänen

voisi käydä nolosti.

-- Hyvä, hyvä, kyllä minä herätän teidät, nukkukaa te vain -- sanoi

pieni kuninkaanpoika.

Ja voi hyvä Jumala, siunaa ja varjele! Heti, kun vanhempien veljesten

silmät sulkeutuivat, niin jo tuli seitsenpäinen lohikäärme, ja liekit

syöksyivät sen seitsemästä kidasta seitsemän kyynärän päähän.

-- Tulehan vain, tule, niin tiedät olevasi miehen käsissä! -- sanoi

pieni kuninkaanpoika. Hei, kuinka ne tappelivat, hei, kuinka ne

voimiaan mittelivät! Maa vavahti, tanner tärisi, kun he toistensa

päälle ryntäilivät. Mutta eipä pieni kuninkaanpoika herättänytkään

veljiänsä. Yksin hän voitti kuin voittikin seitsenpäisen lohikäärmeen.

Mutta siitä vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen kokonaan,

niin ettei jäänyt kipinääkään jäljelle.

-- Mitäs minä nyt teen? -- miettii kuninkaanpoika. Teräs oli kyllä

tallella, mutta piikivi oli hukkunut johonkin, mihin lienee: mitenkäs

nyt tulta saadaan?

Hänpä kiipeää korkeaan puuhun -- tuumi poika -- katsomaan, näkyisikö

mistään tulta. Jos jostain näkyisi, niin hän menisi sinne ja pyytäisi

hiukkasen hehkuvia hiiliä. Heti hän kiipesikin puuhun, sen korkeimmalle

oksalle, ja katseli ympärillensä. Katseli itään, katseli länteen,

katseli kaikille suunnille, mutta ei vain näkynyt tulta missään.

Kaukana, kaukana, hyvinkin kolmen päivän jalkamatkan päässä, mahtavan

vaaran kyljessä, oli kyllä niinkuin olisi jotakin valoa tuikkinut,

mutta sieltä hän ei ehtisi aamuksi palata. Vaikka kyllä siellä

varmaankin on iso tuli -- arveli hän.

Aikansa siinä aprikoituaan päätti hän lopuksi sittenkin lähteä tuon

kaukaisen tulen luo; hän ei astu veljiensä eteen ilman tulta!

Poika lähti kulkemaan, pahoillaan pitkästä matkasta, mutta kun hän oli

jonkun matkaa kävellyt, tapaa hän Keskiyön. Tervehti häntä

kohteliaasti: -- Jumal' antakoon Teille hyvää iltaa, setä. Mihinkäpäin

matka, jos saan kysyä? --

-- Minä kuljen Mustaanvuoristoon päin, poikaseni, sen vuoro nyt on. --

-- Pysähtykää, rakas setä, elkää nyt menkö edemmäs, ennenkuin minä

palaan -- pyysi pieni kuninkaanpoika Keskiyötä.

Nauruun purskahti Keskiyö tämän kuullessaan.

-- No kuuleppas, vanhaksi minä jo olen elänyt, en tiedäkkään, kuinka

monta tuhatta vuotta olen tätä maailmanpiiriä vaeltanut, mutta sen minä

sanon, ettei kukaan vielä ole minulta mokomata pyytänyt. --

-- Mutta täältäpä te ette liikahda niin askeltakaan, setä hyvä, --

vakuutteli pieni kuninkaanpoika ja tämän sanoessaan repäsi hän nuoresta

lehmuksesta äkkiä hyvää, sitkeää niintä ja sitoi sillä Keskiyön lujasti

kiinni paksuun pyökkiin.

Harmitteli, riuhtoili siinä Keskiyö, mutta turhaan: siteistään hän ei

päässyt. Pieni kuninkaanpoika jatkoi nyt matkaansa iloisesti. Eipä

sentään ollut vielä varsin pitkälle päässyt, kun jo tuli vastaan

Aamukoi. Hän pyysi tätäkin -- ja voi, kuinka kauniisti hän pyysikään!

-- että se pysähtyisi ja odottaisi siksi, kuin hän palaa, mutta

siitäkös Aamukoi nauramaan niin, että metsä kaikui.

-- Niinkös arvelet -- sanoi kuninkaanpoika -- no, kyllä minä sinua

sitten opetan! -- Ja hän sitoi Aamukoinkin niin tiukkaan, ettei se

voinut liikahtaakkaan.

Nyt saattoi hän mennä eteenpäin huoleti, sillä eihän ollut enää pelkoa

aamun sarastuksesta ennen hänen paluutaan. Hän kulki kulkemistaan,

matka edistyi, tie lyheni, mutta aika pysyi sillaikaa yhdessä kohden

paikoillaan. Hän kulki niin kauan, kunnes saapui siihen metsään, jossa

tuli vilkkui.

Hei, minkälainen tuli se olikaan! Mahtavan metsän keskelle eräälle

aukeamalle oli rakennettu nuotio, jossa tyvestään kaadetut pitkät puut

latvoineen olivat kaksikerroksisen talon korkuisessa röykkiössä, ja

joka oli sytytetty neljältä sivulta ja neljältä kulmalta. Tämä

jättiläisnuotio oli Mustastavuoristosta näyttänyt pieneltä vilkkuvalta

tulelta. Olipa siinä tuli, oli palavia kekäleitä, ei muuta, kuin mene

ja ota! Kuninkaanpoika pysähtyy, tarkastelee -- nuotion ympärillä istuu

kaksikymmentäneljä metsärosvoa innokkaasti neuvotellen.

-- Jos minä menen sinne -- tuumii hän -- niin ne tappavat minut. Hän

otti nuolensa, pisti sen kärkeen taulapalasen ampuakseen sen tulen läpi

ja sitten kiertämällä hakeakseen metsästä tulisen taulansa; sitten hän

menisi takaisin Mustaanvuoristoon.

Niin hän tekikin. Hän ampui taulan tulen läpi, taula otti tulta, mutta

turhaan hän sitten koetti varpaillaan hiipiä nuotion ympäri, sillä

kuivat lehdet ja risut rapisivat hänen jaloissaan, ja rosvot huomasivat

hänet.

Rosvot hypähtivät heti pystyyn, ottivat kiinni kuninkaanpojan, jonka he

hyvin tunsivat, sillä he olivat kaikki hänen valtakunnastaan kotoisin.

-- Pistetään hänet vartaalle! -- huusivat jotkut.

-- Heitetään tuleen! -- huusivat toiset.

-- Emme me pistä häntä vartaalle, emmekä heitä häntä tuleenkaan --

sanoi rosvojen päällikkö. -- Vielä me voimme hyötyä tästä pojasta.

Tiedättekös, miksi emme voi päästä Mustansurun kaupungin kuninkaan

kartanolle? Siksi, että se rautakukko aina kiekuu tornin huipussa, kun

lähestymme linnaa, ja siitä soturit huomaavat meidät. Jätetään vain

tämä nuorukainen eloon. Hän ampuu alas rautakukon, sitten me ryöstämme

kuninkaantyttären ja kuninkaan kaikki aarteet. --

Tämä puhe miellytti rosvoja, ja he jättivät kuninkaanpojan henkiin.

Samassa he lähtivätkin Mustansurun kaupunkiin. Kun he lähestyivät

kaupunkia, lähettivät he kuninkaanpojan edeltäpäin ampumaan alas

rautakukkoa. Läksi kuninkaanpoika juuri linnanmuurin juurelle, tähtäsi

ja ampui sen alas niin, ettei se enään kiekunut tässä maailmassa. Nyt

menivät rosvotkin muurin juurelle, antoivat köyden kuninkaanpojan

käteen, työnsivät hänet muurin harjalle, että hän vetäisi köyden avulla

ylös heidätkin sekä sitten laskisi heidät alas toiselle puolelle.

-- No, kylläpä minä teidät alas laskenkin -- ajatteli kuninkaanpoika.

Kun hän oli muurilla, nosti hän ylös rosvoja vain yhden kerrallaan,

jonka hän sitten heti laski alas, viiltäen samalla siltä pään poikki.

Näin hän tappoi kaikki rosvot. Nyt hän olisi voinut vaikka palata

kauniisti takaisinkin; mutta hänpä päättikin toisinpäin, hyppäsi alas

kuninkaan pihalle, ja riensi ylös linnaan. Hän meni sisään ensimäiseen

huoneeseen, siinä nukkui kuningas; hän meni toiseen, siinä nukkui

kuningatar; sitten kolmanteen, siinä nukkuivat kuninkaan kolme tytärtä.

Joka tytön vuoteen pääpuolessa paloi kynttilä; ne hän muutti tyttöjen

jalkopuoleen. Vanhemmat tyttäret eivät heränneet, mutta pieninpä heräsi

ja kiljasi, kun huomasi kuninkaanpojan.

-- Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Miten sinä tänne olet tullut? --

kysyi kuninkaantytär säikähtyneenä.

-- Elä pelkää minua -- sanoi kuninkaanpoika, -- en minä tee sinulle

mitään pahaa, ihana kuninkaantytär. -- Sitten hän kertoi järjestään

kuka ja mikä hän oli, mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut ja miten hän

oli joutunut sinne.

Alussa kuninkaantytär vapisi kuin haavanlehti, mutta nyt hän ei

peljännyt enää. Hän vei kuninkaanpojan toiseen huoneeseen, kestitsi

häntä runsaasti ja antoi hänelle illallisen jälkeen sormuksen ja liinan

kihloiksi. Sillä, totta puhuen ja suoraan sanoen, hän mieltyi kovin

kuninkaanpoikaan samoinkuin kuninkaanpoikakin häneen.

Mielellänsäpä olisi kuninkaanpoika yhdelmäkseen jäänytkin sinne, mutta

hänenhän pitikin vielä palata veljiensä luo laittamaan heille tulta.

Hän heitti hyvästit morsiamellensa ja lupasi, että hän vain käväisee

mennen tullen, ja sitten he heti viettävät häitä. Mutta ennenkuin hän

kiipesi muurin yli, otti hän kahdenkymmenenneljän rosvon nenänpäästä

pienen palasen mukaansa; sitten hän riensi yli muurin metsään, sieppasi

matkalla kiireesti rosvojen nuotiosta vähän tulisia hiiliä eikä

pysähtynyt ennenkuin Mustassavuoristossa. Siellä hän päästi siteistä

sekä Aamukoin että Keskiyön ja toivotti kohteliaasti heille mukavata

matkaa ja tasaista tietä joka paikassa missä vain ei rapakkoa ollut. Ja

kylläpä ne juoksivatkin, kun irti pääsivät, vieläpä sellaisella

kiireellä, että kun kuninkaanpoika pääsi veljiensä luo, niin ne olivat

jo kaukana kaukana vuorien ja laaksojen tuolla puolen.

Vanhemmat kuninkaanpojat nukkuivat vielä sikeintä untaan, ja kun he

heräsivät, niin jo räiskyi tuli, jonka pikku veli oli laittanut. Mutta

suu ja silmät seIällään he kuuntelivat hänen kertomustaan siitä, missä

hän oli yöllä käynyt. Niin, niin, yöllä, taisipa siinä olla kolmekin

yötä yhtäpäätä.

Mutta enhän minä olekkaan vielä kertonut teille, että Mustansurun

kaupungissa asui eräs kuuluisa ritari, jonka hiukset olivat punaiset

kuin punainen liekki, vieläpä punaisemmatkin. Hänen nimensäkin oli

Punaritari. Tämä Punaritari meni aamulla varhain ulos muurien luo,

sattumalta juuri sinne, missä rosvot makasivat. Hän tiesi hyvin

ketä ja mitä nämä olivat, arvasipa myös, millä asialla he olivat

liikkuneet. Hän otti sapelinsa ja viilsi hänkin palasen jokaisen

kahdenkymmenenneljän rosvon nenästä, meni sitten ylpeästi suoraan

kuninkaan luo ja valehteli, että hän oli nuo rosvot tappanut.

Kuningas iloitsi siitä suuresti, sillä hän tiesi, että ne

kaksikymmentäneljä rosvoa olivat jo kauan aikoneet ryöstää pienen

kuninkaantyttären sekä kalliita aarteita; hän sanoi siis iloissaan

ritarille:

-- No, sinä Punaritari, suuri on sinun tekosi, enkä minä jätä

palkitsematta sinua. Valitse, kenen tahdot tyttäristäni! Sitäpaitsi

saat kolmanneksen valtakuntaanikin. --

Punaritari valitsi pienimmän, koska hän oli kaunein.

Kuningas kutsui nyt luokseen nuorimman tyttärensä ja sanoi hänelle

hellästi ja isällisesti:

-- Valmistauduppas nyt, rakas tyttöseni, sillä nyt laitan sinut

miehelään. --

-- Kenelle, isäni, kenelle? -- kysyi kuninkaantytär.

-- Eräälle urhealle miehelle, joka viime yönä on torjunut luotamme

suuren onnettomuuden. Hän tappoi ne kaksikymmentäneljää rosvoa, jotka

aikoivat sinutkin ryöstää. --

-- Menen mielelläni hänelle, rakas isäni, olkoon hän sitten kuka

tahansa -- vastasi tytär. Niinpä niin, mutta vasta silloin hän sai

tietää, kuka se sulhanen oli, kun vieraat kokoontuivat ja pappikin jo

astui esiin vihkiäksensä hänet Punaritarin kanssa.

Silloin pieni kuninkaantytär rupesi itkemään, kyynelet virtasivat hänen

silmistään, vieläpä hän epätoivoissaan heittäytyi maahankin ja sanoi,

että ennen hän kuolee vaikka minkälaisen kuoleman kuin menee

Punaritarille vaimoksi. Turhaan keikutteli itseänsä Punaritari,

kuninkaantytär ei katsonutkaan häneen. Äkkiä hän juoksi huoneesta ulos

ja jätti vieraat sinne. Kuningas lähti hänen perässään, puhutteli häntä

kahden kesken, kyseli, uteli, taivutteli: mikä häntä vaivasi? miksi hän

peruutti päätöksensä?

Kuninkaantytär sanoi sen suoraan eikä vältellyt. Hän kertoi koko jutun

alusta loppuun, niinkuin se oli tapahtunut.

Ja koska nyt asian laita olikin sellainen, niin kuningas kutsutti

kaikkein sukkelimman sanansaattajansa ja juoksutti hänet

Mustaanvuoristoon, sille aukeamalle, jossa oli vaskikaukalo; siellä

löytää hän kolme kuninkaanpoika, kutsukoon heidät häihin vieraiksi.

Sanansaattaja tapasikin siellä kolme kuninkaanpoikaa. He juttelivat

vielä nytkin juuri pienen kuninkaanpojan seikkailuista, niin että

sanansaattajakin sen kuuli. Oikeaan hän siis osuikin!

Eikä se pieni kuninkaanpoika tarvinnutkaan paljon kehoituksia kun hän

kuuli, että hänen kihlattua morsiantaan tahdottiin naittaa toiselle.

Veljekset lähtivät heti matkaan, eivätkä he pysähtyneet ennenkuin

Mustansurun kaupungissa.

Linnassa sill'aikaa hääkemut, paljoakaan häiriytymättä, jatkuivat.

Vieraat ajattelivat, että kyllä kuninkaantyttären mieli taas muuttuu,

söivät, joivat ja pitivät iloa etukäteen. Punaritaria pidettiin niin

hyvänä, että hänen tuolilleen laitettiin kaksitoista tyynyä, joille

hänet sitten istutettiin.

Mutta mitenkäs kävikään! Niinpä vain, että kun kuninkaanpojat astuivat

pihalle ja nousivat ensimäiselle portaalle, niin jo Punaritarin alta

vierähti yksi tyyny. Ja sitä myöten, kuin he nousivat yhä ylemmäs

portaita, niin joka askeleelta vierähti yksi tyyny Punaritarin alta; ja

kun kuninkaanpojat astuivat huoneeseen, niin pyörähti tuolikin hänen

altaan, ja hän itsekin sääret ojossa keikahti lattialle niinkuin

mikäkin rupisammakko.

Pieni kuninkaanpoika kertoi sitten järjestään, miten kaikki oli käynyt,

ja varmuuden vuoksi hän näytteli kahdenkymmenenneljän rosvon

nenännypyköitäkin.

-- Tämähän se onkin se oikea, tämä! -- huusivat vieraat.

Kuningas huomasi myöskin, millä puolella oikeus oli. Hän sidotti

Punaritarin hevosenhäntään, ja laahautti häntä sillä tavalla katuja

pitkin. Mutta rakkaat tyttärensä hän vielä samana päivänä naitti noille

kolmelle kuninkaanpojalle ja semmoiset häät siinä sitten heti

pidettiin, ettei mokomia monasti ole vietetty eikä vastakaan vietetä.

Pieni kuninkaanpoika jäi asumaan Mustansurun kaupunkiin, vanhemmat

pojat taas veivät vaimonsa kotiinsa. Ja he elävät vielä tänäkin

päivänä, jos vain eivät ole kuolleet.

Pekka ja Paavo.

Olipa kerran köyhä mies. Hänen nimensä oli Pekka. Lapsia hänellä oli

kylläkin runsaasti, yhtäpaljon, kuin on seulassa reikiä -- vieläpä yhtä

enemmänkin. Mutta omaisuus supistui vain yhteen ainoaan kukkoon.

Hänen naapurinsa Paavo taas oli hyvissä varoissa, mutta valitteli aina.

Sanoipa kerrankin Paavo Pekalle:

-- Hei, naapuri! Se tämä teidän kukko aina raapii täällä minun

kasvitarhassani -- minä en siedä sitä enää. Kyllä maar, jos käsiini

saan, niin väännän siltä niskat nurin! --

Pekka ei vastannut siihen mitään, rupesihan vain kovasti miettimään,

mitä hän nyt tuolle onnettomalle kukolle tekisi. Sillä ei hän enää

tahdo joutua rettelöihin kukon tähden; Hänpä vie sen kartanon herralle,

kenties tämä palkitseekin häntä jollain tavalla siitä hyvästä. Näin hän

tuumi, otti kukon kiinni, ja vei kartanoon.

-- Ristiäiset vai häätkö sinun talossasi on, kun noin vain kukkoja

lahjoittelet? -- kysyi kartanon herra.

-- Eihän meillä nyt sellaista -- muutenhan minä tässä vain -- ottakaa

Te se toki ja syökää terveydeksenne perheenne kanssa -- vastasi Pekka.

-- Enpä tosiaan oikein ymmärrä tätä -- luulisihan sen teilläkin

tarpeeseen olevan, onhan Teillä joukkoa niin paljo, että itse Jaakobkin

voisi Teitä kadehtia. --

-- Niinhän se on kylläkin, hyvä herra, mutta miksi minä antaisin lihaa

lapsilleni, kun ei tahdo oikein leipääkään riittää. Parempi on,

ett'eivät pääse sen makuunkaan. --

-- No voi sinua, senkin pöllö, myy se sitten ja osta leipää sen

hinnalla. --

-- Niinpä niin, hyvä herra, mutta jos minä vien sen kaupunkiin

myytäväksi, niin matka vie kaksi päivää ja matkalla menee ruokaan

puolet kukon hinnasta. --

Eihän tässä auttanut mikään, Pekka kun ei peräytynyt. Saipa keittäjätär

vain käskyn paistaa kukon päivälliseksi. Kun ruoka oli valmis,

käskettiin Pekkakin pöytään. Heitä oli siinä syömässä juuri seitsemän.

Kun paistettu kukko tuotiin pöytään, virkkoi kartanon herra:

-- No, Pekka, sinä se tässä nyt kukon paloittelet ja jakelet, mutta tee

se niin, että jokainen saa hänelle tulevan osansa. Jos sinä jakelet

hyvin, niin saat jotain palkinnoksesi, mutta jollet, niin pitkällesi

vain ja kaksitoista raippaa selkääsi!

Pekka otti kukon eteensä, leikkasi siitä ensin pään, pani sen isännän

lautaselle ja sanoi: -- Pää on herran, sillä hän on perheen pää. --

Sitten hän viilsi kaulan irti, pani sen emännän lautaselle: -- Pää ja

kaula kuuluvat yhteen; raamatussakin sanotaan, että mies ja vaimo ovat

yhtä, siis kaula kuuluu vaimolle. -- Nyt hän otti kukon molemmat

siivet, antoi ne molemmille pojille, että he muka paremmin osaisivat

kirjoittaa, molemmat jalat taas tytöille, että he paremmin osaisivat

tanssia.

-- Nyt -- sanoi Pekka -- on jokainen saanut osansa -- minäkin otan

osani -- ja sitten hän söi itse loput.

Nauruun purskahti koko pöytäkunta Pekan viekkaudelle, ja sukkeluutensa

palkaksi hän sai lehmän, vasikan ja lampaitakin.

Pekka palasi kotiin ja kertoi Paavolle hyvästä onnestansa.

-- Annahan olla -- tuumi Paavo -- minäpä vien herralle viisi kukkoa, ja

silloin minun täytyy saada viisi kertaa enemmän lahjoja. Hän otti heti

viisi kukkoa, ja vei ne kartanon herralle.

Kartanon herra kyllä heti oivalsi, mistä tuuli puhaltaa, eikä tahtonut

mitenkään ottaa vastaan kukkoja, mutta kun Paavo niitä hänelle niin

kovasti tyrkytteli, niin hän otti ne viimein, mutta sillä ehdolla, että

Paavokin syö niistä. Käskettiin paistaa kaikki viisi kukkoa, ja kun

pöytään istuttiin, sanoi herra Paavolle.

-- Kuulehan Paavo, semmoinen on tapa minun talossani, että joka lahjan

tuo, se sen myös jakaa, mutta ja'a se nyt niin, että jokainen saa

hänelle tulevan osansa. Jos ja'at hyvästi, niin se on sinulle hyödyksi,

mutta jos et, niin saat kaksikymmentäneljää raippaa. --

Kyllähän Paavo nyt parastansa koetti, mutta ei hän tiennyt, miten

jaella viittä kukkoa seitsemälle hengelle.

Kun kartanon herra näki, ettei Paavo selvinnytkään tehtävästään,

kutsutti hän Pekan.

-- Enpä tiedä, hyvä herra, kykenenkö minäkään nyt tätä jakelua

suorittamaan, mutta pyhään kolminaisuuteen minä aina olen luottanut,

ehkäpä minä sen avulla selviydyn nytkin. --

Sitten hän aloitti jakelun:

-- Minun mielestäni herra ja rouva ynnä yksi kukko ovat yksi

kolminaisuus, samaten molemmat nuoret herrat ja yksi kukko, ja molemmat

neidit ja yksi kukko, ja niinpä lopuksi minä köyhä raukka kahden kukon

kanssa muodostamme yhden kolminaisuuden ja nyt toivotan niinkuin

ainakin kaikille hyvää ruokahalua! --

Koko talonväki nauroi Pekan viekkaudelle. Paavo parka sai

kaksikymmentäneljä raippaa, mutta Pekalle annettiin mökki ja maapalsta.

Kyllä hän vielä nytkin elää, jos ei vain ole kuollut.

Jankalovich.

Elipä kerran, missä lienee elänytkään, jossain valtameren takana,

vieläpä kolminkertaisen lasivuorenkin takana, eräs nuori kuningas ja

kaunis kuningatar. Mutta tuskinpa he olivat vuottakaan eläneet yhdessä,

niin jo piti kuninkaan lähteä sotaan. Sillaikaa, kun hän vierailla

mailla soti, antoi Jumala hänen vaimollensa kaksi kultakutrista lasta:

poika oli toinen, toinen tyttö.

Mutta kuningatar ei saanut nähdä vilahdukseltakaan sydänkäpysiään,

kalliita pienokaisiaan, sillä sama vanha noita-akka, joka oli hoitanut

kuningastakin hänen pienenä ollessansa, varasti kultakutriset

pienokaiset ja pani heidän tilallensa kaksi koiranpenikkaa; lapset hän

sulki arkkuun ja arkun hän heitti mereen.

Sanoisinkohan vai enkö sanoisi, miksi vanha akka tämän teki? No sitä

varten, kun hän olisi tahtonut naittaa kuninkaalle oman tyttärensä.

Niin se kyllä sitten tapahtuikin, sillä kun kuningas palasi sodasta,

käski hän ommella kuningattaren puhvelin nahkaan ja upottaa hänet

vyötäreitä myöten maahan kirkon eteen; vihansa vimmassa käski hän

kansan kulkiessaan kirkkoon sylkäistä aina kuningatarta, koska tämä oli

tuottanut hänelle sellaisen häpeän noilla kahdella koiranpenikalla; ja

lopun lopuksi hän otti noita-akan tyttären vaimoksensa.

Annahan olla, kyllä vielä totuuden kirkas päiväkin valkenee, katsotaan

nyt, miten kävi kultakutristen lasten. Arkku kellui ja uiskenteli

hiljalleen milloin veden pinnalla, milloin peittyen aaltojen alle,

kunnes se viimein tarttui vanhan kalastajan haaviin. Kalastaja vei

arkun kotiinsa, avasi sen siellä vaimonsa kanssa ja voi sitä iloa, kun

he löysivät siitä kultakutriset lapsukaiset. Kalastajalla ja hänen

vaimollaan kun ei ollut lasta, näes, ei niin taulankipinän

kokoistakaan, niin ihmekös siis, että he riemuitsivat tästä Jumalan

armosta. He hoitivat ja kasvattivat kultakutrisia pienokaisia niinkuin

omia lapsiaan ainakin, ja kun nämä varttuivat suuremmiksi, laitettiin

heidät kouluunkin.

Ajan näin vieriessä lähetti kalastajan vaimo kerran pikku tytön

kaivolle vettä noutamaan, mutta tuskin oli tyttö lähtenyt, kun hän

pudotti ruukun kädestään, niin että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi.

Tästä pieni tyttö katkerasti itkemään, mutta kalastajan vaimo ei

pahastunut yhtään, ei hän edes torunutkaan, antoipa vain toisen ruukun

hänen käteensä. Niinpä niin, mutta kun pieni tyttö läksi uudestaan,

pudotti hän taas ruukkunsa ja särki sen, vaikka hän kylläkin koetti

varoa sitä niinkuin silmäteräänsä.

Kovasti itkien saapui tyttö taas kotiin, mutt'ei kalastajan vaimo

tehnyt hänelle nytkään niin mitään, sanoipa vain, että: "Jos olisit oma

tyttäreni, niin vitsaa nyt saisit!"

Jopa tyttö tästä ihmettelemään, hän kun aina oli luullut kalastajan

vaimoa oikeaksi äidikseen. Illalla hän kertoi veljelleenkin, kun tämä

koulusta saapui, mitä oli kuullut. Aivan ihmeissään oli poikakin ja

sanoi sisarelleen:

-- Jos kerran kalastaja ja hänen vaimonsa eivät olekkaan meidän oikeita

vanhempiamme, niin silloinpa me lähdemme maailmalle, kuljetaan,

etsitään siksi, kunnes löydämme oman isämme ja äitimme.

Siinä he heti päättivät lähteä maailmalle ja ilmoittivat aikomuksensa

kalastajalle ja hänen vaimollensa.

Turhaan sitten vanhukset pyysivät heitä jäämään, turhaan he itkivät;

kultakutriset kiittivät vanhuksia heidän hyvyydestään ja rakkaudestaan,

heittivät heille katkerasti itkien hyvästit ja läksivät maailmalle.

Kalastajan vaimo leipoi heille kolme kakkua, kalastaja antoi kolme

rahaa, ja sitten he läksivät.

Mutta ennenkuin olivat kylän rajallakaan, niin jo pysähdytti heidät

vanha kerjäläinen.

-- Antakaa jotakin, Jumalan nimessä, hyvät lapset! --

Poika otti repustaan yhden kakun ja yhden rahan, ojensi ne

kerjäläiselle ja sitten he taas läksivät eteenpäin. Mutta eivät he

päässeet pyssynkantaman päähänkään vielä, niin jo tuli taas vastaan

eräs vanha kerjäläinen ja pyysi jotakin Jumalan nimessä.

Poika antoi sillekin yhden kakun ja yhden rahan.

Jatkavat matkaansa, kulkevat, ja jopa pysähdyttää heidät taas eräs

vanha kerjäläinen.

-- Antakaa, antakaa, mitä Jumala on antanut! --

Ei ollut muuta kuin yksi kakku ja yksi raha jäljellä, mutta poika otti

ja antoi nämä viimeisetkin kerjäläiselle.

Taas he kulkevat kotvasen, mutta jopa virkkoi pikku tyttö:

-- Voi, rakas veliseni, kuinka minulla on kova nälkä! Katsoppa, olisiko

repussa edes vähän murusia jäljellä. --

Poika katsahti reppuun -- ja mitä hän näkeekään! Kaikki kolme kakkua

olivat repussa ja siinä olivat ne kolme rahaakin.

Puun juurelle lapset istahtivat syödäksensä hiukkasen, kun heidän

eteensä äkkiä asettuu eräs harmaatukkainen vanha ukko.

-- Millä asialla te liikutte? -- kysyy ukko.

Poika vastasi:

-- Me etsimme äitiämme ja isäämme, vaari kulta.

-- Minä kuulin tässä, että te olette tehneet hyvää kolmelle vanhalle

kerjäläiselle ja hyvä palkitaan hyvällä. --

Sen sanottuaan ukko vilkaisi syrjään ja huusi:

-- Hoi, Jankalovics [äännetään: Jankalovitsh], käy esiin! --

Samassa tuokiossa ilmestyi pieni mies, jonka parta viilsi maata.

-- Mitä käsket, herrani? --

-- Minä käsken sinun viedä nämä lapset siihen kaupunkiin, jossa heidän

isänsä asuu. _Kaksi sielua saat palkaksesi_.

Jankalovics heitti kuperkeikan, ja kuulkaahan, hän muuttui

kullankarvaiseksi oriiksi.

-- Istukaa selkääni -- virkkoi hän lapsille.

Lapset istahtivat heti sen selkään, Jankalovics kohosi samassa ilmaan,

ja lensi kuin ajatus, vieläpä sukkelamminkin; sitten hän laskeutui

kuninkaan kaupungin läheisyyteen. Siellä Jankalovics taas muuttui

ihmiseksi, pystytti kiireesti teltan ja sanoi lapsille:

-- Menkää te kirkkoon, lapset, mutta elkää tehkö, mitä toiset kirkon

edessä, menkää vain siivosti sisään kirkkoon. Kuningas tulee myös

kirkkoon, ja kun hän huomaa teidät, kutsuu hän teidät illalliselle

luokseen. Hän on halukas antamaan teille, mitä vain pyydätte, mutta

elkää pyytäkö muuta, kuin sen verran maata kaupungin vieressä, kuin

teidän palvelijanne neljäsosa tunnissa kuperkeikkoja heittäen

kiertää. --

Lapset lähtivät kirkkoon. Ja siellä kirkon edessä he näkevät, kuinka

ihmiset sylkäisevät erästä naista, joka oli upotettu maahan vyötäröltä

myöten, mutta he sivuuttivat hänet surullisena, eivätkä olisi mistään

hinnasta sylkeneet hänen päällensä. Kirkko muuttui valoisemmaksi heidän

astuessaan sisään, siellä kimalteli, loisti ja hohti ja kuningas

malttoi tuskin odottaa jumalanpalveluksen loppua, puhutellakseen

lapsia.

-- Te ette ole sylkäisseet -- kuulen ma -- sitä puhvelinnahkaan

ommeltua vaimoa. Tiedättekös, että minä olin sen käskenyt! --

Poika vastasi: -- Emme me ole tietäneet sitä, sillä me tulemme

vieraalta maalta, mutta me emme tekisi sitä muutenkaan, sillä tuo vaimo

ei ole tehnyt meille mitään pahaa. --

Kuningasta miellytti tämä vastaus, ja hän sanoi: Tulkaa palatsiini

minun kanssani ja illastakaa siellä. --

Lapset menivät kuninkaan mukaan, mutta tämä ei kyllästynyt heidän

katselemiseensa ja huokaili myötäänsä: -- Hyvä luojani, olisitpa sinä

nämä lapset lahjoittanut minulle! --

No, asettuvat siinä sitten illallispöytään kuningas ja lapset, mutta

kuningatar ja vanha noita-akka eivät tulleetkaan sisään: he saivat,

näet, vilunpuistatuksia, kun näkivät nuo kultakutriset lapset. Eipä

kuningas surrutkaan sitä, vieläpä ajatteli, että vaikkei koskaan

näkisikään heitä enää. Mainiolla tuulella kuningas lapsia syötteli ja

juotteli, parhaat palat heidän lautasilleen valikoitsi. Illallisen

loputtua hän sanoi heille:

-- No, lapset, nyt minä olen hyvällä päällä, pyytäkää minulta mitä

tahansa, niin annan sen teille. --

Lapset pyysivät vain mitä Jankalovics oli käskenyt.

-- Heittäköön hän kuperkeikkoja vaikka kolmekin tuntia -- vastasi

kuningas -- kyllä täällä maata riittää. --

Sitten lapset palasivat Jankalovicsin luo, menivät levolle ja kun

makeasti nukuttuaan aamulla nousivat, niin oli jo kuningas vaimoineen

ja anoppineen siellä.

-- Hei, poikaseni -- kysyi hän pojalta -- missä on palvelijasi? --

Poika vihelsi:

-- Hoi, Jankalovics, tuleppas esille! --

Jankalovics pyörähti heti esille. Silloin virkkoi kuningas:

-- Kuules, Jankalovics, se maa, minkä sinä kolmessa tunnissa

kuperkeikaten kierrät, on sinun isäntäsi oma. Ala siis! --

Jankalovics vastasi:

-- Kyllä neljännestuntikin riittää, armollinen herra kuningas. --

Silloin hän muuttui mustalaiskakaraksi, alkoi heitellä kuperkeikkoja,

pyöri kuin hiidenväkkärä niin että sitä katsellessa silmiä huikaisi, ja

neljännestunnissa hän kiersi kolmesataayhdeksänkymmentäyhdeksään

penikulmaa.

Säpsähti tästä vanha eukko ja kuiskasi tyttärelleen:

-- Kuulehan, tämä kääpiö syö sekä minun että sinunkin pääsi, jos emme

ole varuillamme. Sentähden sanon sinulle, olisitpa sitten ennen

ylistänyt ketään tahi et, että ylistä nyt näitä lapsia. Sano heille,

ett'et ole ikänäsi niin kauniita lapsia nähnyt etkä niin kaunista

maapalaa, kuin se minkä he nyt saavat, mutta että sitten se vasta

oikein kaunis olisi, jos he toisivat kultalinnan Kuumanmeren keskeltä

tänne. --

Ihan sanasta sanaan toisti kuningatar tämän lapsille, sitten hän

äitineen palasi palatsiin. Heidän poistuessaan kysyi Jankalovics:

-- Mitähän tuo kuningatar haasteli sinulle? --

Poika kertoi.

-- Vai sitä se senkin vietävä supatteli, murahti Jankalovics, kyllä

minä tiedän, mihin he tähtäävät. He tahtovat hävittää teidät, mutta

siihen työhön he ovat ryhtyneet liian myöhään! Vielä tänä iltana tuomme

kultalinnan! --

Kun illan tullen hämärsi, heitti Jankalovics kuperkeikan, muuttui

kullankarvaiseksi taikahevoseksi, nosti selkäänsä kuninkaanpojan,

loikkasi kerran, loikkasi toisen, jopa kohta kolmannenkin, ja niin he

olivatkin Kuumanmeren keskellä kultalinnan juurella. Taikahevonen

potkaisi linnan porttia, ja linna muuttui samassa kultaomenaksi.

-- Pistä se taskuusi, pieni isäntäni! --

Kuninkaanpoika pisti kultaomenan taskuunsa, eikä siinä kyllin, että he

jo aamuksi olivat kotona, vaan siinä se jo loisti ja kimalteli

kultalinnakin.

Kun noita-akka näki kultalinnan paikoillaan, sai hän vilunpuistatuksia;

sanoi tyttärelleen:

-- Kuule sinä, kyllä tuo Jankalovics syö meidän päämme. Mene sinne, ja

olitpa sitten ennen ylistänyt ketään, tahi et, niin ylistä nyt näitä

lapsia ja sano, että linna kyllä on kaunis, hyvinkin kaunis, mutta

silloin se vasta kaunis olisi, jos sen edessä kasvaisivat ne

kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta, jotka ovat Punaisessa meressä.

Lähti kuningatar ja kertoi kolmeenkin kertaan äitinsä sanat lapsille,

eikä kuninkaan poika saanut enää rauhaa.

-- Elä ole milläsikään, pikku isäntäni, virkkoi Jankalovics, me tuomme

ne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta tänne, vaikka niitä kyllä

vartioi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä. --

Hän kuperkeikkasi, muuttui kullankarvaiseksi taikaoriiksi,

kuninkaanpoika hypähti hänen selkäänsä ja sitten hipp, hopp, ja he

olivatkin Punaisessa meressä. Lohikäärmeet hengittivät heidän päällensä

tulenliekkejä, mutta Jankalovics puhalsi niihin unituulta niin että ne

heti nukahtivat, ja sitten he saivat ottaa kultaomenapuut, eikä kukaan

sanonut heille senkään vertaa kuin että: hei, vilkaisehan taaksesi!

Voi taivaan Jumala, kuinka noita-akkaa puistatti kylmä

seitsemänkymmentäseitsemän kertaa, kun hän näki kaksikymmentäneljä

kultaomenapuuta! Mutta kuitenkin se kömpi vuoteestaan, se noita-akka

paholainen, ja sanoi tyttärelleen:

-- Kuulehan, tämä Jankalovics tietää enemmän, kuin minä, kyllä se syö

sekä minun että sinun pääsi. Lähde nyt, koeta vielä kerta. Ylistä noita

penikoita seitsemänteen taivaaseen ja sano myös, että olipa heidän

maansa kaunis tahi ei, mutta oikein kauniiksi se vasta tulisi, jos he

hankkisivat Mustassa meressä kasvavista kahdestakymmenestäneljästä

soittavasta puusta kaksikymmentäneljä oksaa ja ripustavat ne noihin

kahteenkymmeneenneljään omenapuuhun.

Kuningatar meni ja toisti tämän sanasta sanaan, ja nytpä kuninkaanpoika

kadottikin malttinsa kerrassaan.

-- Hei -- sanoi Jankalovics, tuo ei ole mikään leikin asia, tuo, pikku

isäntäni, sillä soittavat puut ovat Maailmantullin toisella puolella,

ja sen yli ei ole vielä elävänä päässyt ihminen. Mutta koetetaanpas

sentään! --

Jankalovics muuttui taikaoriiksi, kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä,

ja sitten he lentävät, lentävät, yli maiden ja maailmojen. Vihdoin

Jankalovics äkkiä laskeutuu.

-- No, pikku isäntäni, astu nyt alas selästäni, tästä kolmen penikulman

päässä on Maailmantulli, joka, tiedä se, on korkeampi kuin korkein

vuori; sillä on kaksi suuta, toinen edessä, toinen takana, ja niin

suuret hampaat, kuin kaksitoista rautalapiota yhteensä. Tämän läpi

sinun täytyy kulkea. Kuulehan nyt! Minä muutun valmunsiemeneksi, mutta

pistä sinä minut taskuusi, sillä jos hän tietää, että minäkin olen

sinun mukanasi, niin musertaa hän meidät vielä valmunsiementäkin

pienemmiksi hiutaleiksi. Mutta jotta Maailmantulli päästäisi sinut

kitansa läpi, niin ylistä sinä häntä sillä tavalla, kuin et ketään

muuta ole vielä koskaan ylistänyt. --

-- Näin sanoi Jankalovics ja muuttuikin samassa valmunsiemeneksi.

Kuninkaanpoika pisti valmunsiemenen hyvin huolellisesti talteen

taskuunsa, ja lähti Maailmantullin luokse. -- Elä hyvä Jumalani minua

hylkää! -- Olihan kuninkaanpoika nähnyt tätä ennen yhtä ja toista, oli

hän nähnyt jo kaksikymmentäneljäpäisen lohikäärmeen, mutta

Maailmantullin kaltaista hirviötä ei hän vielä koskaan ollut nähnyt.

-- Sama se, tulkoon mitä tuleman pitää, jos se syö minut niin syököön,

yksi on minulla elämä, yksi kuolema, -- tuumi kuninkaanpoika ja asettui

rohkeasti Maailmantullin eteen tervehtien kohteliaasti.

-- Jumal' antakoon hyvää iltaa, vaariseni. --

-- Terve tuloasi, poikaseni. --

-- Voi, kulta vaariseni -- sanoi kuninkaanpoika, ja läimäytti käsiänsä

yhteen -- monta kaunista vanhusta olen jo nähnyt eläessäni, mutta en

ole koskaan Teidän kaltaistanne tavannut. Olisipa ihmeen hauska nähdä

toinen puolennekin! --

Sanoi Maailmantulli:

-- Minäpä en voi kääntyä, poikaseni, mutta kiipeäppäs tässä suuhuni,

niin minä päästän sinut läpi, sillä sen minä sanon, että olen minäkin

monta kaunista nuorukaista nähnyt, mutta en vielä sinun vertaistasi. --

Näin sanoen koukisti hän sääriänsä vähäisen ja kallisti koko

ruumistansa taaksepäin, jotta kuninkaanpoika voisi helposti kiivetä

ylös.

Ei kuninkaanpoikakaan vitkastellut, kiipesi ylös silmänräpäyksessä,

astui sisään kauheasta suusta lapiohampaitten yli toiseen suuhun, siitä

ulos, alas toiselta puolen, ja kun hän oli kolmisen penikulmaa juossut,

hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui taas oriiksi.

Kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä, ja hipp, hopp, nyt he olivat jo

Mustanmeren rannalla. Siellä asui Jankalovicsin veli, jota hän ei ollut

kolmeensataanyhdeksäänkymmeneen vuoteen nähnyt, sillä he eivät

kumpikaan olleet päässeet Maailmantullin yli.

-- Miten ihmeessä sinä pääsit tänne -- kysyi ukko.

-- Tulinpa miten tahansa, veliseni, ukkoseni, elä nyt utele sitä, vaan

tuo niistä kahdestakymmenestäneljästä soittavasta puusta kustakin yksi

oksa, sillä meillä on kiire takaisin.

-- Hyvä on, veliseni, pane sinä maata vain ja sinä pikku isäntä myös.

Sill'aikaa, kuin te nukutte hetkisen, noudan minä oksat. --

Näin sanottuaan istahti hän veneeseensä ja työnsi sen rannasta

semmoisella voimalla, että se vielä toisella rannallakin nousi maalle

kahden penikulman verran.

Siellä ne olivat, ne kaksikymmentäneljä soittavaa puuta; joka puuta

vartioitsi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä, mutta onneksi lohikäärmeet

nukkuivat ja heräsivät vasta silloin, kun hän jo oli ottanut ne

kaksikymmentäneljä oksaa. Siitä rupesi kultametsä soimaan, soi ja

humisi merikin, vieläpä taivaskin. Mutta kylläpä uni lähtikin

lohikäärmeitten silmistä! Ei muuta kuin hyökkäämään ukon perään! Mutta

kun ne juuri olivat saavuttamaisillaan ukon, niin hyppäsi tämä

veneeseen ja työnsi sitä niin, että se liukui toiselle rannalle vielä

neljätoista penikulmaa. Hän herätti veljensä ja kuninkaanpojan, jotka

läksivät heti matkalle. Kolmen penikulman päässä maailmantullista

muuttui Jankalovics taas valmunsiemeneksi, ja taskussaan vei hänet

kuninkaanpoika eteenpäin. Jo kaukaa huusi hän MaailmantulIille.

-- Ukko kultaseni, olen minä nytkin nähnyt hyvän kappaleen maailmaa,

mutta niin kaunista vanhaa ukkoa, kuin Te olette, en totta tosiaan ole

nähnyt. --

-- Hyvä, hyvä -- hymähti Maailmantulli, mutta ethän sinä vain pilkanne

minua? --

-- Mitäs minä pilkkaisin, ukko kultaseni! --

-- No hyvä sitten, kävele vain minun lävitseni ja mene rauhaan. --

Kuninkaanpoika kulki Maailmantullin läpi. Hänen kuljettuaan kolme

penikulmaa hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui oriiksi.

Kun kuninkaanpoika oli päässyt oriin selkään, sanoi tämä:

-- Käänny nyt taaksesi, pikku isäntäni, ja huuda Maailmantullille,

ett'et ole koskaan niin rumaa ukkoa nähnyt, kuin hän on. --

Ei tarvinnut rohkaista kuninkaanpoikaa, hän kääntyi heti ja huusi:

-- Hoi Maailmantulli! En ole vielä eläissäni sinun kaltaistasi rumaa

ukkorähjää nähnyt! --

Jopa raivostui tästä Maailmantulli, hän tuhisi ja puhisi, värisi ja

tärisi ja uhkaili Jankalovicsia:

-- Odotahan, Jankalovics, odotahan! Jos olisin tiennyt, että suussani

olit, niin olisin jauhanut sinut poroksi! --

Kiukku ja viha purkautui niin hänen suustaan, että siitä syntyi

hirmumyrsky, ja myrskyksi muuttui hän itsekin, vieläpä sellaiseksi

jäikin, ja sentähden Maailmantullia ei enää olekkaan.

Aamuksi he saapuivat kotiin, ja kun noita-akka heräsi, soivat jo kaikki

kaksikymmentäneljää oksaa. Sinne kerääntyi koko kaupunki, ainoastaan

noita-akka ja kuningatar eivät menneet: vilunväreet puistattivat heitä

molempia seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.

Sanoi Jankalovics kuninkaanpojalle:

-- No, pikku isäntäni, kutsutaan nyt kuningas illalliselle koko

talonväkensä ja hovinsa kanssa. --

Tämän sanottuaan potkaisi hän keittiössä uunin kylkeen, josta heti

pyörähti esille kaksikymmentäneljä kokkia, ja nuo sitten keittivät ja

paistoivat vaikka mitä hyvää.

Sillävälin tuli ilta, ja kuningas saapui koko talonväkensä ja hovinsa

kera ja Jankalovics ohjasi heitä kaikkia paikoilleen. Kunniasijalle

istuutui kuningas, molemmin puolin häntä kuningatar ja vanha noita,

mutta juuri kun nämä kaksi aikoivat istuutua, hypähtivät tuolit

kumpaisenkin alta syrjään, ja he keikahtivat lattialle niin, että

kuningaskin nauroi vatsaansa pidellen.

Sanoi Jankalovics:

-- Armollinen herra kuningas, minä tuon tänne heti erään vaimon, jonka

alta tuoli ei hypähdä syrjään. --

Hän juoksi kirkon luo, siellä hän riisui puhvelinnahan oikean

kuningattaren ympäriltä, nosti hänet syliinsä, vei hänet kultalinnaan

ja istutti hänet kuninkaan viereen.

-- Tämä nainen sopii sinun viereesi, armollinen herra kuningas. Sillä

tietäkööt kaikki ihmiset, etteivät koiranpenikat ole hänen lapsiansa,

vaan nämä kultakutriset lapset tässä näin. --

Ja hän kertoi järjestänsä, miten kaikki oli käynyt. Nyt se vilutauti

vasta puistattikin noita-akkaa tyttärineen. Kuningas taas rajattomalta

sydämeniloltaan ei saanut sanaakaan sanotuksi. Jankalovics

kuperkeikkasi, muuttui pukiksi, pisti toiseen sarveensa noita-akan,

toiseen tämän tyttären ja sanoi: -- Nämä kaksi sielua on minulle

luvattu, minun ne ovat ja minä ne vien! --

Hän hävisi kuin olisi maa hänet niellyt, eikä hän pysähtynytkään

ennenkuin hiidenporstuassa, josta hän heitti heidät sisään. Ja sinnehän

he olivatkin omiansa!

Kun Jankalovics saapui takaisin, oli ilo jo ylimmillään kultalinnassa:

soivat nuo kaksikymmentäneljä helisevää oksaa, nuoret pyörähtivät

tanssimaan, sujahteli ja tärisi lattia, vaikka lankut olivat puhdasta

kultaa.

Tokko minä sanonkaan, ettehän te usko kumminkaan -- mutta minä olin,

nähkääs, myös siellä, tanssin niin paljon kuin jaksoin, juoksin sitten

kotiin ja teille tämän sadun kerroin.

Olkoot kultakutriset lapset huomenna teidän vierainanne!

Haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka.

Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme kaunista tytärtä. Kuningas kysyi

tyttäriltään markkinoille lähtiessään: No, tytöt, mitäs tuliaisia

haluatte markkinoilta?

Vanhin sanoi: Tuo minulle, isä rakas, kultaiset vaatteet.

Keskimäinen pyysi: Minulle tuo hopeaiset vaatteet.

-- Mitäs sinulle sitten pitäisi olla? -- kysyi hän nuorimmalta.

-- Tuo minulle, isä kulta, haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva

persikka -- vastasi nuorin.

Kuningas pudisteli päätänsä tämän kuultuansa: -- En ole koskaan kuullut

sellaisista puhuttavan, mutta jos niitä vain maailmassa on olemassa,

niin kyllä tuon sinulle, tyttöseni. --

Kuningas lähti markkinoille ja kohta hän ostikin kultaisen puvun

vanhimmalle tyttärelleen, hopeaisen keskimäiselle, mutta haastelevaa

rypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa hän ei löytänyt, ei

vaikka kuinka olisi hakenut kaikista kauppapuodeista.

Kuningas oli pahoillaan, kun ei voinut täyttää rakkahimman tyttärensä

pyyntöä. -- No niin -- ajatteli hän -- kunhan tästä kotia pääsen niin

kuulutan kaikkialla valtakunnassani että se, joka tuo linnaani

haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan, saa niistä

kultaa niin paljon, että elää herroiksi kuolemaansa saakka. --

Juuri kun hän oli näissä mietteissään, töksähtivät hänen vaununsa

kovasti ja tarttuivat liejuun niin lujasti, etteivät hevoset päässeet

hievahtamaankaan. Parastansa kuski kyllä koetti, läiskytteli

ruoskallaan, sivalteli sillä hevosia ja kiroili minkä jaksoi, mutta

hevoset vain seisoivat yhdessä kohti kuin kiinni naulattuina.

Kuningasta harmitti kovasti. Kuinkas muuten, kun nämä hänen hevosensa

muulloin miltei potkivat tähdet taivaalta, mutta nyt eivät kyenneet

liikuttamaan edes näitä köykäisiä vaunujakaan! Hän lähetti kylään

noutamaan miehiä, ja niitä tulikin hevosineen, vetojuhtineen,

koirineen, kissoineen, kun tuli sana, että kuninkaan vaunut olivat

tarttuneet lokaan.

Mutta turhaanpa kokoontui kylänväki, ei siitä ollut apua, vaunut

pysyivät kuin pysyivätkin rapakossa.

Heidän siinä puuhatessaan ja ponnistellessaan hiipi kuninkaan luo sika,

joka haastelee hänelle näinikään:

-- Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, anna nuorin tyttäresi

minulle, niin minä tuosta pälkähästä vapautan sinut hevosinesi,

vaunuinesi, kaikkinesi.

Suu ja silmät selällään kuningas kuunteli possun pakinata -- mikähän

Jumalan ihme se tuokin oli!

Mutta miten ollakkaan, niin hän sanoi kuin sanoikin sialle: -- Hyvä on,

annahan nähdä, mihin kykenet! Tässä käteni, eikä se olekkaan mikään

siansorkka: saat nuorimman tyttäreni, jos päästät minut pulasta. --

Sika ei odottanut sen enempiä kehoituksia, pisti kärsänsä pyöränpuolain

väliin, väännälsi kerran pyörää ja yhdellä hujauksella vain vaunut

lennähtivät liejusta irti, hevoset syöksähtivät eteenpäin ja

lennättivät kuninkaan tuossa tuokiossa linnaan.

Kotiin saavuttuaan kuningas otti esille kultapuvun ynnä hopeapuvun ja

antoi ne molemmille vanhemmille tyttärilleen. Nuorimmalle tyttärelleen

hän raskain mielin sanoi: -- Katsoppas nyt, tyttöseni, mikset sinäkin

toivonut vaatteita itsellesi, sillä toivomaasi haastelevaa rypälettä,

hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa en löytänyt koko markkinoilta.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt tämän lausua, kun hän jo kuulee sian

kovasti röhkien tulevan. Hän katsahtaa säikähtyneenä akkunasta, ja

näkee, että siinä se tulee tosiaankin se sika, jolle hän oli nuorimman

tyttärensä luvannut. Ja se riivattu elukka toi mukanansa

työntökärrytkin, joilla se varmaankin tahtoi kulettaa pois hänen

rakkaimman tyttärensä!

Niinpä olikin: se röhki kohta ylös akkunoita kohti: -- Öh, öh, öh,

armollinen herra kuningas, tulin tässä noutamaan tytärtäsi. Öh, öh, öh,

lähetä hänet alas, niin vien hänet kärryissäni. --

-- Annahan olla -- ajatteli kuningas, -- kyllä minä sinulle tytön

lähetän! -- Äkkipikaa puettiin eräs talonpoikaistyttö komeihin,

kultaisiin vaatteisiin ja lähetettiin pihalle sian tykö. Mutta tämäpä

ei ollutkaan mikään tolvana. Se sanoa tokaisi heti kuninkaalle: -- Öh,

öh, öh, armollinen herra kuningas, tämä ei ole sinun tyttäresi. --

Nytpä vasta kuningas oikein katuikin hullua tekoansa -- ja kun hän

vielä oli ojentanut kätensäkin sille rupiselle sialle!

Entäs pieni kuninkaantytär? Hänpä vasta itki ja voivotteli niin että

koko linna soi, ja sanoi mieluummin kuolevansa kauhean kuoleman kuin

menevänsä sian puolisoksi.

Mutta turhaan hän itki, turhaan voivotteli, turhaan hän heittäytyi

permannollekin; kuningas selitti katkerasti itkien: -- Se on kaikki

turhaa, tyttöseni, minä lupasin sinut, eikä nyt auta muu, kuin

mennä. --

Mutta sillävälin kuningas hoksasi pukea tyttärensä repaleisiin,

likaisiin vaatteisiin, ja lähetti hänet semmoisena alas. Arveli, näet,

ettei sika nyt huolisikaan hänestä.

Mutta siinäpä hän erehtyikin! Sika oli iloissaan vähällä hypätä

nahastaan, kun näki kuninkaantyttären tulevan. Se sieppasi tytön,

asetti hänet sievästi kärryille istumaan ja vei hänet sitten mukaansa

kovasti röhkien: -- Öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, hyvähän sinun

tulee ollaksesi minun luonani. --

Kuninkaantytär itki katkerasti, mutta sika vain röhki: -- öh, öh, öh,

elä itke, kuninkaantytär, olemme jo pian kotona. --

Mutta silloin vasta kuninkaantytärtä itkettikin, kun sika pysähtyi

erään läävän eteen, vei hänet sinne sisään ja asetti likaisille oljille

istumaan.

-- Öh, öh, öh, tämä on minun taloni! --

Ja sika tarjosi hänelle maissinjyviä: -- Öh, öh, öh, syöppäs nyt,

kuninkaantytär! --

Kuninkaantytär itki, itki ja nukahti viimein itkuunsa.

-- öh, öh, öh, nuku vain, pieni kuninkaantytär, huomiseksi surusi

muuttuu iloksi. --

Nukkui kuninkaantytär, nukkui, eikä herännytkään ennenkuin

keskipäivällä. Keskipäivän kellonsoiton aikana hän avasi silmänsä -- ja

auta armias! -- sokeaksi hän oli tulla häikäisevästä kimalluksesta!

Läävään hän oli nukahtanut, ja palatsissa hän heräsi! Oljille hän oli

paneutunut maata ja silkkipatjoilla hän herääkin! Ja kun hän avasi

silmänsä, kiiruhti kokonainen liuta neitosia hänen vuoteensa luokse

kysymään: Mitä käskette, armollinen neiti?

He toivat hänelle hetikohta mitä kauneimpia vaatteita, jotka

kimaltelivat hopeasta, kullasta ja timanteista, ja pukivat ne hänen

yllensä. Sitten he veivät hänet toiseen huoneeseen. Siellä istui

katetun pöydän ääressä kaunis, sorea nuorukainen. Hän rientää tyttöä

vastaan, ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet pöytään.

Ja kaunis nuorukainen sanoi hänelle: -- Istu vain pelkäämättä tänne,

kaunis kuninkaantytär. Sinä omistat kaikki, mitä täällä näet. Sinun

omasi olen minäkin, jos et halveksine minua. --

-- Kuka ja mikä sinä sitten olet? -- kysyi tyttö. Nuorukainen sanoi:

-- Kerron sen myöhemmin sinulle, kaunis kuninkaantytär. Tule, mennään

nyt puutarhaani --

Hän otti sievästi käsikynkästä kuninkaantytärtä, ja niin he menivät

alas puutarhaan. Ja kun he siellä kävelevät, kallistuu tytön eteen

viiniköynnös, jonka rypäleet sanovat: Poimi meitä, poimi meitä, kaunis

kuninkaantytär!

-- Tämä se on se haasteleva rypäle -- sanoi nuorukainen.

He menevät edemmäs, ja eräästä omenapuusta pienet punaiset omenat

hymyilevät hänelle niin kovin herttaisesti.

-- Näetkös, tässä se on se hymyilevä omena -- sanoi nuorukainen.

Kulkevat taas edemmäs, ja nytpäs koko puutarha rupeaa soimaan.

Kuninkaantytär katsoo oikealle ja kysyy: -- Mikä täällä soi niin

kauniisti? --

-- Katsohan tuonne -- vastasi nuorukainen -- tuolla tuossa

persikkapuussa kasvaa soivia persikoita. --

Voi hyvä luojani, kuinka kuninkaantytär nyt iloitsi, ei hän tietänyt,

itkeäkkö vai nauraa suuresta ilosta!

-- Näetkös -- sanoi nuorukainen -- minun puutarhassani on haastelevia

rypäleitä, hymyileviä omenia ja soivia persikoita, joita sinä

toivoitkin. Jäätkö nyt tänne, tuletko vaimokseni? --

Ei kuninkaantytär antanut kahteen kertaan kysyä sitä asiaa, hän

heittäytyi kauniin nuorukaisen kaulaan ja sanoi:

-- Sinun luoksesi jään enkä ikinäni sinua jätä! --

Silloin sitten nuorukainen kertoi, että hän oli kuninkaanpoika, mutta

eräs paha velhotar oli muuttanut hänet siaksi ja kironnut hänet sanoen,

että hän niin kauan jäisi siaksi, kunnes joku tyttö kerran toivoo

itselleen haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan.

Vielä samana päivänä lähetettiin sana kuninkaantyttären isälle, että

tulla vain koko hoveineen häihin! Ja kyllä he pitivätkin semmoiset

häät, että niistä puhuttiin seitsemässä valtakunnassa. Ja vielä

tänäänkin he elävät, jos eivät vain ole kuolleet.

Kerskailijat.

Olipa kerran mies, jolla oli kolme poikaa. Molemmat vanhemmat poikansa

mies pani oppiin ja niin toisesta tuli parturi, toisesta seppä.

Nuorimmalle pojalle ei tahtonut mikään ammatti kelvata, ja hän lähti

sotamieheksi.

Vuosi vieri vuoden jälkeen, eivätkä pojat käyneet kotonaan, mutta

saivatpa sitten kerran kaikki kolme poikaa kotoa viestin, että tulkoot

heti kotiin, jos mieli tavata isää vielä elossa. Pojat saapuivat

kotiin, ja siinäpä tosiaankin isäukko teki kuolemaa.

-- No, rakkaat poikaseni -- sanoi ukko -- kunhan sain vielä kerran

teidät nähdä ennen kuolemaani. Kertokaapas nyt minulle, kuinka pitkälle

kukin teistä on päässyt, oletteko hyvin ammattinne perillä, että tässä

saisin rauhassa laskea pääni lepoon. --

Vanhin sanoi:

-- Elkää yhtään murehtiko, isä kulta, kyllä minä olen hyvin oppinut

ammattini. Minä osaan käyttää partaveistäni niin taitavasti, että ajan

jäniksen juostessaan sileäksi. --

-- No jopa se on hyvä -- iloitsi ukko -- sinä, poikaseni, tulet kyllä

toimeen vaikka missä. --

-- Elkää oikoo huolissaan minustakaan, isä rakas -- sanoi toinen

veljeksistä, se seppä -- minä olen niin hyvin oppinut ammattini, että

kengitän hevosen juostessaankin.

-. Se on hyvä -- hyvä Jumala, kuinka se onkaan hyvä -- huokaili ukko.

-- Entäs sinä, poikaseni -- virkkoi hän nuorimmalleen -- millainen

sotamies sinä olet, osaatkos heilutella miekkaasi hyvinkin? --

-- Niin minäkö, isä kulta? -- kysyi nuorukainen -- kyllähän minä osaan.

Kerrankin läksin kävelemään koreimmassa puvussani, ja siinä kadulla

kävellessäni rupesi satamaan vettä oikein rankasti. Ohoo, mikäs nyt

neuvoksi, tuumin minä, tämä kirottu sade pieksää ihan pilalle kauniin

univormuni. Mutta enpä minä siinä kauan arvellut, vaan vedin miekkani

esille, ja rupesin sillä huitomaan niin rajusti ympärilleni, ettei

pisaraakaan vettä satanut päälleni. Kylläpä olivatkin ihmeissään toiset

sotilaat, kun saavuin takaisin kasarmiin, eikä sade ollut kastellut

minua ollenkaan. Tulipa kenraalikin luokseni ja kysyi, kuinka minä olin

tehnyt. Minä sanoin, etten minä muuta, kuin vedin miekkani esille ja

sillä torjuin sadetta luotani. -- "Oletpa kelpo sotilas, poikaseni" --

sanoi kenraali ja antoi minulle pussillisen kultakolikolta. --

-- No Jumalan kiitos, että voin kuolla huoletonna -- sanoi ukko --

kyllähän te kaikki kolme näytte tulevan toimeen omin voiminne ettekä

tarvitse niitä vähäisiä lantteja, jotka minä olen haalinut kokoon. --

Silloin pappikin juuri saapui antamaan kuolevalle viimeistä voitelua,

ja ukko antoi hänelle minkä rahoja oli kerännyt köyhien kesken

jaeltavaksi. Mutta kylläpä venyivätkin pitkiksi kerskailijain nenät, ja

kerskailemishalu hävisi heistä tykkänään koko heidän elinajakseen! He

hautasivat isänsä ja läksivät maailmaa kiertämään, kukin omalle

taholleen. Olkoot he huomenna teidän vierainanne!

Pyöreä kivi.

Oli kerran, missä lienee ollutkaan, seitsemännen valtakunnan tällä

puolella, kaukaisten merien tuolla puolen eräs köyhä kalastaja. Tällä

köyhällä miehellä oli hyvin monta lasta. Mutta ruoka ei tahtonut aina

riittää, milloin oli mitä syödä, milloin ei. Turhaan nousi köyhä

kalastaja jo kukon laulaessa, turhaan hän meni maata vasta myöhään

illalla, turhaan hän kuljetti verkkojaan aamusta iltaan ja virrasta

virtaan; häneen sopi sananlasku: metsästelee, linnustelee, kalastelee,

aina tyhjää konttiansa tarkastelee.

Niin kovin köyhä kuin tämä kalastaja olikin, oli hänen veljensä sitä

rikkaampi. Tällä taaskaan ei ollut yhtään lasta. Kun köyhän kalastajan

mökissä ei ollut enää suuhun pantavaa, lähetti hän jonkun lapsistaan

veljensä luo, jotta tämä Jumalan nimessä antaisi edes vakallisen

maissijauhoja. Mutta hänen luoksensa oli turha lähettää, vastaus oli

aina sama: saat jauhoja kyllä vaikka puolen tynnyrillistä, mutta anna

sinä vaihteeksi joku pojistasi.

-- Sitä en tee -- vastasi kalastaja -- kaikki lapseni ovat minulle yhtä

rakkaita, en voi erota yhdestäkään.

Kerrankin kun kokonaiseen viikkoon tuskin oli ollut mitään syötävää,

läksi kalastaja kaloja pyytämään ja sanoi vaimolleen, ettei hän palaa,

ennenkuin saa hyvän kopallisen kaloja. Hän asettui jo varhain aamulla

rannalle, laski haavinsa veteen, nosti sen ylöskin, mutta ei tullut

kaloja, ei pikkusormen kokoisiakaan. [Unkarin joissa kalastetaan usein

suurilla haaveilla.] Jo alkoi ilta pimetä, mutta onni karttoi häntä,

kuin olisi se häntä pelännyt.

-- Jo näen -- huokasi kalastaja -- että minun pitää palata sittenkin

ilman kaloja kotiin. Hyvä Jumala, mitä minun viattomat lapseni saavat

syödäksensä!

Hän nosti surusta raskain mielin haavinsa -- mutta mitä! -- sehän on

raskas, niinkuin olisi siihen joutunut joku suuri kivi. Ei se ollutkaan

muuta -- kivi se oli, suuri, pyöreä kivi. Hän viskasi suuttuneena kiven

takaisin ja painoi haavinsa taas veteen, mutta kun hän uudelleen nosti

sen, niin pyöreä kivi oli taas siinä. Nyt hän otti kiven verkosta ja

heitti sen oikein kauas veteen, ettei se voisi enää joutua haaviin.

Mutta turhaan hän sen niin kauas heitti, näkyi olevan Jumalan tahto,

että se tarttuisi kolmannenkin kerran hänen haaviinsa.

Kylläpä kalastajaa harmitteli; hän ei heittänyt enää kiveä takaisin

veteen, vaan rannalle ja lähti raskain mielin kotiin. Mutta tuskin hän

oli astunut pari kolme askelta, kun hän muuttikin mielensä: jos hän ei

voikaan viedä kaloja kotiin, niin vie hän ainakin tuon pyöreän kiven

lasten pyöriteltäväksi.

Otti kiven maasta, pani konttiinsa ja laahusti kotiin. Lapset juoksivat

vastaan, ympäröivät hänet ja kysyivät: Mitä toit isä? --

-- Pyöreän kiven, lapset, ei muuta mitään. Tässä se on, ottakaa,

leikkikää sillä ja unohtakaa illallisruokanne. --

Jo pani maata kalastaja ja hänen vaimonsakin, mutta lapset eivät

malttaneetkaan lopettaa leikkiään, kun kerran siihen innostuivat. He

pyörittelivät pyöreää kiveä edestakaisin huoneessa ja he kiljaisivat

heleästi iloissaan, kuu huomasivat, että kivi tuli yhä kirkkaammaksi ja

kirkkaammaksi. Mutta ei kalastaja sitä nähnyt, sillä hän makasi seinään

päin kääntyneenä ja huokaili. Kerran kumminkin hän kääntyi ja sanoi

lapsille: -- Menkää nyt nukkumaan, jo riittää leikki. -- Mutta kun hän

katsahti lattialle, täytyi hänen äkkiä ummistaa silmänsä, niin

kirkkaasti kiilsi, kimalteli pyöreä kivi, että sen loisto aivan sokaisi

hänet. Sitten hän taas avasi silmänsä, katseli, tarkasteli kiveä ja

kutsui vaimoansakin katselemaan.

-- Katso, vaimoseni, se on jokin ihmekivi, se loistaa kuin timantti.

-- Voi, rakas ukkoseni -- huudahti vaimo lyöden kätensä yhteen -- se on

kun onkin timantti!

He päättivät heti, että vaimo vie huomenna kiven suoraan itse

kuninkaalle, kukaties hän maksaa siitä hyviin hinnan. Vaimo nousi

päivän valjetessa, kääri pyöreän kiven liinoihin ja läksi kuninkaan

luo. Kun hän saapui linnaan, vietiin hänet heti kuninkaan eteen. Vaimo

tervehti kunnioittavasti.

-- Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaani. --

-- Jumal' antakoon, köyhä vaimo, mikä tuuli sinut toi tänne? --

Vaimo otti esille pyöreän kivensä ja näytti kuninkaalle.

-- Mistä sinä olet tämän löytänyt, köyhä vaimo? -- kysyi kuningas kovin

ihmeissään.

Vaimo sanoi, että hänen miehensä on sen löytänyt vedestä.

-- No, köyhä vaimo, anna minulle tämä kivi, niin saat siitä tuhat

markkaa. Sillä tiedä, se on oikea timantti.

Köyhä vaimo ei sanonut mitään, yskähti vain. Kuningas luuli, ettei

tuhat markkaa hänelle riittänyt. Hän ei siis odottanutkaan enempää

vastausta, vaan sanoi:

-- Jos tuhat markkaa ei riitä, niin annan kaksi tuhatta. --

Köyhä vaimo yskähti taas, hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut

sanaakaan suustaan. Ei hän väheksynyt tuhattakaan markkaa! Mutta

kuningas luuli taas, että kaksi tukattakin oli hänestä liian vähän, ja

sanoi taas köyhälle vaimolle:

-- Kuuletko, köyhä vaimo, ei minusta kolme säkillistäkään kultaa ole

liiaksi tästä kivestä, annatko sen sillä? --

Silloin vaimo ei yskähtänyt enää, vaan nyökkäsi päätänsä.

Kuningas käski heti täyttää kolme säkkiä kullalla, antoipa vielä

hevosen ja kärrytkin vaimolle, jotta hän voisi kuljettaa kullan

kotiinsa.

Vaimo läksi suurella riemulla kotiin, mutta olipa iloa kotonakin! Nyt

he olivat rikkaita, ei heidän enää tarvinnut nähdä nälkää.

-- Mutta kuuletkos, vaimoseni -- sanoi kalastaja, -- pitäisi mitata

kulta! Mahtaneeko siinä olla montakin kapallista?

-- Totta toisen kerran, mitata se pitäisi! --

Niinpä niinkin, mutta ei ollut mökissä kappaa.

No, he lähettivät yhden pojistaan lainaamaan kapanmittaa rikkaalta

sedältä.

-- Mitä te kapanmitalla teette? -- kysyi rikas mies pilkallisesti.

-- Isäni tahtoo mitata rahaa -- vastasi poika.

No siitäkös rikas mies nauramaan!

-- Ota tästä, poikaseni, kapanmitta, minä tulen myös perässä katsomaan

rahan mittaamista. --

Rikas mies meni veljensä luo, mutta suu ja silmät jäivät häneltä auki

ihmettelystä. Näin paljon rahaa ei ollut hänkään nähnyt koskaan yhdessä

kasassa. Kysyy veljeltänsä:

-- Mistä olet saanut tämän äärettömän kultamäärän, rakas veljeni? --

Annappas -- ajatteli kalastaja itsekseen -- kun nyt puijaan sinua!

-- Hm, sanoi kalastaja. Kuningas on sen antanut minulle kolmesta

kissasta. --

-- Mitenkä se voi olla mahdollista? --

-- Niin se oli, rakas veljeni, kuninkaan linnassa on tavattoman paljon

hiiriä, niin paljon, että kuningas ja hänen armollinen perheensä eivät

saaneet niiltä rauhassa aterioidakkaan. Tämän minä satuin kuulemaan

matkoillani ja vein kuninkaalle kolme kissaa lahjaksi. Olisitpa nähnyt,

veliseni, kuinka kuningas riemastui kissoista! Hän heti kutsui

hovimestarinsa ja käski hänen mitata tälle kunnon miehelle kolme säkkiä

kultaa.

Kun rikas mies kuuli tämän, tuli hänelle kiire kotiin, ja hän kertoi

vaimollensa mitä oli kuullut.

-- No niin, sanoi vaimo, jos tuo raukka vei kolme kissaa kuninkaalle,

viemme me kolme säkillistä mirrejä. --

-- Sitä minäkin, eukkoseni. --

Sitten he heti läksivät naapurikyliin ja ostivat kalliilla rahalla

sieltä kaikki kissat. Kun he saivat niitä kolme säkillistä kokoon,

valjasti rikas mies neljä hevosta kärryjen eteen, pani kolme säkkiä

kissoja kärryihin ja läksi suurella melulla kuninkaan kaupunkiin.

Hän saapuu kaupunkiin kuninkaan linnan eteen, pysähdyttää hevoset,

jättää kyytimiehensä hevosten luo ja lähtee itse kuninkaan puheille.

Hänet viedään kuninkaan eteen ja hän tervehtii kunnioittavasti:

-- Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaan!.

-- Jumal' antakoon, rikas mies, mikä tuuli sinut tänne toi? --

Rikas mies sanoo:

-- Minä toin vähäisiä lahjoja, armollinen kuninkaani. Kuulin, että

veljeni, sen kalastajan, vaimokin toi, ja te otitte ilolla vastaan. --

-- Hyvä on, rikas mies, mutta missä ovat sinun tuomisesi? --

-- Minä tuon heti tänne, armollinen kuninkaani. Kärryni ovat tuolla

linnan portin edessä. --

Menee rikas mies alas, ottaa selkäänsä kolme säkkiä kissoja ja kantaa

ne linnaan. Sillävälin kokosi kuningaskin koko talon väen, että hekin

näkisivät ihmeen.

No, jo tulikin rikas mies, ja kun hän astui ovesta sisään, avasi hän

heti kaikki kolme säkkiä.

Voi Jumala armahda, mitä siitä syntyi! Ääretön mirrien paljous peitti

koko permannon, ne läksivät juoksemaan joka suunnalle, hyppäsivät

lattialle asti ulottuvia peilejä ja ikkunoita vastaan ja kaappien

päälle, pudottaen ja särkien maahan kalliita kullattuja laseja,

lautasia. Ja kuningas huusi, kuningatar kiljui, kuninkaantyttäret vielä

enemmän, ja silmänräpäyksessä tulvivat sotamiehet sisään katsomaan,

mikä oli hätänä.

-- Ottakaa kiinni! -- huusi kuningas.

Sotamiehet luulivat, että kissoja piti ottaa kiinni, vaikka kuningas

tarkoittikin rikasta miestä. Mutta rikas mies ei jäänytkään siihen suu

auki töllistelemään, vaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti

linnasta juoksemaan sen minkä kerkesi.

Huomenna, jos hän sinun luoksesi sattuu juoksemaan, olkoon hän sinun

vieraanasi.

Matias kuninkaan paimen.

Totuuttarakastavalla Matias kuninkaalla oli paimen, jota hän suuresti

rakasti, hän kun ei koskaan valehdellut. Kun riikinkuningas kerran kävi

tervehtimässä Matias kuningasta, rupesi tämä aterioitaessa puhumaan

paimenesta; tämä oli näet niin kunnon mies, ettei hän eläissään ollut

valehdellut, eikä sellaista aarretta ollut olemassakaan, joka olisi

voinut taivuttaa häntä valehtelemaan.

-- Mutta tuotapa minä en usko, sanoi riikinkuningas.

-- Etkö usko? No hyvä on, lyödään vetoa.

-- Mitä panet vetoa?

-- Jos sinä saat paimenen valheesta kiinni, niin minä annan sinulle

puolet valtakuntaani. Ja jollet saa häntä valehtelemaan, annat sinä

minulle puolet valtakunnastasi.

He vahvistivat vetonsa kädenlyönnillä. Riikinkuninkaan tytär, joka

myöskin istui pöydässä, erotti kädet. Sitten ei ollut enää puhetta

paimenesta. Muista asioista juteltiin. Syötiin, juotiin, iloa

pidettiin, paimenen asia unohtui. Mutta kun päivällinen oli syöty ja

riikinkuningas meni asuntoonsa, ei hän saanut rauhaa. Hän mietti vain,

mitenkä hän saisi puolet Unkaria kynsiinsä. Hän oli joskus kuullut,

että Matias kuninkaalla oli kultavillainen karitsa ja että se oli tämän

samaisen paimenen hoidossa. Hän aikoi mennä takamaille paimenen luo,

luvata hänelle äärettömiä aarteita kultavillaisesta karitsasta, ja kun

Matias kuningas sitten kysyisi paimenelta, mihinkä karitsa oli

joutunut, niin hän ei ilmaisisi oikeata asianlaitaa. Silloin

riikinkuningas saisi puolet valtakuntaa.

Riikinkuningas pukeutui unkarilaiseen talonpoikaispukuun ja meni

paimenen luo. Hän tervehti häntä:

-- Hyvää päivää, paimen,

-- Jumal' antakoon, armollinen herrani, vastasi paimen.

-- Mistä sinä sen tiedät, että minä olen kuningas?

-- Näenhän minä sen käynnistäsi.

-- No, hyvä on, sanoi riikinkuningas, jos tunsitkin minut, ei se mitään

tee. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi?

-- Tiedän, jos armon herra sanoo.

-- Sitävarten tulin luoksesi, paimen, että möisit minulle

kultavillaisen karitsan, annan sinulle siitä niin paljon rahaa, että

saat ikäsi kuusivaljakolla ajaa.

Paimen sanoi:

-- En minä voi sitä tehdä, armollinen herrani. Mitä sanoisin

kuninkaalleni, jos hän kysyisi, minne kultavillainen karitsa on

joutunut?

-- Voi sinua houkkiota, sanoisit, että sudet sen veivät.

-- Sitä minä en voi sanoa, armollinen herrani, sillä en koskaan ole

valehdellut enkä sitä vastakaan tee.

-- Anna karitsa minulle, paimen, rikkaaksi teen sinut.

-- En minä tahdo olla rikas, armollinen herrani, parasta on että olen

köyhä. Jos, herrani, niin kovin haluat tätä karitsaa, niin osta se

kuninkaalta. Ehkäpä hän sen myö.

Jo näki riikinkuningas, että turhaa oli tässä kaikki puhe;

murheellisena hän meni takaisin asuntoonsa ja mietti ja mietti, mitenkä

hän saisi karitsan käsiinsä. Siinä hän mietti päänsä ympäri, ja sitten

hän päätti, että hänpä lähettää tyttärensä paimenen luo; jos paimen

kielsikin häneltä karitsan, ei hän kiellä hänen tyttäreltään, joka

sivumennen sanoen oli kaunis kuin taivaan tähti. Ja niinpä hän

kertoikin tyttärelleen, miten hän oli suunnitellut asian.

-- Hyvä on, rakas isäni, minä menen ja koetan parastani.

Tyttö läksi paimenen luo. Otti mukaansa kultaa niin paljon kuin jaksoi

kantaa pienessä laatikossa. Paimen oli juuri koonnut laumansa. Tyttö

meni suoraan hänen luoksensa ja tervehti:

-- Hyvää iltaa, paimen.

-- Jumal' antakoon, prinsessa! Mitähän sinä tässä näin myöhään illalla?

-- Voi, hyvä paimen, jos tietäisit miksi tulin! En tule toimeen enkä

saa rauhaa sen jälkeen kuin kuulin kultavillaisesta karitsasta. Katso

tätä laatikkoa, se on kultaa täpösen täynnä. Anna karitsa minulle!

-- En voi antaa, armollinen prinsessa.

Prinsessalla oli mukanaan hyvää viiniäkin. Hän tarjosi paimenpojalle:

-- Juo, köyhä paimenpoika!

Paimenpoika joi ja hyvälle tuulelle hän tulikin. Prinsessa koetti taas

onneansa. Annas kun poika näkee kiiltäviä rahoja! Hän avasi laatikon

kannen.

-- No näetkö, köyhä paimenpoika, tämä on kaikki sinun, ja sinä saat

lisää vielä paljon enemmän, kunhan annat minulle kultavillaisen

karitsan.

Sanoi paimenpoika:

-- En voi antaa, armollinen prinsessa. Turha on kultasi, turhat koko

maailman aarteet. Mutta jos kerran suutelisit minua, niin, jumaliste,

kultavillainen karitsa heti paikalla olisi sinun!

Prinsessa mietti kotvasen aikaa -- ja sitten hän tosiaan suutelikin

poikaa.

-- No nyt, sanoi prinsessa, tapa karitsa, minä tahdon sen

kultavillaisen nahan vain, lihat saat syödä itse toisten paimenpoikien

kanssa.

Paimenpoika tappoi karitsan, nylki nahan, prinsessa kaappasi sen

käteensä ja juoksi riemuiten kotiinsa.

Olipa riikinkuningaskin iloissaan! Tuskin malttoi odottaa aamua, niin

läksi Matias kuninkaan luo nahka kainalossaan.

-- Tässä nyt on kultavillaisen karitsan nahka, saammepas nähdä,

ilmaiseeko paimen totuuden!

Aamulla paimen nousi, sydän murheesta raskaana. Kyllä hän siinä itseään

panetteli pataluhaksi, ja niin hän oli murheesta mustana kuin synkkä

sadepilvi. Mitäs hän nyt tekee! Jos kuningas saa tietää, niin hän

hirtättää.

Itsekseen hän ajatteli, että hän menee kuninkaan luo ja sanoo sille

suoraan totuuden ennenkuin kuningas ehtii kysyäkkään mitään. Siinä

vainioita taivaltaessaan hän tapasi maarotan kaivaman reiän, siihen

hän pisti keppinsä ja kepin päähän hattunsa, sitten hän peräytyi vähän

ja ikäänkuin keppi olisi ollut Matias kuningas, lähestyi hän sitä taas

hitaasti, nöyränä, kunnioittavasti tervehtien:

-- Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani.

Itse vastasi itselleen:

-- Jumal' antakoon sinullekin, paimenpoika. Mitäs sinne takamaille

kuuluu?

-- Huonosti ovat asiat siellä, armollinen kuningas, kultavillainen

karitsa on kadonnut!

-- Se ei ole totta, senkin heittiö, sillä silloin olisivat muutkin

kadonneet!

Alakuloisena hän veti keppinsä reiästä ja virkkoi itsekseen: valhe ei

onnistu, parasta kun sanon totuuden.

Astui taas vähän matkaa, niin tapasi taas maarotan reiän. Pisti

keppinsä siihen, pani hattunsa kepin päähän ja kuvitteli, että se on

Matias kuningas ja tervehti:

-- Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani!

-- Jumal' antakoon, paimenpoika! Mitäs takamaille kuuluu?

-- Hullusti ovat asiat siellä, armollinen herrani. Kultavillainen

karitsa putosi kaivoon ja siihen se hukkui.

-- Se ei ole totta, senkin lurjus, sillä silloin muutkin olisivat

siihen pudonneet.

-- Eihän se tälläkään tavalla käy, mutisi paimen itsekseen. Veti

keppinsä reiästä, nykäisi hattunsa silmilleen ja asteli murheellisena

Budan linnaa kohti. Mutta siinä kulkiessaan hän kolmannen kerran tapasi

maarotan reiän. Kolmas kerta toden sanoo, ajatteli hän, ja niin hän

kolmannen kerran pisti keppinsä rotanreikään ja yritti valehdella.

-- Hyvää huomenta, armollinen herrani.

-- Terve tuloa, paimenpoika, mitä takamaille kuuluu?

-- Huonoja sinne kuuluu, armollinen kuninkaani, sudet söivät

kultavillaisen karitsan.

-- Valehtelet, sinä senkin... ne olisivat syöneet kaikki muutkin.

-- Oi voi, hyvä Jumalani, mitä tehdä? Ei luonnistunut kolmaskaan valhe.

No, olkoon sitten niin, hänpä sanookin totuuden! Ja kun hän tämän

päätöksen oli tehnyt, johtui hänen mieleensä niin hullunkurinen

ajatus, että hän purskahti nauruun. Ei hän enää murehtinut, kasvot

kirkastuivat, hattunsa hän työnsi takaraivolleen ja niin hän reippaasti

meni Budan linnaan kuninkaan puheille.

Matias kuningas istui juuri syömässä, siinä istui myös riikinkuningas

ja hänen tyttärensäkin. Jo riikinkuningas iloitsi edeltäkäsin, että hän

saa puolet valtakunnasta, sillä varmasti paimen valehtelee.

Paimen tervehti:

-- Hyvää huomenta toivotan sinulle, armollinen herrani ja kuninkaani,

sinullekin armollinen riikinkuningas ja myös sinulle, ihana prinsessa.

-- Terve tuloa, paimen, mitäs takamaille kuuluu?

-- Eihän sinne muuta, armollinen kuninkaani, kuin että vaihdoin

kultavillaisen karitsan mustavillaiseen. [Riikinkuninkaan tyttärellä

oli näet mustat hiukset.]

-- Mihinkä mustavillaiseen?

-- Oi, armollinen kuninkaani, kauniimpi on se musta kuin

kultavillainen. Aurinkoa silmä vielä kestää katsoa, mutta sitä ei, niin

häikäisevän kaunis se on!

-- No missä se musta karitsa sitten on? Tuo sisään!

-- Ei sitä tarvitse tuoda sisään, armollinen kuninkaani, tuossa se

istuu pöydässä. Ja hän näytti riikinprinsessaa.

Matias kuningas huudahti iloissaan:

-- Hyvä on, poikani, kunhan totta puhut! Olkoon se sinun, minkä minä

voitin sentähden, ett'et valehdellut.

Mitäs riikinkuningas muuta saattoi tehdä. -- Matias kuningas oli

voittanut puolet hänen valtakunnastaan, ei muuta, kuin anna pois vain!

Matias kuningas antoi sen vuorostaan paimenelle. Mutta jos puolet

valtakuntaa oli paimenen, niin olkoon hänen tytärkin. Eikä prinsessa

vastusteliutkaan, ei niin hitustakaan! Siinä paikassa pappi kutsuttiin

ja isot häät pidettiinkin. Sen pituinen se.

Pilli-Palkó.

Missä lieneekään ollut kaukaisten merien tuolla puolen, vieläpä

lasivuortenkin takana, jossa lyhytsaparoinen porsas tonkii, -- siellä

oli kerran köyhä leskivaimo ja hänellä oli poika -- Palkó nimeltään. He

elivät suuressa puutteessa, eikä aina ollut suuhunpantavaa talossa. Ei

heillä ollut kuin hajoava mökkipahanen ja puutarha. Sanoipa Palkó

kerran äidillensä:

-- Rakas äitini, mitäs minä tässä enää istun ja näen nälkää,

palvelukseen minä lähden enkä palaa kotiin, ennenkuin saan edes vasikan

palkakseni. Puutarhassamme sitä elätämme, ja kun se kasvaa, niin onhan

meillä jo silloin niinkuin vähän talouttakin.

Palkó lähtee palvelukseen, sinne hän jää vuodeksi, saa palkakseen

vasikan. Sitten hän lähtee uudestaan palvelukseen ja saa taas

palkakseen vasikan. Vasikan hän saa palkakseen sitten vielä kolmantena

jopa neljäntenäkin vuonna. Nyt oli hänellä jo neljä vasikkaa, mutta

puutarha olikin niille liian pieni, heiniä tuli vähän, ei ollut millä

elättää vasikoita. Palkó miettii itseksensä, että hän vie vasikat

markkinoille ja myy ne. Hän lähteekin vasikkoineen, mutta matkalla

tulee vastaan vanha, harmaapäinen äijä, joka virkkaa hänelle: --

Poikaseni, minulla on soreaääninen pilli eli huilu, annan sen sinulle

yhdestä vasikasta. --

-- Mitä joutavia ukkoseni, eihän vasikkaa toki huilusta --.

-- Anna sinä pois vain, elä yhtään arkaile, sillä tiedä, ettei tämä ole

mikään tavallinen huilu. Saatpa nähdä, että se tulee vielä sinulle

hyvään tarpeeseen. --

-- Olkoon sitten menneeksi, tuumii Palkó, ja antaa yhden vasikan

huilusta. Sitten hän jatkaa matkaansa. Mutta tuskin hän on ehtinyt

pyssynkantaman päähän, niin jo ilmestyy vanha, harmaahapsinen äijä taas

hänen eteensä ja sanoo:

-- Anna, veliseni, vielä yksi vasikka, niin minä annan siitä, katsohan,

tämän hiiren sinulle. --

Siitäkös Palkó nauramaan:

-- Vai vasikkakos hiirestä, mitäs sanotkaan, ukkoseni! On kotona hiiriä

enemmänkin kuin tarpeeksi, äitimuorilla on kyllin harmia niistäkin. --

-- Niinpä niinkin, mutta ei tämä hiiri olekkaan sellainen kuin muut

hiiret. --

Ukko puheli niin, että Palkó viimein antoi kuin antoikin vasikan siitä

hiirestä. Nyt hänellä olikin enää vain kaksi vasikkaa kaupungille

ajettavana, mutta miten ollakkaan, -- taivaastako tipahti vai maan

altako kohosi -- vanha ukko ilmestyi taas hänen eteensä ja sanoi:

-- Poikaseni, tässä on minulla juokseva koppakuoriainen, tämäpä vasta

jotain onkin! Sinä saat sen, jos annat siitä yhden vasikan. --

-- En minä anna -- pani poika vastaan -- enhän minä toki ole sentään

vielä aivan pähkähullu! -- Johan minä tässä ihan järjettömästi luovutin

sinulle kaksi vasikkaa huilusta ja hiirestä! --

-- Neuvonpas sinua vain antamaan sentään vasikan tästä juoksevasta

koppakuoriaisesta, sillä sinä tulet sitä vielä tarvitsemaan. -- Jopa

Palkó lopuksi antoi sittenkin sen kolmannenkin vasikan pois. Nyt hän

kulki viimeisen vasikan kera kaupunkiin päin; kovin oli poika allapäin,

takaisin hän olisikin mieluimmin kääntynyt, ehkäpä hän vielä voisi

tavata sen harmaapäisen äijän, sillä kovasti hän katui kauppojansa. No,

kääntyä ei tarvinnutkaan. Sillä kun poika siinä surumielisenä kulki,

niin hän näkikin taas edessään ukon, joka sanoi:

-- Kuulehan, poikani, anna tämäkin vasikkasi minulle, niin annan

sinulle pussin siitä --

-- Enkä anna -- vastasi Palkó -- parempi olisi ollut, etten olisi noita

toisiakaan antanut. Mitenkä minä nyt saatan astua äitini silmäin

eteen? --

-- Anna se vasikka tänne vain, eläkä sure yhtään? Ei tämä ole mikään

arvoton pussi. Tiedä, että tähän pussiin on suljettu uni. Sinun

tarvitsee vain sanoa, kuinka monta tuntia tahdot nukkua, niin nukut

juuri niin kauan, ja jos tahdot jonkun toisen nukuttaa, niin sanot sen

vain pussille. --

Palkó ajatteli: -- Jos niin on, niin mitäs minä lähden enää yhdellä

vasikalla markkinoille. Saakoon vanhus tämän neljännenkin vasikan. --

Kun hän oli antanut viimeisenkin vasikan ukolle, niin sanoi tämä:

-- No, poikaseni, mene nyt kotiisi. Sinne et pitkäksi aikaa jää: äitisi

lyö sinua niin kauan, kunnes joku pelastaa sinut hänen käsistään. Mutta

silloin juokse, minne nenä näyttää, ja huuda takaisin äidillesi:

-- Jää Jumalan haltuun, rakas äitini, minä en palaa, ennenkuin

kuninkaaksi tultuani. --

No, kyllä syntyi kotona aika elämä kun Palkó saapui. Hänen äitinsä

kysyi:

-- Oletko myynyt vasikat, poikaseni?

-- Olen, äiti, olen. --

-- Missä rahat ovat? --

-- En minä ole niitä rahasta myynyt, vaan nämä tässä minä sain -- ja

otti kontistaan huilun, hiiren, koppakuoriaisen ja unipussin.

Auta armias, kuinka leskivaimo suuttui! Otti kepin ja löi sillä Palkóta

mihin sattui, ja jos naapurinvaimo ei olisi juossut hätään ja

pelastanut äidin kynsistä häntä, niin uskokaa pois, akka olisi lyönyt

poikansa kuoliaaksi.

Palkó nyt juoksemaan, minne jalat veivät, mutta juostessaan hän huusi

äidillensä:

-- Jumalan haltuun, äitikulta! En palaa ennenkuin kuninkaaksi tultuani.

-- Meni Palkó, kulki päin seitsemättä valtakuntaa, yli kaukaisten

merien, lasivuorienkin yli, sinne, missä lyhytsaparoinen porsas tonkii.

Siellä hän joutui erääseen suureen kaupunkiin, jossa asui kuningas.

Sillä kuninkaalla oli ihana tytär, mutta tyttärellä oli hyvin vaikea

tauti. Hänen sydämessään oli niin suuri suru, ettei hän saattanut

koskaan nauraa eikä hän saanut unta silmiinsä päivällä eikä yöllä.

Kuningas oli juuri käskenyt ilmoittaa koko valtakunnassaan, että se,

joka saa hänen tyttärensä nauramaan sekä antaa sellaista lääkettä,

josta prinsessa nukahtaa tavalliseen maatapano-aikaan, saa prinsessan

vaimokseen ja koko valtakunnan omakseen.

No, tulihan tietysti kaikenlaisia ruhtinaita ja kreivejä ja paroneja ja

korkealakkisia slovakkeja ja mustalaispoikia jos jonkinlaisia -- kaikki

he tahtoivat onneansa koettaa. Mutta he eivät voineet mitään;

kuninkaantytär ei nauranut eikä nukkunut. Palkókin menee kuninkaan

hoviin, ilmoittaa, että hänpä myös koettaa onneansa. Asettukoon vain

kuninkaantytär linnan kuistille, niin hän pihalla näyttää jotakin.

Kuninkaantytär asettui kuistille, sinne meni kuningaskin, sinne

kuningatar, kerääntyipä sinne hovin muu väkikin katsomaan, mitä tuo

mierolainen osaisi. Palkó silloin otti kontistaan hiiren ja juoksevan

koppakuoriaisen ja pani ne sievästi maahan. Sitten hän alkoi puhaltaa

soreaäänistä huiluansa -- ja kuulkaa ihmettä! -- hiiri sieppasi

vyötäreistä koppakuoriaista ja niin ne laskivat kaunista unkarilaista

tanssia, että piha pölysi! No siitäkös kuninkaantytär nauramaan niin

että linna kaikui. Nauroi kuningaskin sekä kuningatar, nauroipa koko

hovin väki.

-- No, poikaseni -- virkkoi kuningas -- nauraa osaa jo tyttäreni, mutta

kuinkas on sen nukkumisen laita? --

Sanoi Palkó:

-- Käskekää viedä hänet vain, armollinen kuninkaani, omaan kamariinsa,

laittakaa hänet siellä makuulleen omaan vuoteeseensa, niin saattepa

nähdä, että hän nukahtaa heti. --

Kun saatiin vuoteeseen kuninkaantytär, pisti Palkó päänsä unipussiin

ja sanoi:

-- Nukkukoon kuninkaantytär huomisaamuun kello kahdeksaan asti! --

Siinä silmänräpäyksessä sulkeutuivat kuninkaantyttären silmät, ja hän

nukkui makeasti seuraavaan aamuun kello kahdeksaan asti.

Sillävälin puettiin Palkó kalleisiin, kauniisiin purppuravaatteisiin,

ja kun kuninkaantytär heräsi, niin heti vihittiin heidät ja vietettiin

komeat häät. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä soittivat mustalaiset,

ja neidot ja pojat karkeloivat.

Häiden jälkeen Palkó läksi hakemaan äitiänsä, ja toi hänet

kuusivaljakolla komeasti linnaan. Ei heillä ollut enää suolasta eikä

polttopuista huolta. Vieläpä he elävät tänäkin päivänä, jos vain eivät

ole kuolleet.

Kaunis Cerceruska.

Olipa kerran köyhä leskimies, ja hänellä oli kaksi kaunista tytärtä. He

olivatkin niin kauniita molemmat, että he olisivat aivan hyvin

kelvanneet prinsessoiksi. Totta tosiaan, prinsessoiksi he olisivat

kelvanneet!

Naapurissa asui eräs leskivaimo, ja kerran tämä, kun isompi tyttönen,

jonka nimi oli Cerceruska [lausutaan: Tsertserushka], leikitteli

pihamaalla, sanoi tälle aidan yli:

-- Sanoppa, tyttönen, isällesi, että ottakoon hän minut vaimoksensa,

niin minä teitä hoitelen, maidossa ja voissa vain kylvetän. --

Ihastui tästä Cerceruska ja juoksi heti isän luo kertomaan, mitä

leskivaimo oli käskenyt.

-- Eihän se olisi hullummaksi -- tuumi leskimies, ja hänpä otti

naapurinlesken vaimoksensa vielä samana päivänä.

Kelpasipa tyttöjen elääkkin viikon, pari, niin se äitipuoli heitä

hyväili ja piti hyvänä, mutta pianpa siitä tuli loppu, ja orpo raukat

saivatkin useammin selkäsaunaa kuin suuhunpistettävää.

-- Kuulehan -- sanoi kerran Cerceruska sisarelleen -- tämä ilkeä vaimo

vielä lopettaa meidän päivämme, lähdetään pois, mennään vaikka

maailmalle. --

-- Mennään vain -- sanoi pikkusisko.

He nousivat aamulla varhain ja sanoivat äitipuolelle, että he menisivät

metsään mansikoita poimimaan, jos hän päästäisi heidät.

-- Menkää vain -- sanoi vaimo -- eihän teistä ole kotona muutenkaan

mihinkään. -- Ja kun tytöt olivat toisella puolen veräjää, niin hän

sanoi hiljaa, mutta Cerceruska sen kuuli kumminkin, että minkä eläimen

jalan jäljessä olevasta vedestä he juovat, semmoiseksi eläimeksi he

muuttukoot.

Surullisina sitten pikkutytöt kävelivät eteenpäin. Kun he pääsivät

metsään, sanoi Cerceruska siskolleen: -- Kuule, sisko, elä juo minkään

elukan jalanjäljestä, tulipa sinulle kuinka kova jano tahansa. --

Pikkusisko lupasi sen, ja sitten he alkoivat poimia mansikoita.

Poimivat marjan sieltä, toisen täältä, eivätkä huomanneetkaan, että

olivat toisistaan eksyneet.

Alkoipa pikkutyttöä kovasti janottaa. Mutta ei näkynyt lähdettä eikä

puroa. Mitä tehdä! Hän kuolee janoon, jollei saa juodaksensa, -- niin

kovasti häntä janottaa! Itkien hän siinä samoili metsässä, ja jopa

löysi pikkusen vettä jonkun eläimen jalanjäljestä. Kyllä hän juo siitä,

muuttukoonpa sitten miksi eläimeksi tahansa, päätti hän. Ja voi minun

päiviäni, hän muuttuikin pieneksi kauriiksi heti siitä juotuaan.

Sillävälin Cerceruska sai korinsa marjoja täyteen ja vilkaisee

oikealle, katselee vasemmalle, mutta pikkusiskoa ei vain näkynyt

missään. Hän alkoi hakea ja huutaa, mutta ei siskoa vain löytänyt.

Silloin Cerceruska rupesi itkemään, hän itki katkerasti, niin että

metsä kaikui. Mutta silloinpa riensi äkkiä hänen luokseen pieni sievä

kauris, se määki sydäntäsärkevästi ja nuoleskeli Cerceruskan käsiä,

poskia, joka paikkaa.

Voi hyvä Jumala, itki Cerceruska, tämä on varmaankin minun

pikkusiskoni! Hän ei totellutkaan ja siten hän muuttui kauriiksi. Hän

kiersi käsivartensa pienen kauriin kaulaan ja niin hän talutti sitä

läpi metsän, itkien, voihkien. Mutta vasta silloin rupesikin Cerceruska

oikein itkemään, kun huomasi kaukaa tulevan metsästäjän. Sillä oli

pyssy olalla, ja hänen koiransa juoksi edellä, nuuskien, hakien. Voi,

jos metsästäjä huomaa, niin se ampuu hänen pikku siskonsa. Hän vilkaisi

ympärilleen, mihinkä voisi piiloutua. Huomaakin onneksi heinäsuovan, ja

äkkiä he lymysivät sen taakse. Mutta se oli turhaa, heti tunsi koira

kauriin jäljet ja juoksi suoraa päätä suovan luokse. Nuuski pientä

kaurista, mutta ei tehnyt sille mitään pahaa, vaan kääntyi äkkiä ja

juoksi isäntänsä luo; siellä se hyppeli, vinkui -- vonkui, eikä antanut

isännälleen rauhaa ennenkuin sai leipäpalasen. Koira sieppasi

leipäpalan, juoksi heinäsuovan luo, heitti sen Cerceruskan eteen ja

juoksi takaisin isäntänsä luo hyppien ja vonkuen entistä enemmän.

Metsästäjä ihmetteli, ei ymmärtänyt koiransa käytöstä, sillä ei se

ollut muulloin metsästäessä syömistä ajatellut, ennenkuin vasta kotiin

päästyä. Mutta hän heitti sille taas leipäpalan. Ei koira syönyt

sitäkään, se juoksi vain suoraa päätä taas heinäsuovan luo, heitti

leivän Cerceruskan eteen -- ja taas takaisin isäntänsä luo, hyppi häntä

vastaan ja vonkui niin surkeasti, kuin olisi sillä ollut selkäranka

poikki.

No odotappas -- tuumi metsästäjä -- tässä on vielä yksi leipäpala,

mutta nytpä tahdon nähdä itsekin, mitä sillä teet, sillä ei ole

mahdollista, että itse syöt kaikki.

Kylläpä hän ällistyi nähdessään heinäsuovan takana pienen kauniin,

itkevän tytön ja sen vieressä pienen, surkeasti ynisevän kauriin.

Cerceruska heittäytyi pienen kauriin yli ja rukoili metsästäjää:

-- Oi rakas metsästäjä-setä, elä ammu tätä pientä kaurista, sillä se on

minun pieni sisareni! --

-- Mitä sinä puhut, sinä tyttönen -- nauroi metsästäjä -- mitenkä voi

tytöllä olla kauris siskona! --

Nyt Cerceruska kertoi, keitä he olivat ja kuinka onnettomasti oli

käynyt hänen pienelle sisarelleen.

Kyyneleet kihosivat metsästäjän silmiin, hänen tätä kuullessaan ja hän

sanoi: -- Elä pelkää, Cerceruska, en minä tee mitään pahaa pikku

sisarellesi, pikemmin minä vienkin teidät mukanani linnaani. Sillä

tiedä, minä olen tämän valtakunnan kuningas, --

Sitten hän otti Cerceruskaa kädestä, ja Cerceruska kiersi käsivartensa

pienen kauriin kaulaan, ja niin he menivät kuninkaalliseen palatsiin.

Kuninkaan käskystä sai pieni kauris aivan oman erityisen puutarhan, ja

kaikkien, joille henki oli rakas, piti totella Cerceruskaa ja tehdä

hänen mielikseen.

Kaikki kyllä olivatkin Cerceruskan mieliksi, paitsi eräs vanha vaimo,

joka oli ollut kuninkaan hoitajana hänen lapsena ollessaan -- tämä

katseli karsain silmin asiain nykyistä menoa. Tällä vaimolla oli

nimittäin tyttö, ja tämän hän aikoi toimittaa kuninkaalle puolisoksi.

Sillä -- nähkääs, hyvät ihmiset -- kuninkaalla ei ollut vielä puolisoa.

Turhaan oli sille tarjottu ja neuvottu mitä kauneimpia prinsessoja,

mutta ei, hän ei huolinut yhdestäkään. Siitä oli vanha vaimo iloissaan,

mutta nyt kun hän näki Cerceruskan, säpsähti hän.

-- Kuningas tahtoo varmaankin ottaa tämän puolisokseen -- ajatteli

vaimo -- mutta siitäpä ei tulekkaan mitään.

Hän odotti vain sitä, että kuningas lähtisi pois kotoa; silloin hän

meni Cerceruskan kanssa alas siihen puutarhaan, jossa kauris eleli.

Puutarhan keskellä oli lampi, ja kun he joutuivat sen rannalle, sanoi

vanha vaimo: -- Tule Cerceruska, katso vedenkalvossa kuvaasi, kuinka

sinä olet kaunis! --

Cerceruska katsahti lampeen, ja siinä tuokiossa työnsi häijy vaimo

hänet veteen.

Oi surkeata, kuinka pieni kauris hädissään ja tuskissaan määki! Se

juoksenteli vain onnettomana lammen ympärillä, mutta vanha vaimo sanoi

sille: määi, minkä määit, kunhan vain et puhu!

Illalla, kun kuningas saapui kotiin, meni hän suoraan Cerceruskan

huoneeseen. Kas, Cerceruska ei olekkaan siellä! Hän kutsuu vanhan

vaimon ja kysyy, missä Cerceruska on.

-- Puutarhaan hän varmaankin meni. Siellähän se aina leikkii sen pienen

kauriin kanssa. --

Kuningas menee puutarhaan, hakee, huutaa Cerceruskaa, mutta siellä ei

ollut ketään muuta kuin pieni kauris, ja se juoksi vain edestakaisin ja

määki -- puhua se ei voinut.

Kuningas kävi kovin surulliseksi Luulipa hän jo, että Cerceruska oli

lähtenyt maailmalle. Senpä tähden hän käski etsiä häntä ja lupasi

suuret määrät kultaa sille, joka toisi Cerceruskan takaisin. Mutta

vaikka hän olisi luvannut puolet valtakuntaansa, ei Cerceruskaa

kuitenkaan kukaan olisi voinut löytää.

Kuningas oleskeli nyt päiväkaudet puutarhassa, siellä hän käyskenteli

ja silitteli kaurista, kysyen: etkö ole nähnyt Cerceruskaa? Mutta pikku

kauris raukka ynisi vain, puhua se ei voinut.

Kun häijy vaimo näki tämän, säpsähti hän. Arveli näet, että jos

kuningas aina on puutarhassa, voi hänen päähänsä juolahtaa ajatus, että

Cerceruska on työnnetty lampeen. Hänpä hävittää kauriinkin! Odotti

taas, että kuningas lähtisi pois kotoa; sitten kutsui hän kiireesti

teurastajan ja läksi puutarhaan lopettaakseen kauriin päivät.

Pieni kauris raukka läksi juoksemaan minkä heikot jalat kestivät lammen

ympäri nähdessään teurastajan tulevan veitsi kädessä. Eikä se

pysähtynyt mistään houkuttelusta. Ja kuulkaahan ihmettä! Siinä lampea

kierrellessään se sai kovasta säikähdyksestään takaisin puhelahjansa ja

rupesi puhumaan:

Nouse ve'estä, siskoseni,

Järven pohjasta pakene,

Vatsasta kalan kamalan!

Veistä velhotar hiovi

Heikon henkeni hukaksi,

Astioita asettavi

Veren vuotavan varalle.

Juuri tässä silmänräpäyksessä saapuu kuningaskin puutarhaan ja kuulee

kauriin puheen. Hän hälyyttää heti koolle koko hovin väen ja käskee

ammentaa lammen tyhjäksi. Suuren kalan he saavat käsiinsä, halkaisevat

sen vatsan, ja tosiaankin, Cerceruska oli siinä! Minä näin omin silmin,

että hän oli elossa ja oli kauniimpi kuin koskaan ennen!

Riemu oli nyt hovissa rajaton. Pieni kauriskin hyppeli iloissaan niin

vallattomasti, että sattui heittämään kuperkeikan, ja silloinpa se --

ihmeitten ihme! -- muuttui taas tytöksi.

Sillävälin lampi taas täyttyi vedellä. Ja kun se täyttyi, niin kuningas

kaskikin ottaa vanhan noita-akan kiinni ja heitätti hänet lampeen.

Sitten hän lähti Cerceruskan kanssa palatsiin; sinne kutsuttiin pappi,

joka vihki heidät, ja nuori pari asettui vielä samana päivänä

munankuoreen ja laski alas Kykyllö-jokea. Jos he siitä maihin nousevat,

niin tulkoot Teille vieraiksi!