suurempaan ryhmään: 1) _oikeisto_, johon kuuluvat
Deutsch-Konservative, Deutsche Reichspartei, Deutsche Reformpartei
(juutalaisviholliset) sekä Wirtschaftl. Vereinigung, jossa puolestaan
on 5 ryhmää; 2) _vasemmisto_, nimittäin kansallisvapaamieliset,
kansallissosiaaliset sekä (sittemmin »edistysmieliseksi
kansanpuolueeksi» yhtyneet) Freisinnige Vereinigung, Freisinnige
Volkspartei ja Deutsche Volkspartei; 3) _keskusta_; 4)
_sosialidemokratia_; ja 5) _reunustan_ ryhmät, nim. osaksi
»protestlereja» (vastalausujia: puolalaiset, tanskalaiset,
elsassilaiset), osaksi »partikularisteja» (welfejä y. m.). Vuoden 1912
vaaleista saa yleiskatsauksen seuraavasta taulukosta:
1903 1907 1912
Saksalais-vanhoilliset 52 62 43
Saksal. valtakunnanpuolue 20 24 14
Muut oikeistoryhmät 15 25 15
_Oikeisto_ 87 111 72
_Keskusta_ 100 105 90
Kansallisvapaamieliset 50 55 45
Vapaamieliset ryhmät 36 48 44
_Vasemmisto_ 86 103 89
_Sosialidemokraatit_ 81 43 110
Puolalaiset 16 20 18
Elsassilaiset 9 8 9
Welfit 6 2 5
Baierin agrarit — 1 2
Tanskalaiset 1 1 1
_Reunustan ryhmät_ 32 32 35
Villit 11 3 5
Luvut osoittavat puolueiden voimaa heti vaalien jälkeen, siis
riippumatta myöhemmistä muutoksista vaalikauden aikana. V:n 1912
numerot ovat otetut _Kürschnerin_ valtiopäiväkäsikirjasta 1912—1917,
taulukot »Fraktionsbewegungen 1881—1912».
[32] Myöskin pastori Naumann — heikkohenkisen »kansallissosiaalisen»
liikkeen perustaja, joka katsoo Saksan tulevaisuuden vaativan
maanviljelys-kirkollisen enemmistön murtamista imperialistisen
kansanvaltaisuuden perustalla olevan yhteisöllisen keisarikunnan
eduksi — pitää nykyhetkellä toivottomana pyrkimistä englantilaiseen
eduskuntamuotoon, kun yhteiskunta ei voi voittaa hajaannusta _kolmeen_
pääryhmään (kirkollisiin, maanviljelijöihin, kansanvaltaisiin), ja kun
sotilaskeisarikunta on historiallinen välttämättömyys. Täysin
eduskuntainen menettely on muutoin sinänsäkin mahdoton
hallitusjärjestelmässä, joka samanaikaisesti esiintyy kahdella
näyttämöllä (Saksan valtiopäivillä ja Preussin maapäivillä)
enemmistötahtojen ehkä sattuessa erilaisiksi!
[33] Tämän jälkeen on osuusvaltioiden rahallinen
toimeentulomahdollisuus vaarassa; valtioiden raha-asiat kulkevat nyt
valtakunnan raha-asiain vanavedessä, ellei niillä ole erikoisia
vakuuksia, kuten Preussin rautatievarat ja Baierin olutvero.
Valtakunnan finanssireformit ovat myöskin hävittäneet sen
federativisen piirteen, jota osoitti n. s. »Frankensteinin pykälä»
tulliasetuksessa 1879, jonka mukaan tullivarojen ylijäämä (yli 160
milj. mk) oli menevä osuusvaltioiden kassoihin.
[34] Ks. varsinkin _Laband_, Die Wandlungen der Reichsverfassung,
1895, ja Die geschichtliche Entwickelung der Reichsverf. seit der
Reichsgründung, 1907 (_Jahrb. des öff. Rechts_); Rehm, Unitarismus und
Föderalismus in der Reichsverf., 1898; Triepel, Unitarismus und
Föderalismus im deutschen Reiche, 1907; Bornhak, Wandlungen der
Reichsverf., 1910 (_Archiv für öff. Recht_); Hatschek, Bismarcks Werk
in der Reichsverf., 1906. Vrt. Piloty, Labandin suuren, Saksan
valtio-oikeutta koskevan teoksen selostus, _Archiv für öff. Recht_,
1911.
[35] Tosin ei tämä ylivalta ole suurempi kuin että se häviää, jos
vähennetään irtipyrkivä puolalainen ynnä 1866 saadut uudet alueet. Jos
Itävallan saksalaiset liitettäisiin valtakunnan yhteyteen, joutuisi
Preussin johtava asema vakavasti kyseenalaiseksi, eteläsaksalainen
aines olisi jokseenkin yhtä voimakas ja saattaisi syntyä sisäinen
hajaannuspolitiikka, jonka täytyisi lamata valtakunnan voimaa
ulospäin. Puhtaan valtiomuotopolitiikan alalla tulemme siis samaan
tulokseen kuin ennen maan- ja kansatieteelliseltä kannalta, että näet
Itävallan säilyminen on Saksalle suorastaan elinkysymys — ainakin
kunnes ykseystyö on ehtinyt niin pitkälle, että Preussin johtovaltaa
ei tarvita.
[36] Arvellaan siis, että Preussi, joka on luonut valtakunnan,
rakastaisi erikoisasemaansa enemmän kuin valtakunnan vahvistamista.
Tätä vastaan puhuu jo se, että Preussi itse ei ole yhtenäinen.
»Preussimäisyys» on yleistä vain sen itäosassa (Ostelbiassa); länsiosa
on sangen paloiteltua maata, kuten muukin Saksa, ja tuntuvasti
teollisuusalueeksi kehittynyttä. Oikeastaan käy siis kultturimaailmain
raja keskeltä Preussia; ja se nykyaikainen yhteisömuotokunta, jonka
nimessä sitä moititaan (ks. esm. Riesser, Der Hansa-Band), on vahvasti
edustettuna sielläkin, vaikkakin sen eduskunnassa syrjäytettynä. —
Kysymystä Saksa Preussi kosketellaan esitutkielmassani
»Elsass-Lothringens författningsfråga», _Göt. Aftonblad_ 22/6 ja 28/6
1911 sekä »Rösträttsfrågan i Preussen» sam. 10/6 ja 13/6 s. v. Ks.
myöskin Harald, »Preusseriet», aikak. _Det nya Sverige_ 1910. Suurta
ymmärrystä tämän kysymyksen suhteen ei — vapaamielisten
puoluepyrintöjen vaikutuksen alaisena — osoita Moysset, L'ésprit
public en Allemagne vingt ans après Bismarck, 1911; siinä selitetään
Preussin »hävittäminen valtakunnan äänioikeuden kautta» valtakunnan
pelastukseksi. Saksan jyrkkä oikeisto (_Kreuzzeitung_) on sillä
kannalla, että äänioikeuden laajentamista Preussissa on tasoitettava
Preussin vaikutuksen laajentamisella Liittoneuvostossa.
[37] Me tiedämme nyt _Crispin_ muistelmista (»Les origines de la
triplice», _Revue des deux mondes_, jouluk. 1911), että kolmiliiton
siemenet kylvettiin jo syyskuussa 1877 Bismarckin, Crispin ja
Andrassyn seurustelujen aikana Gasteinissa. Saksalais-itävaltalaisen
sopimuksen julkaisu tapahtui vasta 3/2 1888, yhdenaikaisesti Saksan,
Itävallan ja Unkarin päälehdissä (»Reichsanzeiger», »Wiener Abendpost»
ja »Pester Lloyd»). Sopimus Italian kanssa on vieläkin salainen. Se
solmittiin 20. toukok. 1882.
[38] Willcocks, The restoration of the Chaldea, 1903, ja Mesopotamia,
past, present and future, 1910 (_The Geograph. Journal_, tammik.);
vrt. Rohrbach 1912, S. 167. — Kürchoffin laskelmain mukaan 1901
(Eisenbahnen und Eisenbahnpläne in Klein- und Mittelasien y. m.,
_Geogr. Zeitschr._) tarvittiin 25 päivää matkaan Lontoosta Bomkayhin
Brindisin ja Suezin kautta, kun uusi rata Konstantinopoli—Bagdad
lyhentäisi ajan enintään 11 päiväksi. Eckertin mukaan
(Handelsgeographie 1905) olisi erotus 15—9 päivää. Ks. Bagdadinradasta
vielä Rohrbach, Die Bagdadbahn, 1902, Wirsén, Balkanfolken och
stormakterna, 1910, s. 240 ja seur., Banse, Der arische Orient, 1910,
s. 44 seur. Viimeksimainittu katsoo yritystä kokonaisuudessaan
taloudellisesti »epäonnistuneeksi»; vrt. tässä suhteessa _Zeitschr.
für Socialwissenschaft_ 1902, s. 135, sekä _Das neue Europa_, 1909, s.
774 ja seur.
[39] List, Das nationale System der polit. Oekonomie, painos 1851, s.
409 ja seur. Dehn, Von deutscher Kolonial- und Weltpolitik, 1907,
viittaa entisiin kirjoituksiinsa s. 141 ja seur. V. 1886 julkaisi
Sprenger teoksen Babyloniasta, »muinaisajan rikkaimmasta maasta ja
nykyajan edullisimmasta siirtomaa-alueesta»; siihen viittaa Lair,
L'impérialisme allemand s. 226. Levantin suunnan vanhempien puoltajain
joukossa mainittakoon myöskin Moltke, Rodbertus, Roscher, Lassalle, v.
d. Goltz.
[40] Vanhemman tähän kuuluvan kirjallisuuden pääkohdat esittää Hasse,
Deutsche Grenzpolitik (1906), luku VII, »Das grössere Deutschland».
Suursaksalaisten oma ohjelma näyttää Wolfin mukaisesti pyrkivän
paisumaan molemmille pääsuunnille; kirjassaan »Weltpolitik,
Imperialismus und Kolonialpolitik» (1908) katsoo Hasse Keski-Europan
tulliliittoa »nykyisen sukupolven suureksi tehtäväksi» ja mainitsee
sen luonmollisiksi osakkaiksi Saksan, Itävalta-Unkarin, Belgian ja
Hollannin, ehkä myöskin Sveitsin ja Romanian (siv. 49), mutta sen
lisäksi suunnittelee hän aikanaan toteutettavaksi valtioliittoa yli
koko Balkanin niemimaan ja Turkin valtakunnan (siv. 65).
_»Grossdeutschlandin»_ nimetön kirjoittaja on vaatimattomampi:
suursaksalainen Itävalta-Unkarin, Alankomaat ja Sveitsin käsittävä
liitto sekä sen ulkopuolella suursaksalainen tulliliitto, joka
käsittää Serbian ja Romanian ynnä »Rutenian», Puolan ja
Itämeren-maakunnat. Bernhardi (s. 114 ja seur.) tuntuu ajattelevan
»Keski-Europan liittoa» yksinomaan kolmiliiton laajennuksena. Ks.
edelleen Sart. v. Walters-Hausen, Wirtschaftliche Foederation von
Mitteleuropa, _Zeitschr. für soc. Wiss._, 1902, sekä Arthur Dix,
Politische Wirtschaftsgeographie, _Geogr. Zeitschr._ 1910, siv. 362 ja
seur. ja Geogr. Abrundungstendenzen in der Weltpolitik, sam. 1911 s.
13 ja seur.
[41] Hettner, Das Deutschtum in Südbrazilien (_Geogr. Zeitschr._)
varoittaa samoin kuin Rohrbach (toinen painos 1908, ss. 329—335)
maanmiehiänsä rakentamasta mitään valtiollisia toiveita tähän
siirtomaahan. Steadin lausunto on julkaisussa »The americanisation of
the world»; hän ei pidä »Suuremman Saksan» mahdollisuuksia missään
niin suurina kuin Australiassa.
[42] Tämä ankannokka Tsadin luona — syntynyt rajajärjestelyiden kautta
1893—94, ja pyöristetty jo 1908 — luovutettiin nyt Ranskan luovutuksia
vastaan; 1.2 milj. ha 27½ miljonaa vastaan, ks. Feillet, Congo
français et Cameroun allemand, _Revue polit. et parl._ jouluk. 1911,
s. 422 n. 2. — Tällaiset maantieteelliset kuviot eivät suinkaan ole
harvinaisia alkuisilla kartoilla, missä joet ovat ainoina mukavina
kulkuteinä; niinpä on Saksalla Lounais-Afrikassa vielä jäljellä
»Caprivinsormi» Sambesia kohti vuodesta 1890, ja samanlaisia
maakaistaleita pistää Kongovaltiosta Britannian Keski-Afrikaan (pitkin
Luapalan vartta), samoin kuin viimeksimainitulta alueelta Portugalin
itäsiirtomaahan (pitkin Schireä).
[43] Hänsch, Die Aufteilung Afrikas, _Geogr. Zeitschrift_, heinäk.
1912; Delbrück, über die Ziele unserer Kolonialpolitik, _Preuss.
Jahrb._ maalisk. 1912; Baudin, main. paik. s. 382; Feillet, main.
paik. s. 425. Viimeksimainittu huomauttaa, että belgialaisen rautatien
päätekohdasta on vain 70 peninkulmaa Taboraan Saksan Itä-Afrikassa,
jonne »keskusradan» oli määrä ehtiä 90 peninkulman pituinen matkansa
v. 1912. Itse asiassa oli rata Taboraan valmiina jo sen vuoden
helmikuussa, _Geogr. Kalenderin_ mukaan 1912.
[44] Ulkonaisessa suhteessa rasittaa Saksan nykyisiä siirtomaita
melkein kauttaaltaan se, että niitä vastassa on strategisia asemia
toisten valtain hallussa. Niinpä Englannin Sansibar Itä-Afrikan ja
Valaskalanlahti Länsi-Afrikan edustalla, Espanjan Fernando Po sekä
nyttemmin myöskin Rio Muni Kamerunin edustalla, Yhdysvaltain Tutuila
Samoa- ja Guam Karolinien saaristossa.
[45] Jo 11/12 1894 selitti valtakunnankansleri _Hohenlohe_ eräässä
ohjelmapuheessa siirtokuntain perustamista kansallis- ja
kultturitehtäväksi. Huomattavalla innolla on tätä katsantokantaa
sittemmin ajettu. »Mitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia tehtäviä
vaatii Saksan kehittyminen maailmanvallaksi karsaltamme?» kysyy
Rathgen (1900), ja vastaa m. m., että sen täytyy »täyttää
osanottovelvollisuus alkeellisten maiden ja kansojen sivistämiseen»;
taloudellinen voitto on kannustin ja palkka, mutta ei pääasia. Samaten
huomauttaa Arndt (1912), että ulkopolitiikan ei tule olla ainoastaan
kauppa- ja valta-, vaan myöskin »kultturipolitiikkaa». Vrt. Hans
Delbrückin lausuntoja siirtokuntain perustamisen merkityksestä
»kansalliselämälle» _Pr. Jahrb._, nimenomaankin maalisk. 1912, sekä
huomautuksia Ranskasta edellä olevassa tekstissä siv. 98.