Harva historian persoonallisuus on hallinnut jälkeentulevien
mielikuvituksia niinkuin Caesar on hallinnut, hän, jonka nimikin on
muuttunut erisnimestä korkeinta maallista vallanpitäjää ilmaisevaksi
yleisnimeksi. Hänen loistava henkilöllisyytensä, joka hänen eläessään
keräsi hänen ympärilleen ystäviä, tunnustajia, vihamiehiä ja
kadehtijoita, julkisia ja salaisia, on ollut taistelujen ja erilaisten
arviointien esineenä vielä vuosisatoja ja -tuhansia hänen kuolemansa
jälkeen. Historian oikku on usein (osittain jo Plutarkhoksella)
tehnyt Caesarin salamurhaajasta Brutuksesta sankarin, ei Caesarista.
Renessanssin suurimman draamarunoilijan, Shakespearen, "Julius
Caesarissa" ilmenee sama arviointi. Alfred de Musset'n sankari
Lorenzaccio tekee niinikään tuon väärinsuunnatulle vapausinnostukselle
kuvaavan tunnustuksen, "että kaikki maailman Caesarit pakoittavat
häntä ajattelemaan Brutusta." Caesarista on tahdottu tehdä vapauden
vihollinen ja hänen murhaajastaan sen ystävä ja ritari.
Siinä ajassa, jossa elämme, lienee viimeksimainitulla käsityksellä
helppo löytää kaikupohjaa. Meidän aikamme on Brutusten aikaa. Jos joku
vaalilause voisi "kansanvallan" rinnalla kilpailla niiden joukkojen
suosiosta, jotka nyt [v. 1918] panevat toimeen niin kutsuttuja työväen
vallankumouksia, niin olisi se kai vain: alas persoonallisuudet! Niitä
tikareita, jotka noin kaksi tuhatta vuotta sitten surmasivat Rooman
senaatin istunnossa suurimman yhteiskuntaneron, jonka historia tuntee,
ohjasivat paljon pienemmät intohimot kuin vapaudenrakkaus. Tottahan on,
psykoloogisesti katsoen, että suuret persoonallisuudet, sellaiset kuin
Caesar, aina ovat jonkunlaisena vaarana toisten vapaudelle, mutta tämä
vaara on kyllä aivan toisenlainen kuin ne kuvittelevat, jotka ihailevat
Brutuksen ja hänen hengenheimolaistensa murhatyötä. Persoonallisuus,
antaessaan vapaus-käsitteelle syvemmän ja sisäisemmän merkityksen,
vapauttaa aina enemmän kuin se sitoo. Vain persoonallisuuksien kautta
kulkee niinhyvin kansalaisille kuin kansoille tie suurempaan vapauteen.
Mutta kaikkina aikoina on nähty, ei vähimmin nykyisenä, että kansat
ja kansalaiset, mieluummin lyövät kuoliaiksi persoonallisuutensa kuin
sallivat niiden toimia puolestaan.
Goethe, persoonallisuuden suuri tuntija, on antanut tuomionsa Brutuksen
työstä. Myöskin useiden uudenaikaisten historiankirjoittajain
teoksissa loistaa Caesarin jälkimaine kirkkaampana kuin kenenkään
toisen roomalaisessa antiikissa. Napoleon I ja varsinkin Napoleon III,
joka on kirjoittanut tutkimuksen Caesarista, ovat suuren roomalaisen
ihailijoita ja opetuslapsia. Tunnetuin lienee kuitenkin Mommsenin
suurpiirteinen kuvaus Caesarista hänen "Rooman historiassaan." Mommsen
on sanonut Caesarista että hän "kuljetti ihmisiä kuin tuuli kuljettaa
pilviä", ja hän on tiivistänyt arvostelmansa hänestä seuraaviin
lauseisiin: "Koska hänen rakennelmansa oli rajaton, laski mestari,
niinkauan kuin hän eli, rauhallisesti kiven toisensa viereen, aina yhtä
taitavana ja uupumattomana työssään, hätäilemättä, hidastelematta,
aivan kuin olisi hänellä ollut vain tämä päivä ilman mitään huomista.
Niin toimi ja loi hän kuin ei milloinkaan kukaan kuolevainen häntä
ennen tai hänen jälkeensä, ja toimivana ja luovana elää hän vielä
vuosituhansien jälkeen kansojen muistossa, hän, ensimmäinen ja myös
ainoa Imperator Caesar."
Suomenkielellä on tietääkseni olemassa vain yksi elämäkerrallinen
kuvaus Caesarista, Theodor Birtin sarjassa "Rooman miehiä." (ilm.
suomeksi 1917). Birtin kirjassa pistää silmään eräänlainen tyylin
teennäisyys, jota sisällyksellisesti vastaa usein yhtä turhamieliseltä
tuntuva originaliteetin haku. Hänen ihanteensa, samoinkuin italialaisen
tutkijan Guglielmo Ferreron, on Pompeius, ja Caesar on uhrattava ad
_majorem dei gloriam_. Caesar on muka vain "ryöväri ja tuhlari",
"loistava peto (!)". "Tarkoin katsottuna on Caesarin puolella
löydettävissä tuskin ainoatakaan säädyllistä ihmistä." Kaikkinaiset
juorut, joita Caesarin vihamiehet ja kadehtijat, kuten Cicero,
levittivät, käyvät Birtillä täydestä, niin m.m. juorut Caesarin
nuoruusajoilta Bithynian kuninkaan hovista. Ankarimman iskunsa uskoo
Birt nähtävästi lyövänsä vetoamalla Catullukseen, runoilijaan.
Catullus vihasi muka Caesaria sentähden, "että hänen herkässä
nuorukaissielussaan eli puhtaan naisrakkauden ihanne, josta Caesar
ei mitään tiennyt." Jos Birt tällä hämärällä väitteellään tahtoo
sanoa, että vain Catullus taisi rakastaa naisia, mutta ei Caesar, niin
todistaa Caesarin elämäkerta tämän väitteen vääräksi. Jos Birt taas on
tahtonut sanoa, että vain Catulluksella oli kyky rakastaa uskollisesti
yhtä naista, olipa vaikka toisen vaimoa, niinkuin hänen Lesbiansa, niin
antaa Catulluksen oma runous tästä asiasta aivan toisen todistuksen.
Olettaessamme, kolmantena mahdollisuutena, että Birt haluaa viitata
niihin luonnonvastaisiin paheihin, joista jotkut kadehtijat, parempien
aseiden puutteessa, olivat Caesaria syyttäneet, niin on toki totuuden
nimessä sanottava, että juuri Catullukselle, hänen omien runollisten
tunnustustensa mukaan, nämä paheet eivät olleet outoja, vaikka hän
tekopyhästi kyllä epigrammeissaan niistä sättii Caesaria. Birt jättää
myös mainitsematta, että Catullus myöhemmin -- senjälkeen kuin Caesar
oli osottanut hänelle, hänen häijyyksistään huolimatta, suosiotaan
-- suhtautui sangen kiltisti Caesariin. Kun vielä mainitsemme,
ettei se ritarillinen jalomielisyys, joka yleensä leimaa Caesarin
toiminnan, ole saanut Birtin kirjassa mitään huomiota osakseen, niin
lienemme jo tarpeellisessa määrässä perustelleet väitettä, että ainoa
suomenkielellä saatava esitys Rooman suurpiirteisimmästä luonteesta ei
ole tyydyttävä.
Laajuudeltaan jotenkin yhtä suuri kuin Napoleon III:n teos Caesarista,
mikä kuitenkin on jäänyt kesken ja minkä alkupuoli käsittelee
enimmäkseen Caesarin aikakauden esihistoriaa, on Georg Brandesin äsken
julkaisema "Cajus Julius Caesar" [_Georg Brandes: Cajus Julius Caesar
I & II_. Gydendalske Boghandel, Köpenbamina, 1918. Siv. 514-608].
Tämä enemmän kuin 1,100 suurta sivua käsittävä elämäkerta suuresta
roomalaisesta valtiomies-sotapäälliköstä asettuu täysarvoisena niiden
mainioiden teosten rinnalle, joita Brandes, työn jättiläinen, on
maailmansodan aikana julkaissut Saksan suurimmasta runoilijasta ja
Ranskan terävimmästä älystä, Goethesta ja Voltairesta.
Georg Brandes, Pohjoismaiden suuri soihdunkantaja, valaisee uudessa
teoksessaan meille kappaleen mieltäkiinnittävintä maailmanhistoriaa ja
yhden sen suurpiirteisimmistä, loistavimmista persoonallisuuksista.