"Eipä hullumpaa", nauroi Toni. "Sinä pidät kai häntä koirana, jonka
on juostava, kun sinä käsket?"
"Sinun kanssasi en puhu, Sternsteinin hovin poika", virkkoi Muckerl,
"Helena, tule kanssani pois täältä, kuuletko!"
"Niin, koska sinulla on noin ankara herra", ivaili Toni tytölle,
"niin nouse vain nätisti ja riennä!"
Helena istui vihasta punaisena; hän pani ristiin kierretyt kätensä
syliinsä ja jalkansa tuolin alle.
"Sinä näet ettei hän tahdo tulla", jatkoi Toni Muckerliin päin
kääntyen, "mene siis etsimään toista, emme kaipaa sinun seuraasi."
"En mene ilman Helenaa."
"Hüblinger", huusi Toni eräälle vantteralle nuorukaiselle, "minusta
näyttää ettei tuo löydä ovea; näytä hänelle tietä."
Leveäharteinen, roteva nuorukainen astui Muckerlin luo ja työnsi
häntä hiukkasen; pieni pyhimyskuvaintekijä tästä kuitenkin horjahti.
"Mene, ole viisas", hän sanoi Muckerlille, "joudu pian, ei sinua
täällä tarvita."
"En mene", tiuskasi Muckerl.
"Noo, älä ole tuhma, poikaseni", sanoi Hüblinger sävyisästi. "Ethän
tahtone että annan sulle jotain matkalle? Siinä voisi olla sulle
liiaksi kantamista."
Kun Muckerl kuuli moniaan zwischenbühelilaisenkin yhtyvän
schwenkdorfilaisten äänekkääseen nauruun, joutui hän raivoihinsa
ja iski nyrkillään vastustajaansa rintaan. Hüblinger katseli
vallan ällistyneenä huomatessaan hyvän tarkotuksensa näin huonosti
palkituksi ja kohotti juuri oikeaa kättään hyvin hiljaa mutta
taitavasti iskuun, kun Toni syöksyi väliin.
"Jätä hänet minun huostaani", huusi hän, "hän on minun miehiäni!"
Lyhyen taistelun jälkeen työnnettiin oljenpunojattaren Muckerl
erääseen nurkkaan, jossa hän satutti selkänsä niin kovasti terävään
pöydänreunaan, että hän ääneensä valittaen vaipui istumaan.
Silloin lennähti ovesta savinen viiniruukku, joka nähtävästi oli
tähdätty Tonin päähän, mutta heitetty liian korkealle; se sinkosi
vasten Hüblingerin poskea, joka seisoi siinä jäykkänä, mutta vain
silmänräpäyksen ajan; sitten hän lähti kuin hullu pois tuvasta. Tämän
olivat zwischenbüheliläiset edeltäpäin arvanneet; he hajaantuivat
äkkiä ja muuan, joka ulkona oli piiloutunut oven taa, pani jalkansa
takaa-ajajan eteen, niin että tämä suurella rymyllä kaatui maahan, ja
sitten koettivat he häntä käsistä ja tukasta raahata tanssisaliin.
Hüblinger, jonka mielessä heti kyti toivo että hänelle, ulkopuolella
ollen, kai annettaisiin vähemmän "harhaiskuja" kuin vastustajainsa
saadessa hänet sisään, alkoi kaikin voimin huutaa: "Auttakaa,
auttakaa, auttakaahan toki, miehet!"
Schwenkdorfilaiset riensivät esiin ja tarttuivat häntä jalkoihin
vetäen hänet takaisin. Alkoi kiivas sisään- ja ulosraastaminen.
Milloin oli Hüblinger päineen ja käsivarsineen tanssisalissa, milloin
säärineen, niin pitkät kuin olivatkin, anniskelutuvassa; keskiruumis
oli sentään aina eteisessä. Äkkiä kokosivat zwischenbüheliläiset
kaiken voimansa, mutta toisesta päästä äkätessään tuon äärimäisen
voimankoettelun päästivät he nauraen irti; schwenkdorfilaiset
peräytyivät ja laahasivat, tunkien tuvan keskelle saakka, muassaan
pelastunutta, jonka kasvot tällöin viistivät lattiaa, kunnes he
antoivat hänen raskaasti tömähtää käsistään.
Jättiläinen jäi hetkiseksi lepäämään molempien kyynärpäittensä
ja polviensa varaan, pää murheellisesti painuksissa; hän mietti
tapausta, joka oli hänelle niin ominainen, sitten nousi hän vaivoin
ylös, vakuutti täksi kertaa saaneensa kyllikseen ja tuumi että toiset
saisivat ratkaista asiansa ilman häntä. Hän hoippui erääseen nurkkaan
ja jäi istumaan sinne pää käsien välissä.
Toiset olivat juuri myöntymäisillään ja hänen ystävällistä neuvoaan
seuraten ryhtymäisillään toimittamaan asiansa selväksi ilman häntä,
kun ravintolanisäntä riensi saapuville.
"Hansl! Hansl!" hän kirkui täyttä kurkkua. Mutta poikalurjuksesta
ei näkynyt merkkiäkään, hän oli hiipinyt talon editse ja auttoi
säikähtäneitä tyttöjä, jotka pakenivat ulos akkunoista laskeutumalla
alas.
Odottamatta tuota veijaria syöksyi isäntä kiihtyneitten vierautensa
joukkoon. "Alallanne!" komensi hän. "Sen sanon teille, pojat, että
meillä ei saa tapella!"
"Älä sekaannu asioihimme", huudettiin hänelle vastaan.
Mahtavan näköisenä ojensi isäntä kätensä erästä kirkujaa kohden,
mutta silloin tarttui tusina miehiä häneen kiinni ja hän lennähti
ulos tuvasta niin että ovenpielet tärähtivät ja rappaus seinältä
rapisi. Hän ei enää tullut näkyviin, jätti vieraat itse palvelemaan
itseään ja toivoi vihaisen sielunsa syvyydestä, ettei kukaan tällöin
olisi liian kitsas.
Sillävälin olivat zwischenbüheliläiset ja schwenkdorfilaiset antaneet
toisilleen tuntuvia iskuja; mutta pian he häpesivät, että he metsän
petojen tavoin kynsin hampain, käsin ja jaloin kävivät toistensa
kimppuun; ihmisarvon tunne heräsi ja synnytti kekseliäisyyskykyäkin.
Heikot, joilla oli mielessä voimien mittely, ja vahvat, joiden
kädet eivät milloinkaan voineet ulottua väistelevään pelkuriin,
alkoivat väännellä irti tuolinjalkoja ja etsiä irtonaisia kapineita,
jotka kiinteihin paikkoihin viskattuina usein osottautuivat varsin
hyödyllisiksi. Ei aikaakaan, niin työskenneltiin vain keinotekoisesti
pitennetyillä käsillä ja kauas ulottuvilla vaikutuksilla.
Kumeaa töminää ja töykintää kuului silloin tällöin kirousten ja
huutojen säestämänä; pojat välttivät kaikkea liikanaista jymyä ja
hälinää ja pitivät taistelua käynnissä jonkinlaisella äänettömällä
vihalla. Kumpikin puolue piti kahta seikkaa mahdollisena; toisen
toteutumiseksi kannatti pitää puoliaan, toinen oli ehkäistävä, mutta
sen piti jokainen päätettynä asiana, että zwischenbüheliläisten
lopulta täytyi jäädä voittajiksi ja schwenkdorfilaisten lähteä
pakosalle tahi päinvastoin. Mutta sitä ei kumpikaan näistä puolueista
ajatellut, että löytyisi vielä kolmaskin, joka voipi odottamatta
saapua paikalle; ja tämän aavistamattoman toivat välillisesti sisään
kaksi nuorukaista, joilla oli painavat syyt vetäytyä pois taistelun
tuoksinasta.
Tuo odottamaton oli hyvin pitkä zwischenbüheliläinen, jonka
ylenmäärin kiusallinen kivuntunne herätti sen vielä kiusallisemman
arvelun, että häneltä vasemmalta puolen oli kaikki luut lyöty sisään.
Hän nojautui kalpeana ja hikoillen ovea vasten, valitteli ja rukoili
kuten lapsi, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, niin pian kuin tuossa
yleisessä rytäkässä jonkun schwenkdorfilaisen selkä työntyi hänen
lähelleen, kyynelsilmin karkaamasta tuon kimppuun, niin että lyöty
huutaen kääntyi pois; sen ohella hän ei hetkeksikään keskeyttänyt
tuskanvoivotuksiaan, vaan kirkui lakkaamatta kimeällä äänellä: "Mikä
ryövärijoukko! Mikä murhaajaliitto! Mitä äitini tästä on sanova? Mikä
rakkarisakki!..."
Tuo lapsellinen piirre -- äitinsä huomioonottaminen -- olisi ollut
hänelle kaikeksi kunniaksi, ellei olisi tiedetty, ettei hän tuosta
vanhusparasta, joka eräässä läheisessä talossa ahersi ja ponnisteli
itsensä näännyksiin kovassa työssä, ollut vuosikausiin välittänyt
vähääkään; fysiologien ja sielu-fysikkojen kannattaisi ehkä tutkia,
onko tuollainen äkillinen lapsenrakkauden herääminen yhteydessä
jonkun lievemmän tai vaikeamman ruumiillisen vamman kanssa.
Sillävälin kun pitkä mies voivotteli, riehui muuan lyhyt, vanttera
schwenkdorfilainen, jonka nenäluulle oli tosiaankin sopimattomasti
ja säälimättömästi asetettu oluttuoppi, tuvasta ulos ja taas
sisään, vannoen mitä kovimmat valat, että hän "hakkaa kaikki
yhdessä rysyssä", ja missä hän tapasi esineen, josta saattoi tehdä
pirstaleita ja säpäleitä, siinä hän kristillisesti valansa täyttikin.
Vaikutukset eivät jääneet näkymättömiksi, koetettakoon niiden
tutkimista sitten perustella inhimillisellä jäljittelyvaistolla,
useampien ihmisten hermosäikeiden yhteensoveltumisella yksityisen
hermosäikeihin, joissa liikakiihotuksen perussävel ilmenee ja
säilyy, tai näiden molempien otaksumien yhdistelmillä. Varmaa vaan
on, että se mitä nyt tapahtui otettiin huomioon ja antoi aihetta
sananlaskuihin: "Huono esimerkki turmelee hyvät tavat", "Yksi hullu
tekee kymmenen hullua" ja muihin samantapaisiin. Mellastajat, jotka
tähän asti olivat olleet niin säästeliäitä suuttumuksen ja vihan
purkauksissa ja niin hillitysti osottaneet iloansa toisten vahingosta
ja harmiansa toisten ilosta, tulivat pitkällisestä ulvonnasta ja
karkeista kirouksista, joista huone kajahteli ja astiat helisivät,
yhä kiihtyneemmiksi ja äänekkäämmiksi, kunnes lopulta raju, kauvas
kuuluva melu tärisytti koko taloa.
Ei se tosin voinut kuolleita eloon herättää, mutta ne, jotka
loikoivat ulkona ravintolan puutarhassa autuaassa itseunhotuksen
tilassa, sai se jälleen tajuihinsa. Heitä oli viisi. He ponnahtivat
istualleen, hieroivat silmiään ja kuuntelivat; hymy kirkasti heidän
kasvonsa ja he koettivat, vaikka näyttivätkin jotenkin jäykiltä,
luoda toisiinsa syvän ymmärtämyksen katseita. Mutta äkkiä synkkenivät
heidän piirteensä ja heidän mielensä täyttyi katkeralla vihalla
huomatessaan olevansa tuollaisesta ilosta poissuljettuja.
Yhdellä tempaisulla kimmahtivat he ylös maasta, katkoivat
aidanseipäitä, iskivät heinäharavaa ja puutarhakuokkaa niin kauan
kellarin ovessa oleviin kiviin että varret jäivät heidän käsiinsä, ja
niin asestettuina astuivat he taloon.
Heidän tupaantuloaan ei lainkaan huomattu. He eivät puhuneet
sanaakaan, mikä olikin vallan tarpeetonta; _tässä_ asiassa näkivät
he varsin selvästi, vaikkei asianlaita muulloin niin ollutkaan:
täällä tapeltiin, ja ilman heitä! Mikään maanmiehyyden ja
kylänlapsuuden tunne ei liikuttanut heidän jäykkää sydäntään. He
iskivät rusikkakepeillään niin jykevästi ja voimakkaasti, ettei
vedonlyöntikiihkoinen englantilainen kovimmasta päänahasta olisi
uskaltanut panna alttiiksi penniäkään, mutta onneksi pettivät heidän
kätensä ja iskut osuivat raskaina pohkeisiin ja sääriluihin; vielä
he muutamia kertoja uudistivat tällaisen päiden uhkauksen ja säärien
kohlimisen, ja sitten oli tupa ja talo tyhjä.
Yksi ainoa silmäys hyökkääjiin oli kovapintaisimmallekin tehnyt
selväksi, että he joutuivat tekemisiin miesten kanssa, joihin ei puhe
mitään vaikuta, ja ken puheisiin yrittäessään hankki itselleen toisen
iskun, se sai tästä kylläkseen eikä sitä enää haluttanut odottaa
kolmatta; ja niin olivat sitten kaikki, kiroillen, kiukuissaan
nauraen ja niin kiireesti kuin ontuvina ja linkuttavina liikkeelle
pääsivät, pötkineet pakoon.
Nuo viisi miestä katsahtivat toisiinsa vakavasti nyökäyttäen päätään,
nojautuivat aseisiinsa ja lepäsivät töistään. Heidän talosta
poistuessa ei enää ollut ketään ihmistä tiellä, niin pitkälle kuin he
saattoivat eteensä ja taaksensa nähdä. He kävelivät yhdessä rivissä
ja vaieten; ainoastaan silloin kun joku heistä sattui töykkäämään
toista, heilautti sysäyksen saanut kädessään olevaa asetta ja kysyi
hiljaa mutta vakuuttavasti: "Haluatko jotain, haluatko sinä saada
jotain?" johon puhuteltu sydämellisesti vakuutti: "En, en mitään, en
niin kerrassaan mitään."
Näin kulkivat he kumajavin askelin hiljaisessa yössä, vakavina ja
sanattomina, kuten kostonenkelit, jotka olivat täyttäneet ankaran,
mutta ehdottoman velvollisuutensa.
* * * * *
Jo ennenkuin yleinen kamppailu puhkesi, oli Sternsteinin Toni Helenan
kanssa poistunut paikalta. Hän käytti hyväkseen hetkeä, jolloin
isäntä tahtoi tulla välittämään, ja hiipi tytön kanssa eteisen kautta
ulos. Molemmat kulkivat sitten läpi puutarhan ja poikki niityn ja
saapuivat jalkapolulle, joka kiemurteli kylän taitse, puutarhojen
aitauksien ja pensasistutuksien vieritse.
Sillävälin kun tämä pari kulki korkealla maantien yläpuolella olevaa
polkua, liikkui sen alapuolella toinen pari vaivaloisesti eteenpäin,
sananmukaisesti kantaen käsivarsillaan kolmatta.
Tuskin oli ravintolan Hannsl saanut kiskotuksi Matznerin Sepherlin
ulos akkunasta, niin rukoili ja vannotti tämä häntä auttamaan
oljenpunojattaren Muckerlia kotiin. Nuorukainen antoi houkutella
itsensä siihen; pyhimyskuvaintekijän personaa kohtaan tunsi hän
jonkinlaista sääliä ja itselleen hän odotti tuosta poislaahaamisesta
jotain mainetta ja asianomaiselta taholta kiitosta ja ylistystä
auttajalle, uteliaisuutensa tyydyttämistä kuullessaan, mitä vanha
oljenpunojatar tästä arvelisi, ja ehkä myöskin kosteita silmiä, sillä
kyyneleet tuntemattomien vastoinkäymisistä sopivat ihmiselle hyvin,
ja niitä seuraa aina lieventävä, lohduttava tunne.
Sepherl ja ravintolan Hannsl nostivat Muckerlin ylös siitä mihin
hän oli lyyhistynyt ja tarttuivat toistensa käsiin, joiden päälle
Muckerlin oli istuuduttava ja kiedottava kätensä kumpaisenkin
kaulaan; siten kantoivat he hänet pois.
Sepherl torui, pilkkasi ja haukkui koko pitkän matkan Helenaa, mutta
ravintolanisännän poika koetti vastustushalusta häntä puolustella ja
puhdistaa. Oljenpunojattaren Muckerl pudisti päätään sekä syytöksille
että puolustuksille.
Toni ja Helena saapuivat rakennuksen taitse Zinshoferin majalle.
"Ei se mitään merkitse, ei ensinkään mitään, sanon minä", virkkoi
nuorukainen kiihkeästi, "ja uskothan toki sanani? Eikö niin?" Hän oli
kietonut käsivartensa tytön vyötäisille; nyt veti hän hänet luokseen,
niin että tytön oli pysyttävä hiljaa, ja tavotteli huulillaan hänen
huuliaan. "Olet omani, tulet omakseni ja pysyt omanani! Luota minuun!
Salamyhkäisyydestä olen jo saanut yllin kyllin; minut itseni se on
tehnyt arkailevaksi puhumaan ja kun olen aikonut isälleni asian
ilmaista, on tuntunut siltä kuin tukahuttaisi minut ensimäinen
sana; nyt siihen keino keksitään, tämänpäiväisestä hän jo huomenna
käy kimppuuni. On vain pidettävä puoliaan! Mitä hän sitten tahtoo?
Julkisesti olen värini tunnustanut ja saattanut Olutjuusto-Martelin
vihamieliseksi häntä kohtaan, se on varma! Tunnen nuo kaksi vanhusta,
ne ovat typeriä toinen niinkuin toinenkin; tuo pitkänenäinen
ei milloinkaan saa työnnetyksi tytärtään minulle, hänen täytyy
loukkaantua, ja isäni on liian ylpeä vaatimaan tyttöä häneltä, niin
että tämä jää Sternsteinin kartanoon tulematta ja sijalle pääsee
tuhannen tuhatta kertaa rakkaampi ja kauniimpi! Eikös niin?" -- Hän
veti tytön jälleen luokseen. -- "Älä vain ole tuskissasi! Huomista
varten olen itseni varustanut ja pidän puoliani kuten tänäänkin.
Ethän ole pahoin säikähdyksissäsi Siitä, vai miten? Niin, jos
taistelua ei olisi käyty näin lähellä, niin olisitpa saanut kuulla,
että olisin kamppaillut sinusta itse paholaisenkin kanssa, jos niin
olisi vaadittu. Huomenna annan Sternsteinin isännän tarpeekseen
riehua ja sitten, hyvin varovaisesti, ettei mitään säry, taivuttelen
asiani mieleni mukaiseksi."
Molemmat astuivat takaovesta majaan. Helena irrottautui pojasta ja
juoksi äitinsä luo. "Ajattelehan", huusi hän innoissaan, "mitä Toni
tänään on tehnyt!"
Mutta hän kerkesi tuskin suurimmalla kiireellä kertoa tapahtuman,
kun ulkoa kuului askeleita ja etuovelle kolkutettiin; Toni ja Helena
riensivät takaovesta ulos ja vanha Zinshoferin emäntä avasi.
Oljenpunojatar syöksyi sisään. "Onko tyttö täällä?" kirkui hän.
Zinshoferin emäntä astui askeleen eteenpäin peittääkseen näköalan
puoliavoinna olevan peräoven taakse ja sitten sanoi: "Ei, kuten näet!"
"Voi tuota huonoa, jumalatonta lutkaa!" vaikeroi oljenpunojatar.
"Enpä turhaan ole alunpitäen aavistellut, ettei mitään onnea ja
siunausta voi koitua hänen kanssaan seurustelemisesta! Nyt makaa
poika tuolla kuin koira ja haluaa vielä häntä luokseen, se narri!
Mutta nytpä poika saakin kuulla, ettei hän ole täälläkään ja kuinka
oikeassa minä olen! Mutta sinä, Zinshoferin emäntä, tule katsomaan
mihin se ihmisen vie kun pitää rehellisiä aikeita sellaista ilotyttöä
kohtaan kuin sinun tyttösi on!"
Hän veti Zinshoferin emännän kädestä perässään ulos majasta.
Helena oli vavisten kietoutunut Tonin turviin. Nyt irrotti hän
kätensä nuorukaisen kaulasta ja sanoi: "Lähde nyt."
"En, vaikka maailma tällä hetkellä hukkuisi", sopersi Toni, puristaen
tyttöä vasten rintaansa. "Tänään panemme kaikki alttiiksi kaikkea
vastaan, pane sinäkin osasi."
Tyttö oli peloissaan, tahtoi puhua, työntää nuorukaisen loitommalle,
mutta hän avasi vain suunsa hymyilevin huulin syvään huoatakseen ja
käsivarret vaipuivat voimattomina alas.