Kirjani viimeinen.
Joka on Helmikankaan talon nähnyt ennen ja katselee sitä nyt, hän
luulee paikalla seisovan uuden talon. Uusipa se melkein onkin, sillä
olen sen uudesta rakentanut ja kivinavetalla varustanut. Entisen
asuinhuone-rivin sijalla seisoo uusi, punaiseksi maalattu, uhkea
rakennus. Taloa omistan minä, sillä velka on maksettu. Vaimoni elää,
äitini elää ja molemmat tyttäreni käyvät kansakoulua. Ihminen, toivo
hyvää lapsistasi!
Aspela on vanhentunut, hänen päänsä on valkoinen. Hän sairastaa ja minä
seison äitineni, vaimoneni hänen vuoteensa vieressä. Aspelan vaimo
Katri itkee, sillä hän tulee kadottamaan miehen, jonka vertaisia
harvoin tavataan. Meidän läsnä ollessa ummistaa tuo kunnon ukko
silmänsä tästä elosta. Hän on tehtävänsä tehnyt ja ansiolliset työnsä
päättänyt ja melkein yksimielisesti suree seurakunta tuota kunnan
vanhintansa.
Ilman ulkonaista korskaa ja kiiltoa oli koko hänen vaelluksensa. Siisti
ja puhdas oli todella hänen kotinsa, niinkuin hänen käytöksensäkin.
Hänen ainoa silmämääränsä oli kansansa kohottaminen ja sen asian eteen
hän uhrasi henkensä ja ruumiinsa voimia sekä rahaa. Kuitenkin pysyi hän
hyvissä varoissa elämänsä loppuun asti, sillä kukaan ei häntä pettänyt.
Hänellä oli niin tarkka silmä velan antamisen asiassa, että hän otti
velalliseksensa vaan sellaisen, joka maksoi, ja niinmuodoin ei hän
tavarallansa koskaan ylellisyyttä ja turhuutta auttanut. Leikillinen
puheissa, mutta totuus pohjalla ja hyvä tarkoitus aina päämääränä.
Niin eli ja kuoli Sakari Tyrnävältä, Korvenpään isäntä Aspela.
Hänen kaksoispoikansa ovat täysi-miehiä. Toinen on isäntänä
Kerstilässä, toinen Korvenpäässä. Kolmas talo on myyty ja vainajan
neljäs olikin minun Helmikankaani. Katri on vanhana mummona
Korvenpäässä miehensä kuoltua. Erittäin suosittu emäntä hän on ja moni
nuorempi koettaa seurata hänen esimerkkiänsä. Kaksoispojat ovat
perineet isänsä ja äitinsä luonteen. Siis innolla vielä toisessa
polvessa Sakarin tointa jatketaan.
Pirttilän Paavo on myöskin kuollut, jättäen jälkeensä Alina lesken ja
kuusi nerokasta ja hyvin kasvatettua lasta. Hän on jättänyt jälkeensä
talon, jonkamoista harvoin nähdään, eikä se ole tyhjä pohja. Siinä on
leskelle ja lapsille eläke, siinä on koti, josta lesken ei tarvitse
muuttaa muualle kuin Tuonelaan. Oikein siis oli Alina ryökkinä
päättänyt, kun Pirttilään emännäksi meni. Se kauppa ei olut kaduttava.
Lähinnä Aspelaa tulee minun kiittää Paavo-vainajaa siitä, mitä minä nyt
olen. Ilman hänen ystävällisiä neuvojansa olisin minä monesti talon
hoidossani karille ajanut.
* * * * *
Monta kovaa retkeä olen tehnyt, vaikk'en vielä ole vanha ijältä. Olen
tehnyt kaupunkireisuja ja markkina-matkoja auringon paahtaessa ja
vihurin ja pakkasen raivotessa. Monta erilaatuista ihmisluontoa olen
tullut tuntemaan. Olen käynyt Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Olen
ollut valtiopäivillä. Kansani kieli ja sen vapaus on ollut elämäni
ehtona, sanatonna en ole jaksanut kuunnella, vaan puheeseen olen
ryhtynyt suomalaisuuden puolesta. Naisten oikeutta olen innolla
valvonut, eikä nyt enään voida tyttärille pölkkyä pään alle asettaa,
niinkuin ennen maailmassa, jos tytär itse valitseekin sulhasensa. Tasan
on heidän osansakin nyt saaliin jaossa: tytär saa saman kuin poikakin.
Ihmisrääkkäystä olen koettanut estää ja eläinrääkkäystä myös. Viina ja
olut virtaa vielä maassamme ja turmiota synnyttää. Koska koittanee se
aika, jolloin sitä vähennetään? Milloin parantanee Suomen kansa
pahimman haavansa, juoppouden? Se alkaa olla toivomaton pykälä.
Ennenkuin maamme on oikealla tolalla kaikissa, silloin on minun silmäni
jo mullan alla.
Kirjallisuutta tosin viljellään enemmän kuin lapsuuteni aikana. Tieto
ja taito on jommoisestikin enentynyt, mutta moni luottaa tietoonsa
liian paljon ja jättää taidon käyttämättä.
Kiitos kaikukoon niille Suomen miehille, jotka ovat kotoansa nostaneet
ja talonsa kunnossa pitäneet, sillä monta tunnen, jotka ovat mökin
taloksi muuttaneet ja vetelöitä soita kuiviksi pelloiksi.
Ei se vaikuta pahaa, jos miestä pienennetään, sillä se on terveellistä,
että tulla karsituksi. Jos aina saisimme olla äveriäänä, niin pian
olisimme ylpeyden kukkulalla ja pian rojahtaisimme.
Oi sinua, kaunis Liminka, oi sinua, viehättävä Temmes-varsi, oi sinua,
synnyin-seutuni! Olet maa rakkahin kaikista. Minä katson usein Vierimän
torppaa -- sydämeni suosii sitä. Se on minulle kallis, se on vaimoni
koti. Sieltä olen löytänyt helmen. Paha sana on vierimä, älköön se
kumminkaan ennustako, että kotini sydän vierähtää ennenkuin minä. Sehän
olisi viimeinen pienennykseni, jonka jälkeen en voisikaan ilmaa huokua.
Tuossa istuu vaimoni vierelläni ja molemmat tyttäreni, ja kotini on
minulle rakas.
* * * * *
Tähän asti olen päässyt ja vielä elän ja näen. Minä näen entisen
Kerstilän patruunan jo tehneen toisen konkurssin. Nyt on hän aivan
köyhä. Viikko sitten oli hän luonani ja me kävimme kirkossa hänen
kanssaan, sillä minä en vihaa häntä -- en ketään vihaa. Me kävimme
hautuumaalla ja luimme isäni ristin kirjoituksen: "Vähä ja paha on
ollut elämäni aika, eikä ulotu isäini kulkemisen aikaan." Vesissä
silmin luki vanhus nuo sanat ja sanoi:
-- Minä tein vääryyttä isällesi ja lyhensin hänen päivänsä. Jos minulla
olisi varoja maksaa, niin minä maksaisin sen sinulle.
Mutta minä lausuin: Olkaa rauhassa ja parantakaa elämänne! -- Sääli
minun tuli raukkaa.
Niinkuin kristitty, toivotan minä hänelle onnea, vaikka hän on
vääryyden suurimman minulle tehnyt.
Ja vielä kerran katson ympärilleni.
Vaipunut on tuo jalo mies, joka Limingan Sionin haavat paransi, ja hän
lepää haudassansa. Risto Riikola on myöskin mennyt, mutta sinisilmä
Kreeta lapsinensa hallitsee taloa. Hän on velhon tyttären tytär, mutta
parempaa köyhäin äitiä saamme äärettömät matkat hakea huipotella. Olen
kuullut, että tuomari elää vielä vaimonsa Annan kanssa Savossa ja
edustaa seutunsa kansaa, niinkuin Aspela edusti Limingan kansaa. Selma
on miehinensä eräässä minulle hyvin tunnetussa pitäjässä, jossa
miehensä on kirkkoherrana, ja luulen että hän on etevimpiä
kirkkoherroja Suomessa. Lauri Mikkonen ja Priita Kirppanen ovat
palvelleet minua kunnia-rahaan asti, mutta nyt ovat he menneet
naimisiin ja niin vanhana, vaan sama se. He ovat entisessä äitini
töllissä, vaan ei se ole enää mikään tölli -- se on torppa ja pulska.
Aapeli Könkölä on päässyt lukkariksi ja on hän siis toiveittensa
perillä. Äitini on vanha mummo, ja matkustavaiset, kun meillä käyvät,
kysäsevät häneltä, onko hän talon elatus-muori. Mutta hän naurahtaa
siihen ja sanoo: Tuolta minä olen töllistä vähän alempaa. Kas, ei hän
isottele. Hän onkin minun äitini ja etevin esimerkkini ja hänellä on
hyvä miniä, niinkuin hän itse sanoo, ja Loviisani sanoo hänellä olevan
hyvän anoppimuorin. Mitä etsisin enempää tässä elämässä, kun minulla on
rauhallinen koti ja syön leipää omasta pellostani. Toivon silmillä
katselen jo sitä vapauden päivää, jolloin saan astua maasta pyhäin
edesmenneiden luokse ja tavata siellä monta lapsuuteni tuttavaa.
Suokoon Isäni ylhäinen, joka minua on niin jalosti auttanut, että minä
saisin nähdä joitakuita toivomiani hedelmiä kypsyvän, niin iloisemmalla
mielellä astuisin pois täältä. Paljon on vielä tehtävää Suomen kansan
vainiolla. Varusta, o Jumala, voimalla niitä, jotka kansaamme
edustavat, taidolla ja kärsivällisyydellä taakkaansa kantamaan.