Muutosten aikakausi.
Minä olin viettänyt seitsemännentoista nimipäiväni. Koulunkäyntini oli
jäänyt penkin alle, sillä se päättyi ennen mainittuun kahteen vuoteen,
ja nyt täytyi minun tehdä kotonani rengin työtä täydellisesti. Siitä en
kumminkaan ollut pahoillani, sillä työni tehtyä sain minä myöskin
joutohetkinäni harjotella lukemista ja siten lisätä tietojani.
Olin jo käynyt rippikoulunkin. Se oli viimeinen koulunkäyntini; sen
jälkeen alkoi toisenlainen koulu, nimittäin elämän taistelu.
Isäni oli hyvän luontonsa tähden tullut toisia auttaneeksi. Hän oli
lainannut rahaa ja myöskin mennyt takaamaan joitakuita, uskoen
ihmisistä hyvää. Näiden uskottujen seassa oli kaikkine kiiltoinensa
myöskin Kerstilän patruuna. Kaupungissa käydessä oli hän viekoitellut
isäni pistämään nimensä alle yhteen suurenmoiseen velkakirjaan, eikä
kauankaan sen perästä luettiin sanomalehdistä hänen tehneen konkurssin.
Niinkuin ukkosen lyömänä luki isäni tuon uutisen ja luki sen uudelleen
oikein monta kertaa. Mutta jos hän olisi lukenut sen miljoonan kertaa,
seisoi siinä aina samat numerot, jotka osottivat, ettei omaisuus
likimainkaan velkoihin riittänyt. Silloin sai odottaa, mikä siitä
seuraisi.
Oli tuolla lihakkaalla takaajia kokonaista viisitoista. Käräjiä käytiin
ja rähistiin ja viimein tuli edeltä arvattu loppupäätös: joka
takaukseen menee, niin maksakoon.
Silloin rupesivat vasarat paukkumaan, juuri kuin pajassa. Kaikilla
ilman suunnilla paukkui vasaroita. Silloin meni tavaroita oikein
suristen alennettuun hintaan. Kerstiläkin myötiin ja Aspela sen huusi.
Nyt oli kaikki myyty, mitä velallisella oli, mutta vajaus oli vielä
suunnattoman suuri. Isäni ei ollut kuitenkaan suurimman velan
takuumies, ja hänen osansa oli sillä kuitti, kun maanpäällinen oli
jokainen ripale myyty ja kaikki puhdas raha luovutettu. Maa,
ainoastansa maa jäi jälelle.
Se oli heilahdus, ankara rytkähdys.
Nyt oli isälläni edessä himmeä tulevaisuus. Vielä oli toisia
takausvelkoja maksamatta. Kaikki tuomiot lankesivat yhdessä ryhmässä ja
maa, Helmikankaan maa, kuulutettiin huutokaupalla myytäväksi.
Huutokauppa pidettiin ja talo meni hirveän vähästä ja Aspela huusi
senkin.
Nyt oli meillä mieron tie edessä.
Aspela oli neljän talon isäntä, mutta meillä ei ollut mitään.
Palkolliset saivat olla, jos tahtoivat paikoillansa, Helmikankaalla.
Isäntäväki vaan tuli uusi.
Aspela tarjosi Helmikankaan taloa isälleni arennille, mutta isästäni ei
ollut enää minkään toimittajaa. Hän oli pahasta mielestä tullut
sairaaksi ja palajamaton reisu olisi meillä edessä. Minä rupesin
rengiksi Aspelaan.
Äitini ei tosin ollut iloinen, vaan ei juuri surullinenkaan. Hän muutti
jälleen entiseen turvetölliinsä asumaan, vieden isänikin sinne. Kolme
päivää eli isäni siellä ennenkuin kuoli. Aspela auttoi hänen hautaan,
mutta isäni sisaret miehinensä eivät tulleet hautajaisiinkaan eivätkä
millään auttaneet, sillä isäni oli kuollessansa kerjäläistä köyhempi.
Vaarini vaimoinensa saivat luvan asua Helmikankaan pihan sivukamarissa
ja ukko puheskeli usein: Enkö minä sitä jo Heikki-vainajalle sanonut?
Tämäpä vasta aika rytinää on ollut. Minä olen sen kestäessä
miehistynyt. Asiat olivat suuret enkä minä niille voinut mitään --
tein vaan työtä niinkuin mies, niinkuin renkimies.
Mutta Vierimän ukko oli saanut naapurinsa jälleen takaisin. Kuitenkaan
ei ukko saanut sitä kauan nähdä, sillä hänen vapautensa päivä koitti,
jota hän oli halulla halainnut. Hänkin kuoli. Kaiken elämänsä ajan oli
hän liikahtamatta asunut samassa torpassa Helmikankaan maalla ja nähnyt
Helmikankaan talossa monta mullistusta, joka ei suuresti häntä
liikuttanut. Hän pysyi torpparina vaan, ollen oikia kunnian torppari.
Ukon kuollessa oli Loviisa neljänkolmatta vanha ja minä yhdenkolmatta.
Luonnollisesti olin minä hautajaisissa. Se oli oikea surun juhla
Loviisalle, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt, ja minä itkin
silloin kahdesta asiasta: Vierimän ukon muuton ja Loviisan kyynelten
tähden.
Loviisa oli kykenemätön täyttämään torpan vaatimuksia, jonka jokainen
kyllä mahtanee ymmärtää. Hänen tulevaisuutensa näyttää siis hämärältä.
Ihmisen ikä on tikkaa kirjavampi, ja aikojen kuluessa pyörii
alituisesti ihmis-onnen pyörät. Siinä ei ole vähintäkään pysäystä, ei
patsasta eikä napaa.
Ruustinna on lakkauttanut koulun-pitonsa ja astunut nauttimaan
töittensä hedelmiä tuolla ylhäällä. Hän on jättänyt Ainan ja Selman
vielä tänne muutosten mailmaan onneansa koettelemaan ja he asuvat
vieläkin Helmikankaalla. Kosijoita on myöskin siellä käynyt ja ne ovat
olleet talonpoikia. Pirttilän Paavo on ruvennut siellä usein
vierastelemaan, sillä hänen isänsä on kuollut ja sisarensa on joutunut
naimisiin kauas Limingasta. Oivallista emäntää talossa tarvitaan. Alina
ryökkinä on ottanut kihlat vastaan ja uskaltaapa suoraa päätä mennä
rovastin tyttärenä talon-emännäksi.
Pian häätkin pidettiin ja Pirttilän Paavo sai kelpo emännän.
Nyt oli Selman aika ikävä ja hän miettii ja myhähtelee entiseen
tapaansa, jos joku häntä puhuttelee. Hän tavataan usein pirtissä
istumassa sisarensa luona, neulous polvella.
Seurakuntaan tulee nuori pappi. Hän on korkian konsistoriumin
määräämänä sinne saapunut apupapiksi. Hän ei tiedä seurakuntaan
tullessansa mitään meidän oloistamme. Hän on kuitenkin mies, jonka
moista harvoin nähdään -- erittäin siivoluontoinen ja asiat tyystin
mietiskelevä. -- Jonkun aikaa seurakunnassa oltuansa tutustuu hän
ystäväksi säyseiden isäntien kanssa ja saapi siten Pirttilänkin talon
vierastuspaikaksensa. Hän suostuu Selman suopeaan käytökseen, sillä hän
huomaa Selmassa kappaleen kaltaistansa, eikä kauan viivy, ennen kuin
nuo molemmat aateksivaiset ovat tavanneet toisensa sydäntensä
syvyydessä. Selma on huomannut vaikutus-alansa tahtonsa mukaiseksi ja
astuu papin rouvana äitivainajansa asunnosta.
Näin on ruustinnan perhe oikealle tolalle ja onnelliseen asemaan
saatettu.
Entäs Loviisa? Sellaisessa tilassa kokemattoman naisihmisen on vaikeata
päättää, mikä oikeastaan olisi tehtävä, kuin Vierimän Loviisan oli
isänsä kuoltua. Vierimän ukko ei ollut aivan vähissä varoissa ollut ja
muutamat taisivat arvella hänen omaisuuttaan vielä suuremmaksikin.
Muutamia torpanpoikia ja sotamiehiä olikin jo käynyt Loviisaa
kosimassa, mutta hän ei ollut antanut vielä kenellekään selvää
päätöstä. Muutoin tulivat torpan kirjat nyt laittomiksi, sillä ne
kuolivat ukon kuollessa. Jotkut olivat jo käyneet Aspelan luona
puhumassa torpan kirjain uudistuksesta, jos he tulisivat Loviisan
kanssa naimisiin, mutta Aspela ei ollut mitään suoraa vastausta
antanut. Hän tahtoi ensin kuulla Loviisan mielipiteet asiassa.
Sittemmin Aspela määrättiin Loviisan holhojaksi ja siitäkin syystä
tahtoi hän katsella asiaa tarkemmin. Pesäkirjoitus pidettiin
Vierimällä. Aspela otti tavarat huostaansa ja Loviisa muutti myöskin
Aspelaan, palvelukseen. Vesissä silmin hän jätti rakkaan kotinsa.