KUMMELLUND (syösten esiin hikisenä ja läähättäen avonainen kirje
kädessään).
Mikä hirveä onnettomuus! Minun uusi kaljaasini ja kaikki viisikymmentä
tuhatta viinakannuani ovat uponneet Villingenin myllyjen edustalla. Minä
olen onneton, olen kadotettu! Minun ihana, rakas viinani! Kaikki
kadotettu! Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minua näin rangaistaan? Olin
laskenut jo puhtaan voittoni joka kannulta, eikä se ollut suuri --
olihan viina niin halpaa, niin viatonta, ja sentään -- -- sentään -- ei,
ei löydy minkäälaista onnea maan päällä! Ja minun uusi kaljaasini sitte!
Nyt vielä päällepäätteeksi tulen varmaankin häviämään rukiistani
myöskin. Näytti alussa niin hyvältä, joka paikasta saapui tietoja
katovuodesta -- silloin yks' kaks' tulee sanoma, että runsas sade on
virkistänyt koko elon. Ei toivoa enää mitään ole minulla tässä
matoisessa maailmassa! En voi elää näiden kompastuksien jälkeen. Ja
minun uusi kaljaasini! Sehän oli aijottu tyttärelleni, joka on morsian,
myötäjäiseksi. Sitte hänen sulhasensa velat, mitkä maksoin tässä
tuonaan, ovat tehneet minut ihan tyhjäksi. Ja nyt tämä vielä! (Itkee).
Onneksi on minulla sentään hyvä lankoni -- minua kummastuttaa ett'ei hän
vielä ole mitään tehnyt edestämme ja minä olen ollut liian
hienotunteinen viittailemaan hänelle. Hän odottaa joka päivä
purjelaivoja ja vekseleitä. Minun viinani ja uusi kaljaasiani! -- --
Kuulin hänen lähteneen tänne iltapäivällä -- -- Se oli hirveä
onnettomuus!
Laulu n:o 7.
(Sävel: Rykmentin tyttärestä).
Ken on kuullut, nähnyt, ken, oi,
Syyn tähän kurjuuteeni, mi mulle jääpi?
Järjen tässä menettää voi,
Ihmiset kaikki kun vainen irvistääpi.
Paloviinani mereen meni; --
Nyt kaikki maailman kansat mua surkutelkoot!
Kuinka käy minun vielä rukihineni?
Hirveää, hirveää, kovin hirveää!
Ihan tässä, ihan tässä sekoavi pää!
En laivaakan takasin saa!
Kas, tuossa hän tuleekin! -- Mutta mitä seuraa hänellä on muassaan?