Nyt, herrani, kuulkaa, mitä ma lausun:
Se kirjurin huoli,
Kun vaatetuspuoli
On komea vaan!
Työ ainoastaan
On seuroissa juoksu,
Ja hajuvesi tuoksuu,
Mut päivänsä päättää
Hän trallalallaan, j. n. e.
Jos tyttönen kuinka kaunis se onkin,
Saa silmät sen loistaa
Ja säihkyä, noista
Hän huolivi viis'.
Kas, siinä on hiis',
Kun sillä ei rahaa,
Ja tuopas on pahaa,
Ei lausu hän sanaa,
Vaan tyttösen manaa
Ain, trallalallaan j. n. e.
Mut entäs jos isä häll' tyttären antaa!
Nyt kaikkien nähden
Vain rahojen tähden
Tuo lempeä saa
Kovin leimuavaa;
Ja hemppunsa kanssa
Hän hyppää ja tanssaa,
Kun onni se nappi.
Mut mennös sa, appi,
Ain, trallalallaan j. n. e.
_Vesterkvist._ No, mutta kuulkaa nyt mitä minä sanon: huolimatta teidän
vastustuksistanne nain minä tyttärenne kuukauden kuluessa.
_Kummellund._ Herra!
_Vesterkvist._ Niin, herra majuri; -- mutta teiltä en ajattele häntä
pyytää, teidän kovuutenne ainoaa lastanne kohtaan riistää teiltä isän
oikeudet.
_Kummellund._ Oho!
_Vesterkvist._ Kaikeksi onneksi on Tildalla vielä elossa muitakin
omaisia, kun isänsä, ja ne ovat taipuvaisempia. -- Hänellä on muuan eno,
joka rakastaa häntä, ja on luvannut, että minä saan tyttärenne.
_Kummellund_ Ja tämä erinomaisen hyvä eno on?
_Vesterkvist._ On Job Kurk!
_Kummellund._ Haha, tuo jätkä! Voin nauraa itseni kuoliaaksi.
_Vesterkvist._ Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan henkilöistä, jotka
köyhinä raukkoina ovat jättäneet isänmaansa, mutta palanneet takaisin,
koottuaan miljoonia?
_Kummellund._ No, entä sitte?
_Vesterkvist._ Job Kurk matkusti täältä viisitoista vuotta sitte
Etelä-Amerikaan ja avasi Rio Janeirossa pienen kaupan; nyt hän on
rikkain istutusmaitten omistaja siellä.
_Kummellund._ Satuja, lasten satuja, herra!
_Vesterkvist._ Puettuna köyhäksi merimieheksi astuu hän rikkaan
sukulaisensa kynnyksen yli koetellakseen tämän sydäntä. Hän ajetaan
ulos. Köyhän sukulaisen ulos ajaminen käy hyvinkin helposti, mutta
miljoonien omistajan kun ajaa ulos, saa aina vähän hapanta jälestäpäin.
_Kummellund._ Todellakin?
_Vesterkvist._ Minä olen hänelle kertonut kaikki. Hän vihaa teitä, mutta
rakastaa sisarensa tytärtä. Kun tyttö oli vielä lapsi, kertoi tämä oiva
setä tuuditelleensa häntä polvillaan ja nyt maksaa hän kullassa
jok'ainoan taivaallisen hymyn, jonka hän silloin sai tytöltä osakseen.
_Kummellund_ (itsekseen). Voisikohan tuo olla totta? Ei, se ei voi olla
mahdollista!
_Vesterkvist._ Luuletteko, herra majuri, että jos en olisi varma
asiastani, olisinko silloin uskaltanut puhutella teitä sillä tavalla kun
nyt sen olen tehnyt? Luuletteko, että köyhä kirjuri uskaltaisi ruoska
kädessä kosia rikkaan miehen tytärtä -- rikkaan miehen, joka sitäpaitsi
on majuri ja ritari? (kuuluu kolinaa ulkopuolelta ja Jobin ja Tuomaan
rähisevät äänet.)
_Kummellund._ Mitä ihmeen elämää se on?
_Vesterkvist._ Niin, mitä ihmeen elämää se on? Aa, se on majurin renki,
joka heittää 100 tynnöriä kultaa alas portaista.
_Job_ (huonoissa merimiesvaatteissa, lykkää ovessa Tuomasta, niin että
tämä kaatuu takaperin).