Angelica! Niin katsoit kalpeana,
kun luotani sun syöksi tyly sana,
et tiedä, mitä rakkauteni on!
Se, jota kutsui runo-taivaan ovi,
maan pääll' on tunnoton ja onneton.
Et tiedä, mitä tämä sydän on:
Raketti singoitettu taivohon!
Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi.
Kuin kupla hento, johon kuvansa
luo kaikki, ihailtava kiiruulla.
Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan
on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan.
Vain ilta-pilvein puna aaltoihin:
se hetken hohtaa. Lieska helvetin!
Angelica, sa voitko anteeks antaa?
Ei mulla taivasta, ei maassa rantaa
mun kaipuullani. Lieska helvetin!
Vain satu, jossa näkee ritarin
suloisen rouvan ynnä knaapin kainon.
Suloisen rouvan, jonka murheen painon
suun hymy, otsan haaveet ilmaisee, --
povella harso hopein värisee.
Nyt eteens' armas lapsi polvistuvi.
Jos lisää kuulet, katoo kaunein huvi.
Äl' lähesty! Äl' liioin katso, haasta.
Vain suurin tuntemattomuus voi maasta
tään sielun nostaa, taivaan satuna.
Vain outous rakkautta, Angelica!
Angelica, sun täytyy anteeks antaa,
ei mulla taivasta, ei maassa rantaa
mun kaipuullani! Tuska helvetin!
Niin, kulta-malja, juoma taikurin:
Isoldelle ja Tristanille keitti
sen musta velho, toden heiltä peitti.
Isolden muistatko ja herransa?
He, hourut, rakastivat sieluina
ja kielsivät syyntunnoin sulot ruumiin,
mut kaiho sielunhekkuman vei uumiin.
He haastoi tähden kautta toisilleen.
Ja lähti kahden korven synkeyteen
ja lepäs vierekkäin. Mut paljas miekka
on välillään, ja mies on panssarniekka.
Niin tähteen tuijottaen kuolemaa
he vuotti, taivaan ainutt' onnelaa.
He hourut! Niin vain satu keski-ajan
voi päättyä, tuon lemmen kiduttajan!
Jos väliltään ois miekka viety pois,
ei kuolleet he, vaan vihanneet he ois!
Mut silti: eikö moinen harhalempi
lie ollut vihan totta totisempi?
Miks toista lähetä, miks tutkia?
Vain outous rakkautta, Angelica!
Angelica! Voit mulle anteeks antaa.
Ei mulla taivasta, jos kuinka kantaa
mua onni. On vain lieska helvetin.
Vain näyttämö -- Francesca Riminin.
Asetus: huuruin punailman täyttää,
Mefisto katsojille parin näyttää,
jok' ohi kiitää myrskyn pyörteissä,
suu suulla, kädet, jalat kiihkeinä
syleilee toista, hekkumaa he vääntyy.
Ei lopu autuus, jossa he näin nääntyy?
Ei, -- kunnes esirippu laskeutuu
ja tuli sammuu, nauru kajahuu
Mefiston; lavalla on paljaat rangat.
Mut paloiko myös kiihkon yhdyslangat?
Miks lähestyä, luoda katsetta,
puhella, tunnustaa ja tutkia?
Miks lahja käden, huulten, sielun, lihan?
Iäinen hornan liekkikään ei ihan
voi olla sille, jota polttavi
suur kaipuu, tosin tuska, helvetti!
Angelica! Sun syöksi vihan sana!
Oot lähellä, siks olet loitoimpana,
oi armas, joll' on taivasta täys povi.
Miks kurja sydämein ei tyydy, sovi,
vaan tahtoo yksin lisää murtua?
Vain outous rakkautta, Angelica!