Voi sua, kurja Eeva,
kuink' olit kelvoton!
Se oli Helsingissä, --
ja kevät-ilta Luodoll' on.
Soi verannalla viulut
ja meri hohdon saa
hopeisen, mutta maljat
kuin kulta kimmaltaa.
Ne sielulleni purjeet antaa,
ma kiidän pian kohti haaveen rantaa.
Mut -- voi sua sitten, Eeva,
niin halpa, tunnoton!
Ma lähtöä jo viikoin
tein maalle: juhla viimeinen!
Ah, kuink' on raskas jättää
pääkaupunkimme, riemut sen.
Siis lähdön kyynel-malja!
Ja sähkö-liljat syttyvät
ja nauru, riemu raikkuu!
Mut tuolta rannat hämärät
ne kaupunkimme kuumottaa kuin muuri.
Mun kauneus-onneni on suuri.
Mut ah sua, Silkki-Eeva,
kuink' olit kunnoton!
Ja hetket viistää, kuistit
jo tyhjenee, ei soitot soi.
Siis vielä maljaan, veikot:
se onnen käyttäköön, ken voi,
siks kunnes viime hetken
lyö gongongi, on vallalla
yö, -- kaikki melkein mennyt
muu paitsi kunnia!
Ah, onni, että kunniaa ees kantaa!
Ja sitten kohti kaupunkimme rantaa
taas pursi vie, mut silloin, --
voi Eeva kunnoton!
Löi laine laiturilla
ja paistoi kevään suuri kuu.
Ja joukko raikaellen
se sinne, tänne hajautuu.
Käyn haavein kadun vartta, --
hän silloin tullut on:
on tullut keinuin, notkuin,
hymyillen, vallaton!
On kahiseva silkkihame yllä
ja poskillansa ruusuin hohde kyllä, --
mit' aikaan viinin kultaus
saa, Eeva, onneton!
Hän seisahtuu ja katseen
luo syrjään, hymyää.
Ja kumartaa, ja silmät
ne alta harson sinertää.
Voi, silmät läpi harson
ne siilaa mun, ne huimaa mun,
kun povens' aallot liikkuu.
Ja kuulen kuiskailun,
ja notkeasti puoleeni hän kääntyy
ja ruumistani vasten kiertyy, vääntyy.
Mut ontuu, häijy, toista jalkaa!
Hyi, halpa, arvoton!
Mut kainalooni silloin
hän käden äidillisen vei.
"Haa", virkoin, "kuuhut kyyhky!
Mut köyhä olen, kultaa ei.
Muu kaikki mennyt, paitsi..."
Se huokaisemaan hänet sai.
"Ja onnuthan sä, -- armas!
Sa itse helvetti oot kai,
täys turmaa, piinaa, myrkkyä ja tulta?"
Ah, pian aseet vei hän multa!
Pois tempas käden, -- siitä
kuink' olin onneton!
Pois rinnat käänsi uljaat, --
ja huokas hiljaa, loukkautuin.
Ja surulliseen silloin
ma profiiliinsa hurmauduin.
Loi silmät jäykät maahan
ja nyyhki: "Kuinka voi
niin kurjaa, kurjaa luulla.
Mies mua raukkaa rusikoi.
Mut onnetonkin rakkautta halaa."
Voi, mitä näyttikään hän syötti-palaa
se rouva, Silkki-Eeva,
se viekas, kelvoton!
Ma sentimentaaliksi
taas muutuin, runo-haikeaks:
"Ah, ylväs, kaunis rouva,
mik' autuus sille, jolla kaks
vain markkaa, moinen hyvyys, alttius suuri.
Muu mennyt paitsi kunnia on juuri."
Ja siitäpä hän katsantoon
sai riemun jälleen: "Kulta,
et usko kuinka altis oon!"
Niin aukes sulo-suunsa salpa:
"Oon altis, altis, halpa
ja hehkun rakkauden tulta." --
Niin, totta halpa, halpa,
ei kallis, mutta halpa,
tuo Eeva vallaton!
Niin mentiin: "Herra taivaan",
hän kuiski, "minkäs onnen soi.
näin nuoren, hellän kullan!
Mua rikkaat vanhat vartioi:
ne kuljettaneet kesäksi
ois kylpemään mun Riigaan.
Mut -- minne pistää mieheni?
Ja minä hitsin Riigaan
tai muuhun Portoriigaan!
Ma tahdon vain sun kammioos,
sa poika vallaton!"
Ja mentiin, mentiin -- huhhei!
Hän oven pieleen pysähtyi
ja punasteli, armas!
Siks kunnes kaulaan köynnöstyi
ja syliin kietoi, kuhersi ja väänsi.
Ja hameen silkki-välkkyisen
hän kiirehesti heitti.
Kuin paratiisin käärmehen
kiils silmät, kun hän halas käsin sekä jaloin.
Kuin lohikäärmeen tulessa ma paloin, --
voi kaarikulma, punasuu,
voi Eeva vallaton!
Kun aurinkoinen nousi,
hän silloin myöskin naurain nous,
ja kureliivit, silkit
hän puki jälleen, niinkuin jous
taas pinnistyivät lanteet.
Ja posket maalas punaisiks
ja otsan puuteroitsi
ja nosti hapset korkehiks.
Ja suuta suikkas: "Näkemiin".
Ja lakkarini aarteisiin
hän syventyi: "Ah muistoks
nää mulle tulkohon", --
niin nauroi rouva vallaton.
Ma laskin hänet alas -- ikkunasta.
Ja sieluni kuin noussut raikkahasta
se kylvyst' oli, huhhei, --
se rouva verraton!
Mua meren lokit nauroi,
nuo aamun kauniit kirkujat,
ja nauroi kalamiehet,
jotk' ikkunaani katsoivat.
He nauroi, minä nauroin.
Ken nauraa viimeks, parhaiten
se nauraa. -- Miserere,
jos silloin oikein tiesin sen! --
Ja sitten? Maalle, aika lähdön-vinhaan.
Mut mitä siellä huomasinkaan!
Voi, voi sua, rouva, Eeva,
voi peto, arvoton!
Voi arvoton, voi halpa!
Nyt kuuta kaks oon istunut
kuin vanki, kapusiini
ja öljyt, myrkyt maistellut;
ja tunnen jalot herrat
ja hyper-manganaatit
Albergit, protargoolit
ja kaikki saakelit!
Ne seurassaan ei anna nostaa sarkkaa,
ja piimään mennyt mont' on markkaa.
Voi kuinka olit halpa,
sa tyttö kunnoton,
sa rouva, Eeva, nainen!
Lyö Luoja häneen salpa
kuin masto mahdoton!