Taisteluretkelle.
"Ison vihan" kauhu ja levottomuus levisi kaikkialla maassamme. Siitä toi
maine yhä hirvittävämpiä viestejä niihinkin paikkoihin, joissa ei sen
jaloissa vielä olevaisesti oltu. Sentähden hehkuikin Keurun silloisen,
Herpman-nimisen, kirkkoherran poikain mieli, ja sentähden näkivätkin
paljon vaivaa nuo urhot, jotka olivat luonteeltaan lujia ja voimiltaan
jäykkiä jättiläis-sankareja.[1]
[1] Heistä suurin oli seitsentä jalkaa pitkä ja niin väkevä, jotta veti
jäykimmänkin hevosen kengän käsissään oikoiseksi.
"Ei sitä jaksa kärsiä pirukaan, mitä nuo julmurit nyt tekevät ... pian
tarvitsisi päästä taisteluretkelle. Kunpa jo tulisi miehiä, niin
lähdettäisiin, vai miten sinun mielesi on, Taneli?" lausui Juho, yksi
tuon mainitun kirkkoherran pojista, veljelleen mainitun pappilan
kamarissa.
"Tiedäthän sen, veikkonen, mitä tuommoinen julmuus saattaa matkaan,"
vastasi Taneli, "ja silläpä sinne riennetäänkin; mutta Antero ei kait
uskalla lähteä mukaamme -- ja vieläpä tuo onkin liian heikko koviin
koetuksiin."
"Niin onkin, jääköön hän kotiin... Mutta kas, jopa tuolla tulee joukko,
ja Maunu-Matti astuu edellä aika vinnakkata," jatkoi Juho, katsottuaan
kamarin akkunasta ulos.
"Se on oikein ... otetaan lisää miehiä mennessämme niin paljon, kuin
saadaan, kunhan vain päästään tielle."
"Niin tehdäänkin ... vähänhän meitä vielä onkin, ei tule puoltakaan
sataa miestä... Ja hiisikö täällä lieneekään miehissä, kun ei heitä saa
enempää. Mutta ovathan kumminkin nämä miehet niitä urhoja, ettei heitä
kesken hätä häilytä, vaikka niitä vähänkin on."
"Luonto se on, joka miestä mittelee," lisäsi Taneli. "Mutta mitäs
arvelee Anna sinun menostasi, Juho?"
"Mitäpäs hän ... ei hän sitä suuresti vastaan ole ja heittää kaikki
Korkeimman haltuun. Ja sitäpaitsi ei tätä voi ristissä käsin kärsiä, kun
maa voihkaa jalkaimme alla, ja heikompi kansa vapisee vihollisen
kauhusta."
Jätettyään jäähyväiset isälleen, Yrjö Herpman'ille, ja nuoremmalle
veljelleen, Anterolle, sisarelleen, Marialle, sekä emännöitsijäneiti
Annalle, lähtivät urhot pienen joukkion kanssa Hämeesen, vihollista
torjumaan. Hellimmän liikutuksen tunteilla likistivät heitä kotiin
jäävät kaulasta. Kyyneltulvat syöksyivät heidän poskilleen, katsoessaan
noita taisteluretkelle lähteviä.
"Outoa on äkistään mennä suin päin vaaraan; mutta ei sovi sekään, ettei
varjelisi maata ja ihmisten omaisuutta tuommoiselta raatelulta.
Sentähden en minäkään kiven kovaan kieltänyt poikaini menoa," virkkoi
kirkkoherra, heittäen viimeisen silmäyksen metsän taakse kadonneiden
urhojen jälkeen.
"Saas nähdä, miten mokomia nuo viholliset ovat, onko noissa puoltakaan
suomalaisen vastustusta," sanoi Maunu Matti toverilleen matkalla.
"Sehän nähdään," sanoi Tuima-Jussi, luoden silmänsä johtajaansa, Juhoon.
"Se vaan on varottava," muistutti Juho, "että elkäämme kukaan antako
arkuuden itseänsä masentaa ... vannokaamme Korkeamman nimessä,
ollaksemme mitä ankarampia vastustamaan tuota kirottua vihollista! Eikö
niin, pojat?"
"Niin -- niin!" kuului kaikkien ääni niinkuin yhdestä suusta.
Näin menivät nämät urhot, ottaen mukaansa miehiä, mistä saivat,
matkustaessaan Hämeesen, jossa jonkun ajan väijyttyään pääsivät
tervehtimään vihollista sillä seurauksella, että saivat saaliikseen
kuormaston, jossa oli rahaakin kosolta. He olivat väjyksissä
Pälkäneellä, kunnes vihollislaumat menivät Mallasveden toiselle
puolelle; sitten voivat he menestyksellä taistella jälellä olevan
vähemmän joukon kanssa. Herpman'in poikain, Juhon ja Tanelin, suuri
voima ja kunnokkuus tekivät mainioita tällä retkellä. Heitä lähinnä oli
etunenässä Maunu-Matti, sillä hänkin oli voimakas ja pelkäämätön urho.
Työnsä tehtyä ja saalliinsa saatua palasivat urhomme kotiin, luullen
tännekin saapuvan vihollisia, joilta olisi lähin tarve varjella
kotiseutunsa.