JOHANNA. Älkää manatko minua oikeuteen. Armahtakaa lapsiraukkaani edes.
Mihinkä hän joutuu, jos äitinsä viedään vankeuteen. Vieraanko varaan
tuommoinen pikkuinen, ei vielä neljän kuukauden vanha?
ROUVA VÖRSKY. Niin, ajatelkaa, hänellä on lapsikin. Minkälainen ihminen
siitä poloisesta maailmaan tulee, noin huonon äidin kasvattamana. Kun
pienestä asti saa nähdä vain pahuutta ympärillään.
ROUVA HANHINEN. Tekisimme oikein Jumalalle otollisen työn, jos voisimme
pelastaa hänet kurjan äitinsä käsistä. Minäpäs puhun asiasta
naisyhdistykselle.
JOHANNA. Lapsiko otettaisiin minulta pois? Ei kuuna päivänä, minä en
häntä anna. En vaikka koko maailma nousisi vastaan. Te olette julmia
petoja.--Ei, ei, minä olen pyörryksissä, en tiedä enää, mitä puhun.
Älkää pahastuko. Säälikää minua onnetonta.--Voi, niin, en ole
muistanutkaan. Onhan minulla tässä rahaa, viisikymmentä markkaa. Puolta
enemmän kuin kangas maksaa. Ottakaa ne, herra, ottakaa kaikki. Tehkää
sovinto. Jumalan tähden, antakaa sydämenne heltyä. Mitä hyötyä teillä
siitä on, jos minut panette vankilaan ja lapsen riistätte minulta. Hyvä
armollinen herra, tässä on kahta vertaa enemmän kuin kankaan hinta on.
HERRA VÖRSKY. Sitä sanatulvaa! Noo, kuinka teemme? Sovitaanko? Ja otanko
rahat? Sinä tiedät paremmin, riittävätkö vahingon korvaukseksi?
ROUVA VÖRSKY. Älä ota, ennekuin tiedät, mistä hän ne on saanut.
JOHANNA. En ole niitä varastanut, älkää pelätkö. Ottakaa, herra, vain.
Ei niitä kukaan tule teiltä perimään.
ROUVA HANHINEN. Minä aavistan jotakin.
ROUVA VÖRSKY. Minä myös, minä myös. Voi, voi, yhä kauheampaa, yhä
kauheampaa.
HERRA VÖRSKY. Kuinka? Ettäkö--?
ROUVA HANHINEN Tuolla ihmisellä varmaan on muitakin pahoja tapoja.
HERRA VÖRSKY. Aa! Hyvin luultavaa. Mikä se mieskin oli, joka täältä
äsken niin kiirehti meitä pakoon.
ROUVA HANHINEN. Sitäpä minä juuri. Uskokaa minua, häneltä nuo rahat
ovat.
ROUVA VÖRSKY. Kuinka äärettömän huono moraali! Ville kulta, lähdetään
pois! Minä rupean jo voimaan pahoin. Tuntuu kuin ilmakin olisi täällä
saastunut. Voithan sitten oikeuden kautta vaatia häneltä kaikki
saamiset.
ROUVA HANHINEN. Todella; ei täällä tee mieli olla kauemmin.
HERRA VÖRSKY. Niinpä me lähdemme. (_Rouvat menevät_.) Sinä kuulet meistä
vielä, eukko.
JOHANNA (_polvillaan_). Herra, herra, hyvä herra, älkää menkö ilman
sovintoa. Ottakaa rahat, vaatteet, kaikki mitä minulla on--
HERRA VÖRSKY (_ovessa mennessään_). Suus kiinni--portto!
JOHANNA. Ooh! ooh! (_Lankee ensin suulleen, vaan nousee taas äkkiä
ylös_.) Portto, hän sanoi. (_Katsoo kukkaroa kädessään_.) Portto ja
varas. (_Viskaa kukkaron kauas lattiaan_.) Onko jo Jumalakin minut
hylännyt? Eikö apua, eikö turvaa missään maailmassa? Näinkö minua kaikki
saavat sortaa ja polkea? Ja lapsenikin he ryöstävät. Oman kauniin
poikani. Ei--kautta taivaan ja maan. Sitä he eivät tee. Risto tulee
kotiin. Hän auttaa minua, hän on lapsen isä. Niin, niin! Häntä liikuttaa
tämä onnettomuus, johon hän on minut saattanut, ja hän auttaa, hän
puolustaa lasta ja minua. Kun hän vain tulisi pian. Tämä tuska--tämä
hss--hiljaa! Ääniä kuuluu kadulta. Jo tulee--jo tulee.
TOPPO (_laulaa, kulkiessaan ikkunan ohi porstuaan_). Kultani minust'
eron teki, teki toisen kanssa liiton. Enkä mä tuotakaan paljon surrut,
nauroin koko viikon. (_Tulee sisään_). Hyvää päivää, kappa räivää! Älkää
pahaksi panko, vaikka olen näin pienessä hutikassa. Olemme, näette,
juoneet läksiäisiä.
LEENA-KAISA (_tulee Topon jäljessä_). Niin, oletkos kummempaa kuullut
ennen, Johanna.
TOPPO. Tuohan se Leena-Kaisa minua tänne hilaa. Kertomaan terveisiä
Ristolta. Niin! Kultani minust' eron teki, toisen kanssa--
LEENA-KAISA. Olkaas tuossa ääneti, älkääkä noita renkutuksianne aina
laulelko.--Ei sinun määräsi vielä ole täysi, Johanna parka. Nyt vasta
pahin tulee. Jaksatko kuulla?
JOHANNA. Mitä? Sanokaa pian.
TOPPO. Risto paa helsa so mykky. Vara porta,--porta, porta! Kaukana jo
Homsantuun kanssa.
LEENA-KAISA. Ajatteles! Onko mies enää viisas. Kun hyötä hyviään menee
puolihullun naisen kanssa maata maailmaa vaeltamaan.
JOHANNA. Minkä naisen? Mitä te puhutte?
TOPPO. Hei, Homsantuun, ettekö ymmärrä. Terveisiä vaan paljon. Vaikkei
hän niitä oikeastaan lähettänyt. Ei muistanut enää mitään siinä ilossa,
kun pääsi vanhan henttunsa pariin. Niin, kyllä hän nyt teidät jätti oman
onnenne nojaan. Mutta älkää siitä millännekään olko. Laulakaa vaan että:
Kultani minust' eron teki, teki toisen kanssa liiton. Enkä mä tuotakaan
paljon surrut, nautoin koko viikon.
JOHANNA. Ristoko lähtenyt pois? Ei, se ei ole totta. Se ei voi olla
totta. Kuinka tekin, Leena-Kaisa olette niin valmis uskomaan humalaisen
lörpötyksiä.
LEENA-KAISA. Sitä kertoivat muutkin, ei Toppo ainoastaan. Oli hän vielä
tarjonnut siellä läksiäisiäkin miehille ja sanonut, ettei häntä pitkään
aikaan nyt täällä nähdä.--Niin, niin! Jumalan viha kohtaa sinua
ankarana, Johanna parka. Mutta ota kaikki nöyrällä sydämellä vastaan ja
muista, että hän vain rakkaudesta kurittaa.
JOHANNA (_vaipuu jakkaralle kätkyen ääreen_). Isä jätti meidät. Paha,
paha isä!
LEENA-KAISA. Ei sitä Ristoa sentään voi niin paljon syyttää. Tuo
naikkonen--en mä muuta sano--oli varta vasten mennyt anniskeluun häntä
houkuttelemaan. Kyllähän ne semmoiset osaavat paulojaan panna. Onko
sitten ihme, jos mies hullaantuu ja kadottaa järkensä.
(_Johanna voihkii lattialla_.)
LEENA-KAISA. Mutta älä nyt anna noin surulle valtaa, yhtäkaikki. Mitä
sinä lattialla virut. Kuule, hyvä ihminen, mikä sinun on?
JOHANNA. Ei mikään, ei mikään.
TOPPO (_katselee kangasta_). Herra ihme! Mikä leivän kontista vei,
illalla oli viis' ja nyt ei ole kuin kuus'. Älä ole tietävinäsikään,
Toppo. Ei niinä miehinäkään. Kultani minust' eron teki, teki toisen
kanssa liiton--
LEENA-KAISA. Hiljaa, Toppo! Katsokaas tänne. Täällä ei ole hyvin laita.
Nouse ylös, Johanna. Kuinka sinä tuolla tavalla--Nouse ylös.
JOHANNA. En pääse. Lattia niin pyörii.
LEENA-KAISA. Siinä se oli. Hän on sairas.
JOHANNA. En ole sairas. Päätä vain polttaa, kun kruunua kirkastetaan.
Ilmi tulessa koko pää. Viekää pois, pois.
LEENA-KAISA. Hän hourii. No, nyt ollaan hukassa.
JOHANNA. Rouvat--poikani, auttakaa! He ryöstivät lapseni. Tuolla,
tuolla. Juoksevat ja nauravat. Ottakaa kiinni. Minä en jaksa, en pääse.
Älkää lyökö, herra. Risto, Risto, tule auttamaan. Hänellä on niin paksu
keppi.
TOPPO. Ohho, onpa tuo surkeata.
JOHANNA. Pilkkosen pimeä. En löydä kotiin. Ristokin katosi. Jätti minut
yksin erämaahan, pimeään. Ryöväriä joka pensaassa. Eikö armahda kukaan?
Kuuletteko? Lapsi itkee. Herra pieksee sitä. Voi, voi, auttakaa, hyvät
ihmiset.
TOPPO (_pyyhkii silmiään_). Vaimo parka!
LEENA-KAISA. Tulkaa auttamaan häntä sänkyyn.
TOPPO. Minä tulen, minä tulen. Tiedätkö, Leena-Kaisa, kyllä me miehet
sentään olemme niin kelvottomia. Täytyy tunnustaa.
LEENA-KAISA. Huolikaa nyt siitä. Joutukaa vaan tänne avuksi, enhän minä
yksin saa häntä mihinkään.
TOPPO. Nostetaan yhdessä, nostetaan.
JOHANNA. Pois, pois. Älkää tehkö minulle pahaa.
TOPPO. Ei, älä pelkää. Me hiljaa vaan viemme sinua vuoteelle. Kas, noin.
Raukka! Lieneekö tuo lavantautia?
LEENA-KAISA. Kuka hänen tietää. Olisi se Risto edes kotona.
TOPPO. Niin, sanokaas muuta. Kun hänen piti lähteäkin juuri parahiksi.
Mutta mistä hän, poloinen, voi tätä arvata. Näettekös, täällä on
rahakukkaro lattialla. Eikö se tyhjä olekaan. Tuossa, ottakaa
huostaanne. Se on hyvään tarpeeseen, jos tulee lavantauti.
LEENA-KAISA. Tosiaankin! Taivaastako se lähetettiin.