Istuen ihanassa,
raikkaassa lehdossa
nyt Akseli ja Hilda,
hänen morsiamensa,
kauniina kesäyönä
he rakkaudestaan
puhuivat muistellen
muinaista onneaan.
Ja ikävä ja hauska
se yö oli Hildalle,
hän armastansa lempi
ja nojas rinnalle,
hän suruissansa lauloi
ja huolin huokaili:
hyvästi, kauniit lehdot,
hyvästi, armaani!
JOHANNA (_tulee oikealta, pysähtyy epävakaisena; katselee vuoron rahaa
kädessään, vuoron myyjiä; itsekseen_). Yksi ainoa markka! Ei penniäkään
enempää. Eikä tietoa, mistä toista tulee. (_Katselee hetken äänetönnä
rahaansa_.) Mitä tällä nyt teen? Ostanko maitoa lapselle, vaiko leipää
meille kaikille?
(_Katri ja Laura tulevat häntä vastaan. Liisa huomaa heidät ja rientää
arkkiveisu kädessä ja koppa käsivarrella heidän luokseen_.)
KATRI. No, vielähän se Johannakin elää. Terve, terve! On siitä aikoja
kulunut, kun sinut viimeksi näin.
LAURA. Kuinka sinä olet hirmuisesti muuttunut. Ja vuosi on vasta
kulunut, kun häitäsi vietimme. Ei sinua tuntisi enää samaksi
ihmiseksikään.
JOHANNA. Makasin ensin kauan aikaa sairaana ja sitten on taas pieni
poikani ollut kipeänä. Kun kaiket yöt saa valvoa kätkyen ääressä, niin
kyllä kasvot kalpenevat.
LIISA. Vai niin, vai on sinulla jo poika. En minä ole tiennytkään. No, ei
tässä maailmassa. Joko hän on vanhakin? Kolmen kuukauden, sanot? Ja
kenenkä näköinen? Onko hän äitiinsä vai isäänsä? Minäpäs tulen häntä
katsomaan jonakin päivänä. Vai on sinulla poika!
JOHANNA. Hän on niin hento ja kivulias, lapsi raukka. Ehkä Herra hänet
piankin korjaa.
KATRI. Ei siihen ole taikaa. Kivuliaista lapsista usein tulee ihan
terveitä, kun niitä vain hoidetaan. Kyllä oli meidänkin Iigori pienenä
niin laiha ja huono, ettei suinkaan olisi luullut hänestä kalua
saatavan. Mutta annas, kun rouva rupesi syöttämään pojalle munia ja
hakattua tuoretta raavaan lihaa, niin heti se alkoi kasvaa ja lihoa
oikein silmissä. Näkisitte vain kuinka riski ja terve hän nyt on.
Posketkin niin punaiset ja paksut, että niitä ilokseen katselee.
LAURA. Meidän Eveliinaa taas pidettiin mallashauteissa. Pantiin koko
kappa maltaita aina kerrallaan korvoon. Koetapas sinäkin, Johanna, sitä
keinoa.
JOHANNA (_hymyillen_). Munia, lihaa, maltaita! Kyllä kuulee, että te
palvelette herrasväessä. Ei noita kaikkia meikäläisten varoilla osteta.
LAURA. No, hyvänen aika! Kaksi nuorta tervettä ihmistä ja yksi ainoa
lapsi. Totta nyt tuolle jaksaisi hankkia vaikka mitä. Eikä ne semmoiset
mallashauteet sitä paitsi koko maailmaa maksa. Mutta sinä olet vain niin
tarkka, Johanna, siinä koko asia.
LIISA. Olihan sinulla omia rahoja pankissa, osta niillä.
KATRI. Niin, tosiaankin. Omia rahoja on ihmisellä, ettei tarvitse
mieheltäänkään joka ropoa rukoilla, ja yhtäkaikki kehtaa varojen
vähyyttä syyttää. Kuka olisi ennen aikaan uskonut sinusta noin ahnasta
tulevan.
LIISA. Mikä sinun on, Johanna? Oletko sairas?
JOHANNA. Ei--en minä sairas ole. Välistä vaan ottaa niin pahasti
sydämestä.
KATRI. Ai, ai. Sinä näytät kovin huonolta. Jaksatko kävellä, vai tulenko
taluttamaan sinua? Ethän vain kaadu?
JOHANNA. Ei, anna minun olla. Kyllä se menee ohitse. Hyvästi nyt tällä
kertaa, tytöt. Hyvästi, Liisa! Tule sitten joskus katsomaan poikaani,
koska mielesi tekee.
LIISA. Hyvästi, hyvästi. Kyllä minä tulen. Kuule, Johanna, vielä kun
kysyn. Miltä sinusta nyt tuntuu miehelässä olo? Eikö se ole vähän
hauskaa sentään?
JOHANNA. Älä kaikkea kysele. Saat kai sen itsekin aikanaan kokea, lapsi
parka. (_Menee jonkun verran vasempaan, pysähtyy ja puhuu itsekseen_.)
Omia rahoja pankissa! Omia rahoja? Niin, olinhan ne rehellisesti saanut
kokoon kymmenvuotisessa palveluksessani. Mutta, hyvä Jumala, olivatko ne
sittenkään omiani? (_Menee Vapun luokse_.)
KATRI (_katselee Johannan jälkeen_). Mikä tuota vaimoa vaivaa? Ei hän
ole oikealla jäljellä, muistakaa minun sanoneeni.
LAURA. Kuka hänet tietää. Minä en ole voinut kärsiä koko ihmistä enää
sen jälkeen, kun hän niin tyhmästi käyttäytyi häissänsä. Vieläkö aiotte
viipyä täällä? Minun ainakin täytyy lähteä.
KATRI. Minun myös. Ei ole hyvä vitkastella, kun on toisen leivässä.
LIISA (_katsoo koppaansa_). Voi Taavetti! Enhän minä vielä ole
saanutkaan tarpeitani. Mahtaa rouvalla taas olla tortut lämpiminä, kun
kotia pääsen.
(_Liisa menee perälle tekemään ostoksia, Laura ja Katri menevät
oikealle_.)
VAPPU. Niinkuin sanoin, Johanna hyvä, nauloittain ei kannata myydä
leipää nyt alle kahdentoista pennin, kun jauhot ovat niin kalliita.
Mutta jos koko leiviskän ostat, saat vähän huokeammalla.
(_Risto ja Toppo ilmestyvät perälle_.) JOHANNA. En voi. Minulla ei
tällä kertaa ole rahaa kuin yksi markka ja täytyy ostaa vähän maitoakin
lapselle.
VAPPU. Tuolla tulee miehesi; ehkä saat häneltä lisää.
JOHANNA (_säpsähtää, kätkee kätensä esiliinan alle ja väistyy jonkun
verran syrjään_).
RISTO. Niin, mitäs nyt teemme, Toppo? Ryyppy pitäisi saada näin
aamutuimaan, eikä ole rahaa. (_Vetää taskunsa nurin_.) Ei niin penniä.
Toinen tasku tyhjä, toisessa ei mitään. Sano, velikulta, mikä tulee
meille neuvoksi.
TOPPO. Näetkö vaimoasi?
RISTO. Johannaa? Onko hän täällä? No hitto, eukko ei ole tyhjin käsin
torille tullut.
TOPPO (_hyräilee_). Heijuu, ajunttanpoo, nostakaa ylös, laskekaa
jo.--Vaimolla rahaa, miehellä ei. Muistatkos vielä, mitä sinulle
häissäsi sanoin? Rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin juuri kuin
itse tahdot. Kävikö toteen?
RISTO. No, ei käynyt, ole siitä varma. Vai rahat ovat minun. Oho toki!
Älä usko, rakas sielu, että kissa lentää. Johanna aina pitää neuvonsa ja
hankkii itselleen jonkun pennin, mutta sekin kuuluu minulle, niin sanoo
laki ja asetus.
TOPPO. Mutta eukkosi, eikö hän ole toista mieltä?
RISTO. Vastoin lakia ja oikeutta maassa? Ehei! Ei sitä niin
sentään.--Elä maassa maan tavalla, taikka maasta pois.--Näetkös, kuinka
hän minua pelkää. Piiloittelee ja hiipii pakoon kuin varas juuri.
Todistus siitä, että hänellä on rahaa. Malta vähäisen, Toppo, kohta
saamme ryypyt. (_Rientää Johannan luokse_.)