Tolkuttomuus vallitsee maailmassa. Välistä ei saa enää uskoa mitään.
Äkkiä sama nenä, joka ajeli valtaneuvoksena ja sai aikaan semmoisen
melun kaupungissa, ilmaantui, ikäänkuin ei se missään olisi ollutkaan,
takasin omalle paikalleen, se on: majuri Kovalev'in molempien poskien
väliin. Tämä tapahtui jo Huhtikuun 7:nä päivänä. Herättyänsä ja
sattumalta vilkaistuansa peiliin näkee hän -- nenän! Koettaa kädellään
-- totta tosiaan nenä! "No, vie sun peeveli!" huudahti Kovalev ja oli
ruveta paljain jaloin "trippatkaa" tanssimaan. Ivan sen kumminkin
sisään astumisellaan keskeytti. Hän käski tuoda heti paikalla itselleen
pesuvettä ja, pestyään itsensä vielä kerran katsahti peiliin -- nenä!
Pyyhittyään itsensä tirkisti vielä kerran -- nenä! "Katsoppas, Ivan,
eikö nenälläni ole näpykkä", sanoi hän ajatellen samalla: "Silloinpa
pula, jos Ivan sanoo: 'Ei ole näpykkää, herra, eikä itse nenääkään'."
Mutta Ivan vastasi: "Ei ole, herra, minkäänlaista näpykkää; puhdas nenä
on!"
"Hyvä, perhana vieköön!" huudahti itsekseen majuri ja solkahutti
sormillaan. Samassa näyttäytyi parturi Ivan Jakovlevits ovelle, peläten
niinkuin kissa, jota vast'ikään on kuritettu rasvan varastamisesta.
"Sanoppas ensin, ovatko kätesi puhtaat!" huusi hänelle jo kaukaa
Kovalev.
"Puhtaat ovat."
"Valehtelet!"
"Jumal'aut', puhtaat, herra."
"No, varo itseäsi."
Kovalev kävi istumaan. Ivan Jakovlevits peitti hänet liina-vaatteella
ja sutasi yhdessä silmänräpäyksessä penselillään koko hänen partansa ja
osan poskiakin vaahtoon, jommoista tarjotaan kauppamiesten
nimipäivillä.
"Katsoppas vaan", sanoi itsekseen Ivan Jakovlevits, katsellen nenää;
kumarsi päänsä sitten toiselle puolelle ja katseli sitä syrjästäpäin:
"Siinä se on nyt! Kummallista totta tosiaan, kun ajattelet", jatkoi hän
ja katsoa tuijotti siihen kauan aikaa. Viimein nosti hän kätensä
keveästi, varovaisuudella, jommoista kukin itsekseen vaan voi kuvailla,
tarttuakseen nenän päähän sormillaan. Ivan Jakovlevitsin järjestelmä
oli sellainen.
"No, no, no, varo itsesi!" kiljasi Kovalev.
Ivan Jakovlevits tempasi kätensä, säikähti ja hämmästyi niin suuresti,
ettei vielä koskaan ollut niin suuresti hämmästynyt. Vihdoin viimeinkin
rupesi hän varovasti raappimaan leuan alustaa ja, vaikka hänen olikin
aivan epämukava ja vaikea ajella partaa kiinni pitämättä siitä ruumiin
osasta, jossa haisti on, sai toki, nojaamalla karkeata yläsormeaan
poskeen ja alaleuan ikeniin, lopuksi, jospa vaivallakin, voitetuksi
kaikki vastukset ja ajelluksi leuan.
Kun kaikki oli tehty, kiiruhti Kovalev heti paikalla pukeutumaan, otti
vosikan ja ajoi suoraa tietä ravintolaan. Astuttuaan sisään huusi hän
jo ovelta: "Poika, lasi schukladia!" mutta itse riensi heti peilille --
onpa nenä, Hän pyörähti reippaasti toiseppäin ja iva huulilla, silmät
vähän raollaan katsahti kahteen upseeriin, joista toisella oli tuskin
liivinnapin suuruinen nenä. Tämän jälkeen meni hän sen osaston
kansliaan, johon hän pyrki varakuvernöriksi tahi jos tuo ei onnistuisi
tuomariksi. Mennessään vastaanottohuoneen läpi, katsahti hän vietä
peiliin -- nenä on! Sitten ajoi hän erään toisen kollegi-assessorin
tahi majurin, suuren ivantekijän luokse, jonka teräviin pistosanoihin
Kovalev'illa oli tapana vastata: "Niin, no johan minä sinut tunnen,
koiranleuka!" Matkalla aprikoi hän: "Joll'ei majurikaan hypähdä
paikaltaan, minut nähtyään, silloin saattaa olla ihan varma siitä, että
kaikki on hyvin." Eipä kollegi-assessori mitään virkkanut. "Hyvä, hyvä,
perhana vieköön!" tuumaili Kovalev. Matkalla tapasi hän rouva
Podtotschin'in tyttärensä kanssa, tervehti heitä ja sai vastaukseksi
huudahduksia: "Hänelle ei siis ole mitään vahinkoa tapahtunutkaan."
Hän jutteli kauan heidän kanssaan, ja täytti, otettuaan esiin
nuuskarasiansa, tahallaan hyvän aikaa molempia nenänsä katon-aluksia
nuuskalla, mutisten itsekseen: "Täss' on teille, akat, naarakset!
Tyttärestäpä en huoli kumminkaan. Paitsi jos ainoastaan 'par amour',
miks'ei!"
Ja siitä saakka majuri Kovalev käyskenteli, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan, Nevskillä, teatereissa ja kaikkialla. Ja nenäkin, aivan
kuin ei se missään olisi ollutkaan, törötti hänen kasvoillaan, ja
mahdotonta oli huomata, että sen syrjät edes olisivat irti olleet. Sen
jälkeen nähtiin majuri Kovalev aina olevan hyvällä tuulella,
naurahtelevan, seuraavan kaikkia kauniita naisia ja seisattuvan kerran
erään Gostinnoi dvor'in makasiinin eteenkin sekä ostavan jonkun
ritarinauhan, vaikk'ei ole tietoa siitä, mitä varten, sillä hän itse ei
mihinkään ritarikunnan luokkaan kuulunut.
Tämmöinen tapaus oli avaran keisarikuntamme pohjoisessa
pääkaupungissa! Nytpä kumminkin sitä kokonaisuudessaan katsellessamme,
huomaamme, että siinä on paljo valhetta. Puhumattakaan siitä, että
ihmeellistä, yliluonnollista oli tuo nenän irtaantuminen ja
ilmaantuminen eri paikoissa valtioneuvoksen muodossa -- oli Kovalev'in,
vaikka kuinka päätänsä vaivasi, mahdoton ymmärtää, miks'ei
sanomalehtiin saa painattaa ilmoitusta nenästä. Minä en tätä sano siinä
tarkoituksessa, että minusta tuntuisi kalliilta suorittaa, mitä
ilmoitus tulisi maksamaan. Se on lorua vaan, sillä minä en kuulu
omanvoitonpyytäjien joukkoon; mutta eihän se ole sopivata, ei ole hyvä,
eihän se käy laatuun! Ja taasen: mitenkä nenä voisi ilmaantua
paistettuun leipään, ja mitenkä itse Ivan Jakovlevits... en totta
tosiaan tuota ymmärrä, en laisinkaan! Mutta ihmeellisintä,
mahdottominta käsittää on se, kuinka kirjailijat saattavat valita
aiheiksi kirjoituksilleen mokomia. Myönnän, että tuo on kokonaan
mahdotonta, tämä on todellakin... ei, ei, minä en ymmärrä ollenkaan!
Ensiksi, ei mitään hyötyä isänmaalle; toiseksi... eipä siitä
toiseksikaan ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, minä en tiedä, mitä
tämä...
Mutta kuitenkin tuossa kaikessa, vaikkapa tosin joskus voikin suilahtaa
yhtä, ja toista, ja kolmatta, saattaapa... no, ja missä sitten ei ole
epäjohteenmukaisuutta? Mutta kuitenkin, kun tarkoin ajattelee, tässä
kaikessa on sentään jotain. Sanottakoon mitä tahansa, kummallisiakin
tapauksia on maailmassa -- harvoin, mutta onpa kumminkin.