Siitä saakka heikontui Selma silminnähtävästi. Mutta kätilö, rouva
Tanninen, sanoi, ettei se vaarallista ollut. Ei huolinut sitä pelätä.
Kolmen viikon kuluttua tuli ratkaiseva hetki. Selma oli kaksi päivää
kärsinyt poltteita. Rouva Tanninen oli hänen luonaan ja Aarnold kävi
vähän väliä kysymässä, kuinka hänen laitansa oli Selma makasi kalpeana
ja heikkona, Aarnold silitti hänen hikistä otsaansa. Se kuitenkin tuntui
hyvältä.
Voimat alkoivat olla lopussa. Ei hän luullut jaksavansa kärsiä enempää.
Mutta rouva Tanninen vakuutti, että kaikki kävi säännöllisesti, ei ollut
hätää mitään. Aarnold kumartui hänen ylitsensä.
--Koeta kestää, hän kuiskasi.
Ja Selma sai siitä taas jonkun verran vahvistusta. Oli jo lauantai-ilta.
Rouva Tanninen tutki häntä.
--Noo, tänä yönä se ratkiaa.
--Joko iltayöstä? kysyi Selma hiljaisella, vapisevalla äänellä.
--Sitä en osaa sanoa. Ehkä menee vielä aamuun.
--Voi,--kun oltaisiin jo aamussa.--Auttakaa--nyt tulee polte.
Hän heitteli itseään tuskissaan.
--Hiljaa, hiljaa, varoitti rouva. Tarttukaa kiinni tänne käsiini.--Ai,
ai, te ihan rutistatte ne murskaksi.
Selma oli milloin mustan puhuva, suonet otsassa pullistuivat, kaikki
jänteet pingoittuivat. Ja kun polte pariksi silmänräpäykseksi helpotti,
hän jäi hervottomana vuoteelle, kalpeana taas kuin kuolema, kasvot
hiestä märkinä, silmät rauenneina. Ei jaksanut enää puhuakaan, kuolema
oli lähempänä kuin elämä ja kuolema lupasi rauhaa, lepoa, kipujen
loppua, mutta elämä ei hellittänyt, se kutsui tuskiin takaisin,
taistelemaan yhä vaivojen kanssa.
Hiljaisesti puhelivat keskenään Aarnold ja rouva tuskien väliajoilla, se
soi hänen korvissaan kuin kaukainen surina.
Yö oli kulunut aamupuoleen, kivut yltyivät.
--Kärsivällisyyttä, sanoi rouva, hyvä tulee.
--Vieläkö kauan?
--Tunti tai pari.
Ne kuluivat vihdoin nekin. Kello oli neljännestä vaille kuusi, kun rouva
irrotti lapsen pois ja parku kuului.
Selma tunsi suloista rauhaa koko elimistössään.
--Jumalalle kiitos, hän kuiskasi.
Aarnold suuteli häntä otsalle. Rouva kääri lapsen vaatteeseen ja hoiteli
sitä. Se parkui yhä. Selman sydän lämpeni ja hiljainen ilo täytti
mielen.
--Miksi se raukka itkee, hän kysyi.
--Täytyyhän sen saada ilmaa keuhkoihinsa, vastasi rouva. Saan onnitella,
herrasväellä on pieni tytär.
Hän koetti saada äänensä iloiseksi, mutta se ei aivan onnistunut.
Selma katsoi Aarnoldiin. Hän oli hymyilevinään, kasvoissa Selma älysi
kuitenkin liian selvään katkeran pettymyksen.
Hän huokasi ja painoi silmänsä jälleen kiinni. Kuunteli itkua ja tunsi
raukkaa kohtaan sanomatonta hellyyttä.
Pestynä ja puhtaisiin vaatteihin puettuna se tuotiin hänen viereensä.
Pienet punaiset kasvot pitsien ympäröiminä olivat siinä lähellä häntä.
Hän painoi huuliaan pehmeälle poskelle.
--Pikkuinen raukka!
--Kuinka voitte nyt? kysyi rouva.
--Ihan hyvin, vähän voimaton vain.
--Olkoo kuitenkin varovainen. Toisena tai kolmantena päivänä usein tulee
kuume ja hermot tavallisesti silloin aina ärtyvät.
Varovainen? Niin, tietysti hän tahtoi parantua ja jäädä elämään. Kukapa
muuten hoitaisi tuota pientä raukkaa.
Hän kuvitteli kuinka hirveätä se olisi jos hän kuolisi ja pikku tyttönsä
jäisi ilman äitiä. Ei tietäisi hänestä mitään milloinkaan, ei suureksi
tultuaankaan. Kentiesi hänellä ei olisi ystävää maailmassa lainkaan, ei
ketään, joka häntä rakastaisi.
--Millä tavalla minun tulee olla, etten sairastuisi?
--Niin rauhallinen kuin suinkin. Välttää kaikkia mielenliikkeitä.
Hän koetti parastaan. Makasi raukeana ja rauhallisena, ja karkoitti
minkä jaksoi surullisia kuvituksia. Mutta ne väijyivät valmiina
tunkeutumaan esille, milloin pienintäkin tilaisuutta saisivat.
Onnellisesti oli päästy toisen päivän iltaan. Rouva piteli lasta, hänen
oli määrä nukkua. Jo tunnin varmaankin hän oli pitänyt silmiään ummessa
ja koettanut päästä uneen kiinni. Lepo oli tarpeellista, se antoi
voimia, huomenna vielä vaarallinen päivä, hän muistutti itselleen.
Liikkumattomana hän makasi, hengitti hiljaa. Rouva luuli hänen olevan
unessa ja antoi varoittavan merkin Aarnoldille, joka tuli sisään.
--Nukkuuko hän?
--Nukkuu.
--Sepä hyvä. Mutta mitä rouva arvelee lapsesta? Jääkö se elämään?
--En osaa sanoa. Kovin on heikko.
--Jospa me ristittäisiin? Varovaisuuden vuoksi.
--Kun rouvanne ei vain siitä säikähtäisi.
--Voimmehan tehdä sen hänen tietämättään. Minun kammarissani, kaikessa
hiljaisuudessa.
--Jospa sitten... En uskalla kieltää. Tässä ei ole paljon takeita. Ja
paha olisi, jos kuolisi ristimättä.
Sängystä kuului kova nyyhkäys. Hän oli kuullut kaikki. Aarnold ja rouva
kiiruhtivat hänen luokseen ja koettivat rauhoittaa.
Se oli liian myöhäistä. Mielen liikettä seurasi vilu ja sitten kuume.
Selma ei enää tiennyt eikä tajunnut mitään.
Viisi päivää oli kulunut. Lääkäri ei enää antanut toivoa. Aarnold istui
vuoteen ääressä, piteli hänen kättään ja katseli, kuinka sammui
vähitellen vaimonsa nuori elämä.
Silloin hän aukaisi silmänsä vielä kerran. Ne loistivat kirkkaasti ja
huulet liikkuivat. Aarnold kumartui alas.
--Rakasta ... häntä ... kuului kuiske.
Muuta ei.
Silmät painuivat uudelleen kiinni, hengitys harveni ja taukosi viimein.
Suljettu oli lyhyt elämän kirja.