toteutunut, pienintäkin liikettä ampuakseen varoituslaukauksen.
Työläästi kului aika. Viimeinkin nousi aamutähti itäiseltä taivaalta ja
hän odotti kohtalon ratkaisua. Pyssy kädessä hän levollisena odotti
vihollisen ilmestymistä. Ei kestänytkään kaukaa, kun vakoilijan pää
toistamiseen ilmausi ihan samasta paikasta kuin ensi kerrallakin,
ikäänkuin hän ei olisi siitä minnekkään hievahtanut. Tuskin Hopkins
ennätti nähdä intiaanin päälaen, kun hänen varman pyssynsä laukaus
katkaisi hiljaisuuden, ja väijyvä vihollinen ääntä päästämättä kellahti
pitkään ruohikkoon. Kuin taikaiskusta ilmestyi hilskettä ja vilinää
koko aavikolla, joka suunnalta kajahteli intiaanien kimeä sotahuuto
aivan kuin manalaiset olisivat väkensä taisteluun lähettäneet, joka
suunnalta vilahteli punaisia, liekehtiviä tulia, pyssyt paukkuivat,
tanner tömisi ja tummat, surmaa uhkaavat olennot kiitelivät yli
lakeuden kuin koston kamalat henget. Keskellä oli Hopkins. Iskien
pyssynperällä lähimpänä ryntäävän intiaanin maahan, hän notkeana
harppaili toveriensa luo.
Santa-Fén kauppiaat eivät muuten ollenkaan hämmästyneet vihollisen
yhtäkkistä hyökkäystä, sillä jokainen oli määräpaikallaan. Säästäen
vain sitä puolta, jossa tiesivät johtajan olevan, kumahti laukaus
toisensa perästä heidän oivallisista pyssyistään, ja monen
kirjavasulkaisen ja maalilla koristetun sotilaan sotahuuto muuttui
kuolemankorinaksi hänen hypähtäessään tomahawkia heiluttaen -- siellä
hän virui ruumiina ruohikossa, jota sydänverellään punasi. [Tomahawk
(lue tomahook) Pohjois-Ameriikan intiaanien teräksinen tai pronssinen
sotatappara.] Ainoastaan kymmenen hurjistunutta metsäläistä tunkihe
vaunuihin asti, Etumaisinta kohti kohotti Bob surmaavan tuliluikkunsa
ja luoti musersi hänen otsansa. Samassa hyppäsi Hopkins aisan yli
vaunulinnoitukseen. Valkoisten puukot ja pyssynperät vastaanottivat
hyökkääviä intiaania. Kuolevain ja haavoitettujen valituksia ja
punaihoisten hurjaa, korvia särkevää sotakirkunaa kuului sekaisin.
Hetkisen taistelivat molemmat puolueet vihan vimmassa, hevoset ja
muulit potkivat villiytyneinä ja kamala mellakka siitä yhä yltyi.
Hopkins raivosi pyssyineen hyökkääjien keskellä. Hän oli juuri pyssynsä
perällä hurjasti iskenyt joukkueen johtaja -- "Iltistä", sillä se oli
juuri hän, joka sotureineen oli hyökännyt karavaanin kimppuun -- ja,
tempaisten tomahawkin kaatuneen kädestä hän kääntyi solakkaan
intiaaniin, jolla jo oli puukko valmiina kuolemaniskuun, kun intiaani
vilkaisi edessään seisovaan valkoiseen mieheen ja kauhistuneena
peräytyi. "Verikäsi", ärjäsi hän vapisten, sillä hän oli tuntenut
kansansa verivihollisen, ja kaatui samassa pää halki valkoisen miehen
koston uhrina.
Kuin taikaisku huumasi pelätty nimi aavikon kesyttömät asukkaat --
pelästyneinä he tähystelivät ympärilleen ja pakenivat hurjina sitä
kättä, jonka he luulivat voimakkainta voimakkaammaksi ja väkevintä
väkevämmäksi. Yhtä nopeasti ja yhtäkkiä kuin he olivat tulleet, he
hävisivätkin ja kohta ainoastaan haavoitettujen vaikeroiminen katkaisi
kammoksuttavan hiljaisuuden.
Valkoihoiset eivät kuitenkaan luottaneet intiaanien pakoon, ja nouseva
aamuaurinko valaisi heidän pyssynpiippujaan, ikäänkuin he vieläkin
odottaisivat kamalan vihollisen hyökkäystä. Mutta siitä ei näkynyt
jälkeäkään.
Autio ja äänetön oli aavikko heräävän auringon valossa. Ja ainoastaan
vaunulinnoituksen ympärillä osotti tallattu, verinen ruoho, että rajut
kiihkot olivat siinä raivonneet, viha ja tappelu riehuneet.
Punaihoiset olivat mukanansa vieneet kuolleensa ja haavoitettunsa;
varuksessa oli vain kaksi Hopkinsin voittamaa intiaania. Hän muisti
kostonsa uhrit. Otettuansa päänahkan toiselta ja sidottuaan sen,
verisen voitonmerkkinsä, luotisäiliöönsä tarttui hän nuoren päällikön
tukkaan, jonka tottuneesti pyöräytti vasemman kätensä etu- ja
keskisormensa ympäri. Mutta silloin avasi kuolleeksi luultu yhtäkkiä
suuret, tummat silmänsä ja tuijotti häneen hurjasti. Hopkins arveli
paikalla pistää hänet kuolijaaksi ja puukko jo kohosi kädessä; mutta
yhtäkkiä hän muutti mielensä, pisti aseen tuppeen, tarttui "lltiksen"
käsivarsiin ja vastustamatta sitoi häneltä kädet selän taakse. Vasta
vähitellen päällikkö tointui. Älytessään asemansa hän kohottihe ja
katseli vangitsijoitaan ylpeästi ja halveksien, voitonriemuissaan tuon
tuostaankin vilkaisten vyöhönsä.
-- Kenenkä päänahka sinulla on vyössäsi, lurjus? huusi Bob niehentyen
lähemmäksi intiaania ja tutkivasti häntä tähystellen. -- Missä on Tom
-- hä, missä Tom on?
Hopkins niinkuin kaikki muutkin hypähti säikähtäen seisalleen ja
katseli ympärilleen. Neljä vaarallisesti haavoitettua virui muutaman
vaunun vieressä -- mutta Tom ei ollut siellä. Pahaa aavistaen riensi
johtaja kadonneen yölliselle vahtipaikalle. Hänen pelkonsa oli
kauhealla tavalla toteutunut. Verissään makasi siinä ystävä,
silminnähtävästi tomahawkin lävistämänä ja sitten päänahka
irroitettuna. Hammasta purren hyppäsi Hopkins vankinsa luo. Ja
nähdessään hänen voitonriemuisen katseensa pääsi rajattoman vihan
huudahdus hänen huuliltaan -- mutta vielä sittenkin hän jaksoi
hillittäytyä, Hiljaa, tuskin kuuluvasti hän virkkoi tovereilleen:
-- Tulkaa -- lähdetään!
-- Entä mitä tehdään tuolle pöyhkeilevälle heittiölle, jonka vyössä
riippuu paraan ystävämme päänahka? kysyi vanha Bob, vihasta väristen.
-- Mikä teille pisti päähän säästäessänne punaihoista, joka ansaitsisi
kymmenkertaisen kuoleman, kun muuten olette valmis surmaamaan kaikki,
mikä vain on intiaanin nimellistä? Miksi menettelette tässä kuin
autuutenne siitä riippuisi?
-- Hän saa kymmenkertaisen kuoleman, kuten toivotte, Bob! vastasi
Hopkins käheästi nauraen. -- Vaan ei meidän kädestä! Me viemme hänet
mukanamme siirtoloihin.
-- Siirtoloihinko? Ettäkö hänet siellä pannaan vankeuteen, tutkitaan ja
päästetään vapauteen varoitukset saatuaan? Enpä toden totta, Hopkins,
teitä enää tunne!
-- Kuulkaa, mies! sanoi johtaja ja ilkeä ilme levisi hänen kasvoilleen.
-- Te tiedätte minun vannoneen ikuista sotaa punanahkoja vastaan ja te
tiedätte syyn, miksi sen olen tehnyt. Mutta mitä minua hyödyttää
surmata hänet ja ripustaa hänen päänahkansa majani seinälle entisten
kuudenkymmenviiden lisäksi? Eihän se ole kuin yksi enemmän. Satojen
pitää kaatua, tuhansienkin, ennenkun kostoni on täytetty! Jos hänen
kauttansa voin koko rodun hävittää, silloin, Bob, te näette, että minä
hänet riemuiten uhraan isä- ja äiti-poloiseni muistolle -- hän on se
välikappale, jonka kautta minä pyrin päämaalini saavuttamaan.
-- Niinkö? sanoi Bob, jolle alkoi selvitä johtajan tarkoitus. --
Pitääkö hänen kulettaa rokko sukuansa hävittämään?
-- Oikein arvasitte! Niin pian kun häneen tuhoava tauti on tarttunut,
saakoon hän aseensa takaisin, nouskoon nopeimman hevoseni selkään --
olkoon vapaa! Kostotar sitten hänen askeleensa ohjatkoon ja hänen
polkunsa suojelkoon, että hän pian heimonsa luokse ennättää! ja kun
suunnitelmani onnistuu, kun heidän keskuudessaan myrkky leviää ja rutto
riehuu, jälettömiin hävittäen perheitä, kyliä, koko heimoja, silloin,
Bob, minä vasta voin sanoa täyttäneen valani, velkani suorittaneeni!
Tarkkaavasti nuori päällikkö kuunteli vihollistensa puhetta, mutta kun
hän ei ymmärtänyt sanaakaan englanninkieltä, jäi häneltä puhe
käsittämättä. Nähdessään valkoihoisten hommautuvan matkaa jatkamaan hän
luuli heidän kulettavan hänet asuinpaikoilleen ja siellä intiaanien
tavalla polttavan hänet paaluun sidottuna. Lujasti päättäen kuolla kuin
mies, hän lauleli vain pilkka- ja sotalaulujaan, kun häntä vaunuihin
nostettiin, ja luetteli niitä valkoihoisia vihollisia, jotka hänen
isänsä oli surmannut, ja joiden päänahkat riippuivat isän majassa.
Sillaikana Sanla-Fén kauppiaat hautasivat kaatuneen toverinsa ruumiin,
valjastivat muulit ja peittelivät huolellisesti haavoittuneet vaunuihin
laitetuille vuoteille, hoitaen heitä hellästi kaiken matkaa. Hopkinsin
täytyi taas asettua retken johtajaksi ja vangitsemansa intiaanin hän
uskoi vanhan Bobin hoitoon.
Karavaani lähti liikkeelle ja saapui muutamissa päivissä
Missouri-nimisen valtion rajoille.
* * * * *
Kolmen kuukauden kuluttua palasivat intiaani-nuorukaiset
sotaretkeltään. Se oli onnistunut; sillä vaikka he ensi hyökkäyksessä
menettivätkin päällikkönsä ja muutamia tovereitaan, vei heidät heti sen
jälkeen onnellinen sattumus espanjalaisseurueen jälille, joka kuletti
suurta muulilaumaa Yhdysvaltoihin. Päiväkausia he kulkivat heidän
jälestään entisten tappioidensa opettamina ja joka yö he hiiviskelivät
heidän leirinuotionsa ympärillä, kunnes meksikolaiset muutamana kostean
kylmänä, sateisena yönä nukkuivat vartijoitta. Varomattomuutensa he
saivat hengellään maksaa. Surmaamiensa espanjalaisten päänahkain
koristamina ja muulikarjaa edellänsä ajaen, he ilomielin ja laulaen
voitto- ja sotalaulujaan lähenivät ystäväinsä asumuksia.
Mutta kuolinvirret ja haikeat valitukset kaikuivat heitä vastaan
kotoisista majoista. Hautaamattomina viruivat ruumiit Mariavirran
rannalla, saastuttaen ilmaa. Järjestystä ei ollut nimeksikään. Rokko
raivosi esteettömästi aavikon punaihoisten keskuudessa. Vaivoin saivat
nuorukaiset selville, miten kaikki oli tapahtunut. Monta viikkoa sitten
oli heidän päällikkönsä, Iltis, vaahtoisen ratsun selässä nelistänyt
kotiin, tuskin siksikään voimissaan, että satulassa kesti. Hänen
jäsenensä värisivät, ja veri virtasi kuumeisesti hänen suonissaan. Ei
yksikään loitsijoista eli heidän lääkäreistään tiennyt, mikä häntä
vaivasi; häjy henki oli hänen päälleen puhaltanut -- niin he arvelivat
-- ja sen hengitys polttanut hänen ihonsa. Iltis kuoli kolmen tunnin
päästä omaistensa luo palattua ja ne, jotka hänet hautasivat,
sairastuivat paikalla. Sitä jatkui seuraavina päivinä, niin että
intiaaniraukat jo luulivat suuren hengen heihin suuttuneen siitä, että
he kuolleensa maahan hautasivat. Siitä lähtien he jättivät ruumiit
hautaamatta, saastuttivat siten ilman ja saivat aikaan ruton, joka
uhkasi hävittää koko suvun. Lisäksi he vielä ihan järettömällä tavalla
hoitivat sairaitaan: pitivät heitä ensin kuumassa löylyssä ja paikalla
sen jälkeen pistivät haaleassa jokivedessä. Jälelle jääneet olivat
vihdoin kauhusta järkensä menettää. He pakenivat Kalliovuorten synkkiin
rotkoihin ja jättivät omaisensa kotkain ja susien saaliiksi.
Vuosikauteen ei yksikään intiaani uskaltanut jalkaansa astua häjyjen
henkien rankaisemaan paikkaan. Mutta kun lumi seuraavana kevännä suli,
ja ruoho ja moniväriset sievät metsäkukat kohottivat päätään
vaalenneiden luiden ja lyhistyneiden majain välistä, kohosi eräänä
iltana entisen asumuskunnan keskeltä kirkas, liekehtivä tuli ja sen
tuulessa hulmuehtiva valo oudosti valaisi ympäröivää tasankoa.
Yksinäinen valkea metsästäjä loikoi tulen vieressä, tuijottaen
mietteissään hiiltyviin kekäleihin. Vasta sitten hän vakavista
ajatuksistaan heräsi, kun tuli jo alkoi häntä polttaa. Paalun toisensa
perästä hän kiskaisi vieressään olevasta wigwamista ja viskasi tulen
syötiksi. Unta ei tullut miehen silmiin. --
Kun aurinko seuraavana aamuna tulipunaisena kohosi puiden latvain
taitse, hän nousi, katsoi kauvan ja katsoi tutkivasti ympärilleen
ikäänkuin olisi mielellään laskenut tannerta peittävät mahdottomat
luukasat. Väristen hän kääri tiukempaan ympärilleen vaippansa, jota hän
intiaanien tapaan kantoi vyöllään, nosti pyssyn olalleen ja lähti
äänetönnä itään päin. -- Se oli "verikäsi".
Oliko valkea mies menetellyt jalosti ja oikein?
Sillinpyynnistä.
-- Kuulehan Doggerbank, -- sanoi muuan merimies istuessaan kumollaan
olevalla veneellä ja puhellen kaksitoistavuotiaan poikansa kanssa, joka
tarkkaavasti kuunteli joka sanaa, -- nyt minä kerron sinulle, mistä
sinä olet nimesi saanut. Mahdat sitä mielelläsikin kuunnella, kunhan
tiedät, että se oli minun ensimmäinen ja viimeinen retkeni
dogger-nimisellä kalastaja-aluksella. [Doggerbank (Koirasärkkä) on
nimeltään Pohjanmeressä oleva hiekkasärkkä Yorkshiren ja Jyllannin
välillä. Dogger on myöskin suurten hollantilaisten kalastajaveneiden
nimi, jotka kulkevat sitä väliä.]
Minä olen Yarmouthista niinkuin isäni ja isoisänikin. Hädin tuskin olin
seitsenvuotias -- se oli keväällä 1773 -- kun muutamana päivänä isäni
tuli minun luokseni ja sanoi: "James, sinun pitää nyt lähteä mukaan
kalanpyyntiin!" Siitä on viisiviidettä vuotta, mutta vielä nytkin
muistan, miten sydämmeni läpätti. Kaikki ihmiset olivat saaneet jalat
alleen ja puuhasivat rannassa alusten ympärillä. Mikä siinä verkkoja
korjasi, mikä valmisti tynnyriä, mikä suolasäkkejä aluksiin hilasi.
Minusta tuntui kuin isäni sanat olisivat yhtäkkiä tehneet minusta
aikamiehen ja minäkin pakkelehdin joka paikkaan. Milloin pinkasin
kattilain viereen, joissa tammenkuorta keitettiin, milloin olin
auttavinani verkkojen paikkuussa, jotka sitten kastettiin paksussa
ruskeassa nesteessä, että vahvuisivat -- niin, minä kipelehdin joka
paikassa, ja vaikka minua välistä poiskin sysäistiin ja kerran
jalalleni polaistiin, että kotvan varpaita vihavoi, en siitä
viisastunut. Kun kaikki viho viimein olivat valmiit ja jokainen
paikallaan, työnnettiin alukset vesille ilohuutojen raikuessa.
Yhtymäpaikkana oli, kuten tavallisestikin, Fairsaari Shetlannin ja
Orkneysaarten välissä ja meidän sillialus joka oli muita
nopeakulkuisempi, oli heti edellä kaikista muista. [Sillialus
rakennetaan erityisesti sillinpyyntiä varten; sen peräosa on leveä ja
on siinä suuri masto, jossa on kolme purjetta, ja lisäksi pienempi
masto.] Kun isäni, joka hyvin tarkasti tunsi ne matkat, illemmalla
meille selitti, että olimme purjehtineet liiaksi itään päin ja olimme
viisitoista syltä Doggerbankin, hiekkasärkän, yläpuolella, olin
näkevinäni etäällä pitkän pituisen valojuovan väräjävän ja hieroin
silmiäni. Alussa oli meri ihan musta, mutta yhtäkkiä aallot välkkyivät.
"Silliä!" huusi perämies ja useat muut yhtyivät.
Minä olin ihan haltijoissani. Ajattelematta hituistakaan valaa, jonka
jokainen kalastaja lähtiessään vannoo, ettei näet vedä merestä yhtään
ainoata kalaa ennen juhannusta, valtasi minut aivan kokonaan ajatus
saada sen vuoden ensimmäinen silli. Oli tosin kesäkuun 24 päivä, vaan
keskiyöhön oli vielä aikaa -- eikä kellekkään juohtunut mieleenkään
laskea verkkoja veteen. Edessämme uiva taaja parvi näytti kuitenkin
estävän etenemisemme. Useimmat veneemme miehet olivat töissään, toiset
näytti eloisa, pohjaton meri ihan lumonneen, sillä veden tummalla
pinnalla välähteli kirkkaita silmiä ja loistavia suomuksia. Kukaan ei
älynnyt minua. Huomaamatta minä hiivin aluksen keulapuolelle ja pistin
kalavirtaan äitini antaman päähineen, jonka olin sitonut keppiin. Kun
sitä vedin ylös, oli se ihmeesti raskas, niin että minulla oli henki
salpautua. Juoksin lyhtyjen luo ja näin saaliini joukossa tavattoman
suuren, alta hopeanharmaan, päältä vihreän sillin, joita hollantilaiset
nimittävät vihreiksi silleiksi (groeae Harings) ja joiden kutuaikanaan
kesäkuussa sanotaan parantavan kaikki taudit. [Niin tietää tarina.
Kesäkuussa saatu silli on muuten maukkaampi, suurempi ja lihavampi kuin
heinäkuun silli.] Kun minä vielä saalistani ihailin ja ihmettelin,
ryntäsi toinen laivamies luokseni vihan vimmassa.
"Riiviö", karjasi hän, "siinä se nyt on koko kalastuksemme! Sinä olet
ottanut sillien kuninkaan!"
Isäni tempasi lakin kädestäni ja viskasi sen mereen kaloineen
päivineen.
"Siitä se apu lekahtaa", valitti venemies päätään pudistellen. "Kun
silli vain vedestä nostetaan, on se kuollut. Eikä se tuokaan voi
kohtaloaan välttää. Ei se nyt enää ensi kevännä johda meidän luoksemme
toveriparveaan. Totta totisesti ei tyhjää tynnyriä maksa tämänpäiväinen
kalastuksemme!"
Siitä hetkestä miehistö kohteli minua pahasti. Mutta sinä vuonna
saatiinkin silliä erinomaisen paljo, enemmän kuin miesmuistiin. Meidän
verkot ne vain repeilivät niin pian kun ne mereen heitettiin. Kaikki
olivat minulle niin vihoissaan, että isäni töin tuskin voi minua
suojella. Entäpä kun vielä kotonakin katsottiin minuun kierosti. --
Sitä en enää jaksanut kestää ja muutamana päivänä minä jätin lapsuuden
kotini etsiäkseni työtä muualta. Mistään en sitä saanut -- siksi oli jo
minun sillinpyyntini levinnyt naapuristoon. Olin joutua epätoivoon --
ja seuraavana vuonna minä olin laivapoikana muutamassa kaapparissa!
[Kaappari on laiva, jonka isänmaan ystävät sota-aikana varustavat
vihollisen laivoja ryöstämään (kaappaamaan). Mutta jos laivalla ei ole
meripäällikkökunnan suostumusta, pidetään kaappaamista merirosvoutena.]
Koko merelläoloaikani olen kaihoten kaivannut kotoisten kalastajain
aluksia, alati surumielin ajatellut kantta, jossa kalain suomukset
kauniisti välkkyvät auringonvalossa, vaimojen ilonkyyneleitä miesten
palatessa sillinpyynnistä, lasten riemua, kun he jo kaukaa näkevät
aluksien tulevan, jotka mukanansa tuovat rikkautta ja ylellisyyttä...
-- Entäpäs kun saalis milloin on huono? kysäsi kiihkeästi tarkkaavainen
poika.
-- Joutavia. Onko meri milloinkaan ahne? vastasi isä äreänlaisesti. --
Ovatko pohjoisten jäiden alla syntyneet parvet milloinkaan jääneet
tulematta? Jollei olisi kalastajia ja haikaloja, täyttäisivät sillit
meren ja Itämeri kuivuisi. Sillien sotajoukon täytyy muuttaa
marssijärjestystään ja pitentää osastojaan päästäkseen Grönlannin ja
Norjan välisestä salmesta, joka on seitsemänkymmenen peninkulman
levyinen! Jumala antoi kalat niinkuin veden, niinkuin viljan, niinkuin
valon ja ilman mittaamatta ja laskematta kaikille ihmisille!
Minä olen paljon kokenut elämäni varrella, ajanut ihmisiä takaa ja
heitä ryöstänyt -- lopetti merimies kertomuksensa -- mutta kun minulle
syntyi poika, päätin minä, ettei hänestä tule kaappaajaa niinkuin
isänsä on ollut. Hän ei saa ryöstää eikä hävittää, jos kohtakin
sota-aikana ja maansa vihollista vastaan taistellessa -- kalastaja
hänestä tulee niinkuin isoisäkin oli ja iloa, reippautta ja
tyytyväisyyttä hän retkiltään tuo tuomisiksi kotiin! Sen tähden minä
annoin sinulle nimen Doggerbank. Minä luovuin raa'asta toimestani,
johon olin antautunut, ja palasin rauhaisaan kotisopukkaani, tosin
rikkaana sotaisesta kunniasta, mutta olenhan sittenkin vain ryöstäjä,
joka surmasi vihollisen saadakseen hänet käsiinsä.
Sinä, poikani, ensi kerran avustat verkkoa mereen samalla
hiekkasärkällä, jossa minäkin niin ilomielin olin mukana ensimmäisellä
sillinpyyntiretkelläni ja kovaksi onneksi vangitsin sillien kuninkaan.
Sinne sinä lähdet huomenna setäsi aluksessa, mutta paina mieleesi,
ettei onkea eikä verkkoa saa mereen heittää ennen juhannusta.
End of Project Gutenberg's Lentävä hollantilainen, by A. H. Fogowitz