muistan vain taaskin joutuneeni aallon valtaan, joka minua pyöritteli
ja heitteli. Sitten tuli eteeni jotain estettä. En kyennyt tajuamaan,
mikä se oli. Vasta kun epätoivoissani tarttuin siihen käsiksi, tunsin,
että pidättelime tuulen repimän puun juurissa. Yhä vallitsi pimeys.
Aioin juuri päästää käteni juuresta, kun aalto taas puski, pakottaen
minut jälleen siihen tarttumaan, etten vajoaisi pohjaan. Aallon
ylitseni hulahtaissa rutisi puun runko kovan painon alla; samalla
kuulin luiden taittumista. Ojensin käteni; se sattui neekerin
villaiseen päähän, Aalto oli äärettömällä voimalla paiskannut Frankin
puuta vasten, joka minut pelasti. "Frank, musta mies", joksi Laputcha
häntä aina nimitti, oli todellakin joutunut myrskyn uhriksi! --
Muutaman askelen päässä minusta huusi Louis Rostales apua; hän oli
kaulaansa myöten vedessä. Hänen isänsä tuli neekereineen meitä
auttamaan ja he kulettivat kotiin ainoat, mitä haaksirikosta saatiin
pelastetuksi: kaksi puolikuollutta ihmistä ja hengettömän neekerin.
Frankin hukkuminen oli ikävä seikka, tuumi Rostales, sillä
Frank oli hänelle maksanut kaksituhatta piasteria orjamarkkinoilla
New-Orleansissa. Kuka valko-ihoinen on sen arvoinen?
Taistelu tiikerikissan kanssa.
Eräänä häikäisevän kirkkaana kesäpäivänä, jollaisia vain Intiassa saa
nähdä, läksin Calcutasta suuren seurueen kanssa tiikerinpyyntiin. Päivä
oli polttavan kuuma. Calcuttalaiset arvelivat meidän löytävän tuskin
yhtään tiikeriä, mutta me löysimmekin kokonaisen pesän, niin että
metsästysseurue väen väkeenkin muuttui oikeaksi teurastusseurueeksi.
Englantilaiset upseerit, tottuneet tiikerinpyytäjät, kaatoivat viisi
mitä komeinta petoa, joiden nahkat nyt varmaankin ovat monen salin
koristuksena.
Minua halutti palata toista tietä kuin toverini, ja sen tautta minä
käänsime yksin etelään päin kulkeakseni laajain ruohokenttien kautta.
Matka oli ihana ilman vähitellen viilistyessä. Yö ennätti, ennenkun
pääsin taloon tai edes näinkään asuinrakennuksia. Laskeusin hevosen
selästä ja sidoin sen puuhun, päättäen likettyeltä etsiä mukavaa
yösijaa. Totta tosiaan ei pelko ollut kaukana ajatellessani kaatamiamme
tiikerejä, joiden ärsytetyt sukulaiset luultavasti hiiveskelivät
ympäristössä. Otin piippuni ja panin tupakan, jonka myrkky minua
ennenkin oli jossain määrin tyynnyttänyt. Heittime sitten pitkään,
pehmeään ruohikkoon, katsellen haaveksien kohti taivaan kupulakea läpi
komean lehtikatoksen, joka rehevänä ja tuuheana kaareili pääni päällä.
Silloin pisti yhtäkkiä silmiini korkean puun oksien välitse, jonka puun
alla loioin, omituisen näköinen pesä, jollaista en milloinkaan ennen
ollut nähnyt. Uteliaana minä kapsahdin pystyyn ja kiipesin puuhun. Pesä
siellä oli, vaan ei linnunpesä, sen minä kyllä älysin. Mutta minkä
sitten? Nähtävästi jonkin petoeläimen. Se oli tyhjä. Minusta tuntui
ihan kuin taivaan sallimus olisi sen minulle yösijaksi osottanut.
Siellä minä ainakin olisin ratki rauhassa tiikereiltä ja muilta
nelijalkaisilta pedoilta. Leväytin vaippani pesään ja paneusin maata.
Olin kai siinä jo kotveroisen nukkunut, kun yhtäkkiä heräsi hevoseni
hirnuntaan. Vaara uhkasi. Täytyi olla varoillaan. Yö kun oli kirkas,
näin selvästi, mitä ympärilläni tapahtui. Kohottime makuulta,
kurkistelin ja tähystelin joka suunnalle. Mitään en aluksi nähnyt.
Mutta yhtäkkiä huomasin puiden tuuheain oksain välitse kissamaisen
eläimen, joka ketterästi hyppeli oksalta oksalle. Tartuin pyssyyni.
Eläin pysähtyi nähdessään minun tähtäävän. Se oli tiikerikissa, hirveä
kissaeläin, joka elää puissa Intiassa eikä milloinkaan kesyty.
Englantilainen upseeri, joka oli semmoisen eläimen surmannut, kertoi
minulle sen pelkäävän ihmistä ja hätyyttävän häntä vain silloin, kun
ihminen on osautunut sen pesään. Taivas varjelkoon! Senkö pesässä minä
istuin. Hiukset nousivat päässäni pystyyn nähdessäni tuon
mustatäpläisen eläimen seisovan vastassani kankea häntä koholla ja
sillä oksia pieksäen. Yhtäkkiä se näytti älyävän minun kotiutuneen
asuntoonsa -- se oli totta, se -- ja irvisteli ikeniään kutsumattomalle
vieraalle. Minä tähtäsin ja -- laukaisin. Luoti hipaisi sen nahkaa.
Samassa hyppäsi eläin tavattoman pitkän välin ja pysähtyi parin askelen
päähän minusta. Vielä yksi hyppäys ja se olisi terävät kyntensä minuun
iskenyt. Olin pyörtymäisilläni kauhusta. Vaistomaisesti nojausin
kuitenkin toisella kädelläni puunrunkoon, toisella koin torjua
hyökkäävää eläintä. Se vasta oli painiskelua, taistelua niin ankaraa,
että oksat poikki karahtelivat. Tiikerikissa hellitti hetkiseksi. Minä
hyppäsin pystyyn, Mutta siinä tuokiossa oli raivostunut eläin
kimpussani ja yks kaks -- maassa olimme molemmat, ja pesä rikki.
Korkea, pehmyt ruohikko, jonne hurahdimme, varjeli käsiä ja jalkoja
taittumasta, jonka viimemainitun erittäin mielelläni olisinkin suonut
viholliseni osaksi, sillä asemani oli tuiki toivoton, vaikkakin minä
lujalla maaperällä kykeninkin vapaammin liikkumaan. Julma eläin seisoi
taas vastassani valmiina hyökkäämään. Olin toki siksi tolkussani, että
tempasin tikarin tupesta. Odotin pedon hyökkäystä rohkeammin, kun oli
edes jokukaan ase kädessä. Se syöksyikin taas päälleni. Minä iskin sitä
hurjasti, mutta isku sattui sen otsaan ja se oli niin kova, että teräs
katkesi kappaleiksi. Luulin viimeisen hetkeni tulleen ja jättime
Jumalan huomaan. Raivostunut eläin näytteli minulle teräviä hampaitaan,
niin että veri suonissani hyytyi. Se näytti miettivän kostoa, tarpeeksi
julmaa kostoa rangaistakseen minua ansioni mukaan. Minä käytin hetkeä
hyväkseni pälyilläkseni joka suunnalle pelastuksen toivossa. Olin jo
eläimen alla, mutia saatoin kuitenkin päätäni liikuttaa, ja
rajattomaksi ilokseni älysin oikealla puolellani pistoolin, jonka olin
puuhun noustessani laskenut ruohikkoon! Ponnistin viimeiset voimani ja
sain käteni irti. Silmänräpäyksessä tartuin aseeseen ja olin
jaloillani. Peto ei kuitenkaan hellittänyt siksikään, että olisin
ampunut, Se hyökkäsi vieläkin. Minä väistyin ja sivalsin sitä olan
takaa, mutta valitettavasti taas päähän. Peto horjahti. Siinä tuokiossa
olin minä hevoseni selässä, joka pelokkaana ja harja pystyssä seisoi
pensaikossa, ja nelistin eteenpäin. Olin pelastunut!
Vaikka olinkin puolikuolleena ponnistuksista, olin kuitenkin
seikkailustani liian ylpeä päästääkseni saaliin käsistäni. Pysähdyin ja
käännyin takaisin. Kuutamossa näin tiikerikissan viimeisetkin voimansa
pannen hypänneen puuhun, jonka lehvien lomitse se tirkisteli minua
nähtävästi aikeissa vielä sittenkin hypätä niskaani ja lopettaa minut
siihen patuseen paikkaan. Se oli näet tuntenut veren hajua, sillä
sormestani vuoti verta. Paikalla oli minullakin pyssy vireissä ja minä
ammuin. Se onnistui. Peto vierähti ihan jalkaini juureen. Hyvin minua
harmitti, etten saanut sitä elävänä Calcuttaan, sillä se oli
erinomainen lajiaan. Sidoin sen hevosen selkään ja ratsastin kaupunkiin
niin pian kuin voin, sillä nukkumista ei tarvinnut enää suunnatakaan.
Näyttäessäni saalistani tovereilleni onnittelivat he minua, sillä
päivää ennen oli tiikerikissa repinyt kaksi englantilaisten
palveluksessa olevaa alkuasukasta, ja minut, joka olin ypö yksinäni,
olisi peto sitäkin helpommin voinut surmata. Mutta vaikka seikkailuni
hyvästi onnistuikin, olen minä kuitenkin, ainakin toistaiseksi,
kartellut lähteä yksinäni retkeilemään Calcutan ympäristöön.
"Verikäsi".
Noin päivänmatka siitä paikasta, jossa Mariavirta laskee
samakkavetiseen Missouriin, sijoittihe jyrkkää rantaa varjoavain puiden
suojaan joukko heimostaan eronneita, nuoria intiaania tarkastaakseen
säätämiään tapoja, jotka vasta heistä miehiä ja sotilaita tekisivät.
Lähes sadan askelen päässä heistä oli omituisesti rakennettu wigwam,
suippopäinen ja korkea kuin pyramiidi. Siellä paloi tuli, joka tiheästi
toisiinsa kiedottujen oksain lomitse vain himmeästi näkyi ulos.
Vaieten istuivat nuorukaiset, eteensä tuijottaen ja ajatuksiinsa
vaipuneina, kun wigwamista yhtäkkiä kajahti intianien rummun kova,
säännöllinen pärinä. Samassa olivat kaikki pystyssä, seuraten kutsua.
Kohauttaen kapeaa, aukkoa peittävää puhvelinnahkaa, he astuivat
kummalliseen majaan ja asettautuivat piiriin leimuavan tulen ympärille.
Omituiselta näytti tuon noin kymmenen metriä korkean wigwamin sisus.
Yltympäri koristivat seiniä kaikenmoiset kapineet: aseet, keittoastiat,
peitot, surmattujen vihollisten päänahkat -- kaikki suurelle hengelle
pyhitettyjä lahjoja. Olipa siellä vielä muuan valkean puhvelinkin
nahka, ja ylinnä suipossa kiikkui suunnattoman puhvelihärän verinen pää
sinisen savun ympäröimänä, joka sitä tietä koki pyrkiä ulos.
Rummunlyöjä toi pyhitetyn rauhanpiipun, jonka pitkää, leveää vartta
koristivat eriskummalliset kuviot ja kirjavat sulat, täytti sen
tupakalla ja ruohoilla, sytytti ja, vetäen savua sieraimiinsa, kohotti
sitä juhlallisesti. Piippu kulki sitten kädestä käteen, ja
läpinäkymättömänä verhona kiemurtelivat pyhitetyt savupilvet kohti
suipossa kiikkuvaa puhvelin päätä.
Kotvasen äänettömyyden perästä kohottihe eräs nuorukaisista, ojensi
kättään ja virkkoi:
-- Manitou, me olemme valmiit! Sydämmemme palaa taisteluinnosta päästä
vihollista vastaan. Aseemme ovat teroitetut, nuolemme käritetyt, ja
silmämme tarkat -- ne seuraavat kotkaa sen etäisimpään pesään
vuoristossa, ne tuntevat pantterin jälet kovasta kalliosta. Mutta
ilkeitä noitia tunkeutuu tänne sokaisemaan silmiämme, viekottelemaan
meitä väärille otusten jälille ja karkoittamaan otukset seuduiltamme!
Manitou, suojele meitä! Pidä silmämme auki, tee käsivartemme
voimakkaiksi ja suo meidän löytää puhveleja ja laitumella käyviä
antilooppeja! Manitou, varjele meitä noitain vallasta!
Hän istuutui ja hänen oikeanpuoleinen toverinsa nousi.
-- Manitou -- hän lausui, yhtyen toverinsa rukoukseen -- minäkin
rukoilen sinua, suojele ja varjele meitä noitain vallasta! He ovat
voimalliset ja väkevät, he voivat puhaltaa meihin taudin ja jäsenemme
lamauttaa -- mutta sinä voit heidät kukistaa. Näytä meille vihollisten
jälet ja me uhraamme sinulle runsaasti saaliistamme!
Ja vielä nousi yksi, ojensi kätensä wigwamin keskellä palavaa tulta
kohti sanoen:
-- Suuri henki! Rauhanpiipun savu ja rukouksemme on luoksesi kohonnut
-- sinä tiedät meidän kokoutuneen tänne, sinä katsot sydämmiimme ja
kuulet myöskin meidän valamme! Johda meidät vihollistemme,
valkoihoisten, jälille! Eläkööt rauzaut, shoshonit ja arapahot
[intiaaniheimoja Pohjoisameriikassa] rauhassa valkoisten kanssa -- he
ansaitsevat häpeän ja kuoleman niinkuin nekin! He tomussa madelkoot ja
toisilleen kertokoot, mitenkä valkoihoiset suurilla, siivellisillä
veneillään uivat merien yli ja tuovat aseita, joita mies ei jaksa
jännittää -- me emme silti epäröi! Me rakastamme maata, jossa isäimme
luut lepäävät, me rakastamme perhettämme ja ystäviämme eikä aurinko
sitä päivää valaise, jolloin me sotatieltä palaamme vuodattamatta
vihollistemme verta! Anna meidän kostaa kaatuneiden veljiemme puolesta,
Manitou! Johda meidät valkoisten jälille ja me uhraamme sinulle
runsaasti saaliistamme!
Ikäänkuin sopimuksesta kohosivat kaikki ja uudistivat juhlallisen
valansa. Sitten alkoi intiaanien tanssi, jonka nuoret sotilaat
tanssivat rummulla yksitoikkoisen säännöllisesti säestettäissä.
Hitaasti he aluksi kiertelivät tulta, mutta rummun pärinän
kiihtymistään kiihtyessä he ponnistelivat sitä rajummin, kunnes hurjia
sotalaulujaan kirkuen raiviutuneina kieriskelivät hiiloksessa ja
viimein uuten uupuneina ja tiedottomina kaatuilivat maahan unessa
saamaan neuvoja kaatuneiden hengiltä ja tietoja tulevain sotaretkien
onnistumisesta.
Kolme päivää ja kolme yötä viettivät nuorukaiset samallaisia suuren
hengen miellyttämisjuhlia, Kolmeen päivään ja kolmeen yöhön eivät he
ruuan murua eivätkä juoman tippaa maistaneet. -- Neljännen auringon
idästä noustessa he kokoutuivat taas Mariavirran rannalle ja valitsivat
johtajaksensa erään päämiehensä pojan, joka viekkaudellaan ja
uskaliaisuudellaan oli metsästymatkalla kunnostautunut. Kun ruokavarat
oli edellisenä talvena loppuun syöty ja metsänriista vähenemistään
väheni, oli hän rohkeasti, miltei vain uhkarohkeasti tunkeutunut
ruskean karhun luolaan, surmannut julman vihollisen ja kantanut sen
lihat kotiin nälkään nääntyville. Seitsemän pantterinnahkaa riippui
hänen majansa seinällä! Yksimielisesti valittiin päälliköksi "Iltis" --
jonka nimen hän oli saanut sekä ripeydestään että viekkaudestaan -- ja
sovittiin paikasta, jossa he muutamain päiväin päästä kokoutuisivat
sotaretkelle lähteäkseen.
* * * * *
Kolmisen viikkoa oli mahtanut kulua äsken kerrotuista juhlista, kun
pieni matkustajakaravaani kulki läpi laajan, miltei loppumattomalta
näyttävän aron, jota lännessä rajoittivat Kalliovuoret ja idässä
Yhdysvallat, ja joka pohjoiseen ja etelään laajeni määrättömiin.
Matkueeseen kuului neljä ripeän ja väkevän muulin vetämää vaunua,
joiden ympärillä ratsasti yhdeksän ratsastajaa pienillä
intiaanihevosilla. Kymmenes kulki etukynnessä, muutamain satain
askelien päässä, seutua vakoilemassa. Valkoihoiset palasivat
kauppamatkoiltaan Santa-Féhen ja toivoivat hetikin pääsevänsä
kotoisille kankaille.
-- Mitenkähän olisi, Bob, jos vähän tässä levähdettäisiin? huomautti
muuan ratsastaja eillimäisen muulin ajajalle. Eläimet ovat väsyksissä
eikähän lepo olisi pahetteeksi ihmisillekkään. Emme ole ainehtineetkaan
syöntiä, sitten kun aamusella eikähän meillä liene syytä nälkiytyä,
vaikka täällä näkyykin intiaanien jälkiä!
-- Sanokaa johtajalle! vastasi muulinajaja. -- Niin kauvan kuin
etumainen kulkee, täytyy takimaisten seurata. Mutta minusta hän jo
näyttääkin katselevan lepopaikkaa. Ei kai hän muuta varten niin
huolellisesti tuolla pensaita tarkastelle. Tottapa siellä on lähde --
lehdikko on niin raittiin näköistä ja vihreää.
Muulinajaja kuitenkin erehtyi. Sillä ratsastamatta puheena olevaan
viidakkoon johtaja pysähtyi ja viittasi retkeläisille kiertämään
houkuttelevaa lepopaikkaa varjoisain puiden siimeksessä.
-- Turkanen kaikkiaan! -- kiukutteli ratsastaja. -- Toki hänellä nyt
oli olevinaan aimo syy, kun ei sen vertaista lepoa suonut väsyneille
jäsenillemme! Silmänkannon päässä ei näy ainoatakaan pensasta --
pikkisen metsänrintaa vain siintää tuolla idässä. -- Annas minulle
kipene tupakkaa, Bob! -- keskeytti hän. -- Jotain tässä pitää edes
suuhunsa saada.
Bob täytti hänen pyyntönsä ja, väistäen johtajan mielestä epäiltävän
näköistä paikkaa, käänsi muulinsa oikealle ennen kulkeneiden vaunujen
muodostamalta jäleltä. Vasta etäällä pensaikosta hän palasi tielle, ja
matkalaiset jatkoivat matkaansa, kunnes aurinko erojaisiksi punasi
aavikon kaukaisen aaltomaisen taivaanrannan.
Pensaikko, jota he iltapäivällä niin varovaisesti kiersivät, häämöitti
enää vain pienen pienenä tummana pilkkuna. Muutaman loivan harjanteen
kukkulalla, joita kulkee läpi koko läntisen preerian, joka siten
muistuttaa aaltoilevaa merta, oli vaunut asetettu nelikulmaksi.
Keskelle oli sinne illallisen valmistusajaksi laitettu pienonen nuotio
mukaan otetuista haloista, mutta sitä suojeltiin huolellisesti
näkymästä, ettei sen kirkas valo ilmaisisi heidän yösijaansa etäälläkin
mahdollisesti vaanivalle viholliselle. Tuskin olivat kuleksivat
kauppiaat ennättäneet syödä kuivatusta puhvelinlihasta ja toutaimista
valmistetun ateriansa, kun kekäleet sammutettiin ja pantiin talteen
vastaisen varalle, eläimet sidottiin maahan pistettyihin paaluihin ja
vahdit sijoitettiin. Pienessä, sillä tavalla nopeasti pyöräytetyssä
linnoituksessa majailivat muut matkustajat, hilpeästi tarinoiden ja
illan kuluksi jutellen entisistä seikkailuistaan ja muinoisista
vaiheistaan.
-- No, Hopkins -- kysäisi johtajaan kääntyen kesken puheen muuan
nuorukainen, jota toiset tuntuivat Tomiksi nimittävän -- minkä tähden
te ette antanut meidän levähtää tänään siellä viidakossa? Me olimme
kaikki, ihmiset ja eläimet, uppo uuvuksissa emmekä me siitä ollenkaan
olleet hyvillämme, kun meidän kuurtaen kaartaen täytyi sivuuttaa
oivallinen levähdyspaikka.
-- Näittekö haaskalintuja, joita siellä liiteli? kysyi puhuteltu.
-- Näin -- mutta mitäs niillä on tekemistä meidän levähtämisemme
kanssa?
-- Rauzaut ovat vasta viisi päivää sitten lähteneet näiltä main,
niinkuin oregonilaiset matkustajat toissapäivänä tavatessamme tiesivät,
ja siitä saatte olla varma, etteivät he ole metsänriistan
nimellistäkään sinne jättäneet.
-- Hyvin toki saattaisi olla mahdollista, että linnut siellä keräilivät
otusten tähteitä.
-- Luuletteko te sitten, että luut ja lihan tähteet yhtään ainoata
päivää säilyisivät näillä preerioilla? Sudet ne kyllä kaluavat niin
puti puhtaaksi, ettei niistä jää edes muurahaiselle maistiaisiksi. --
Ei, ei, siinä viidakossa olisi ollut kaikkea muuta kuin turvallista
levähtää! Päivän valetessa otan minä itse vartioimisen huolekseni,
sillä tuskinpa vain sitä ennen punanahkat, jos niitä todellakin siellä
piileskeli, näyttäytyvät. Jospa ne vain tulisivat! Olisipa todellakin
hupaista taaskin nähdä edes parinkaan heistä maahan lysähtävän kuoleman
korina kurkussa!
-- Sanokaapas, Hopkins, mistä te oikeastaan olette niin suuttunut
punanahkoille? uteli Tom. -- Totta tosiaan en heitä minäkään suosi enkä
milloinkaan ole tyytyväisempi kuin silloin, kun en heistä kuule hiiren
hiiskausta. Mutta en minä kuitenkaan heitä niin silmittömästi vihaa
kuin te. Ei heitä kovin voi siitä moittia, etteivät he ole meille
mielissään -- sillä emmehän mekään ole heitä hyvästi kohdelleet.
-- Puolustakaa heitä vielä! sähisi Hopkins hammasta purren, -- Tom, jos
te olisitte heidän tähtensä kärsinyt sen, mitä minun on täytynyt
kärsiä, jos te minun laillani olisitte nähnyt, mitenkä heidän julmat
kätensä hävittivät kaikki, mikä minulle oli rakasta ja kallista
tässä maailmassa, niin olisitte te samoin kuin minäkin heidän
verivihollisensa ja vannonut heille ikuista, loppumatonta kostoa! --
Mutta pois entisyyden synkät, haihtumattomat kuvat! Me olemme vielä
punaihoisten hirviöiden alueella ja meillä on täysi syy olla varovaiset
ja säästää voimiamme vaaran hetkeksi. Ruvetkaamme nyt siis levolle,
että jaksamme pitää silmämme auki ja korvamme höröllään, sitten kun on
meidän vuoromme vartioida!
Kohtapa olivatkin miehet vaippoihinsa kääriytyneinä, -- vieressä
ladatut pyssyt ja puukot höllästi tupessaan maassa rivissä, --
saadaksensa virkistävästä unesta vereksiä voimia uusiin ponnistuksiin
ja uusiin vaaroihin, kunnes tähdet ilmaisivat keskiyön tulleeksi ja
siihenastiset vahdit herättivät toverinsa saadaksensa hekin vuorostaan
painaa raskaat silmänluomensa kiini.
-- Ettekö ole huomannut mitään epäiltävää, Bob? kysyi Hopkins
vahtivuoroa vaihtaessaan.
-- En mitään, paitsi pari sutta, jotka lännenpuolelta hiiviskelivät
leirimme ympärillä. Näin ne useita kertoja valoisamman taivaanrannan
puolelta -- mutta ne eivät tulleet kovin lähelle. Preeriasusihan
yleensä onkin viekas ja pelkurimainen peto.
-- Oletteko ihan varma, että ne olivat susia? Näittekö koko elävän --
suipon pään -- tuuhean hännän?
-- En oikein selvästi. Minusta näytti niinkuin ne kääntyisivät tänne
meihin päin, sillä ruumiin rajaviivat olivat pyöreät.
Johtaja pudisti päätään arveluttavasti.
-- Bob -- hän kuiskasi -- pelkään, että vielä ennen aamunkoittoa käy
arolla aika hilske. Olette ehkä oikeassa, että ne ovat susia, vaan
eivät harmaita preeriasusia, vaan pawneeloupeja tai sitäkin pahempia,
vuoristojen hyeenoja, verenhimoisia mustajalkoja! -- Mutta samapa se,
eivät he meitä kuitenkaan odottamatta herätä eikä ruohikkoa tässä punaa
ainoastaan meidän veremme. Tarkastakaa pyssyjänne, miehet -- hän lisäsi
hiljemmin -- ja sitten viedään hevoset ja muulit vaunulinnamme
sisäpuolelle. Jollei vihollisia ole kovin paljoa ja heidän mielestänsä
lienemme turvan takana, niin ehkäpä he eivät hyökkääkkään. Kyllä minä
ne pelkuriheittiöt tunnen -- jollei vain ole kylliksi saaliin toivoa ja
vaara liiaksi heidän omia päänahkojaan uhannee, niin he mieluimmin
pysytteleivät ulompana niinkuin susi vainutessaan rautaa pyydyksessä.
Turmio heille!
Johtajan määräyksestä siirrettiin muulit ja hevoset vaunujen
sisäpuolelle. Olettaen vihollisen todellakin heitä piirittävän,
määrättiin joka miehelle varma paikkansa, johon he pyssy kainalossa
laskeutuivat nukkumaan ollakseen tarpeen vaatiessa paikalla valmiita.
Hetkisen kuluttua ilmoitti jo nukkuvain säännöllinen hengittäminen,
jota vain silloin tällöin eläinten kavion kuoputus keskeytti, miten
vähän vaaroihin tottuneet kulkijat välittivät verivihollistensa
läheisyydestä, ja miten he jo olivat tottuneet ajattelemaankin, että
pyssyn laukaus ja intiaanien kimakka sotahuuto minä hetkenä hyvänsä
heidät yhtäkkiä herättää.
Hopkins tiesi paremmin kuin toiset, mikä heillä oli odotettavissa, jos
he antaisivat kavalain vihollistensa heidät viekkaasti voittaa.
Viettäen lapsuutensa lännen vakoilijain keskuudessa, oli hän tarkoin
perehtynyt intiaanien sotatemppuihin. Murhaten ja ryöstäen oli joukko
siouxeja kulkenut hänen kotiseutunsa läpi ja karkoittanut hänetkin
vanhempainsa kodista. Silloin hän oli vannonut verisesti sen kostavansa
punaihoisille. Miten hän valansa piti, osottaa se kauhu, jonka hän,
"verikäsi" -- joksi intiaanit häntä nimittivät -- oli herättänyt aron
kesyttömissä pojissa, varsinkin kun he, huolimatta monista, tarkoin
mietityistä hyökkäyksistään, eivät milloinkaan voittaneet häntä.
Siitäpä syystä häntä pidettiinkin erinomaisena noitana.
Hopkins oli varma, että vihollinen, jos se kerran likettyellä oli, oli
lähettänyt vakoilijoita leiriä tarkastamaan, vaan ei kuitenkaan ennen
päivän kajoa uskaltaisi hyökätä. Hän meni rauhallisesti vahtipaikalleen
ja heittihe pitkäkseen ruohikkoon niinkuin edellisetkin vartijat.
Muutamia minuuttia hän vain odotti ja hiipi sitten kuin kissa
kohottamatta ruumistaan tuumankaan vertaa yön vienossa tuulessa
aaltoilevasta ruohikosta, hiipi länteen päin noin parinkymmenen askelen
päässä olevalle kynnäälle, josta hän paikalla saattoi huomata, mitä
erikoista arolla tapahtui.
Aava, aukea aro oli äänetön kuin hauta. Silloin tällöin ulvahti vain
yksinäinen susi, joka hirveä ajaessa oli eksynyt toisista ja tuntui
kuulostavan vastausta valituksiinsa. Höröllä korvin kuunteli Hopkins
tuttua ääntä, etteihän se vain ollutkin hyökkäysmerkki.
Punaihoiset olivatkin paljoa lähempänä kuin peninkulmain päässä ulvova
susi. Sen hän pian älysi. Sillä samassa sukeltautui pää ruohikosta
tuskin viidentoista askelen päässä hänestä ja tähysteli varovaisesti
ja tarkkaan sitä paikkaa, johon hän ensin oli laskeutunut. Mutta se
kesti vain silmänräpäyksen -- ennenkun Hopkins oli ennättänyt päättää,
mitä tehdä, katosi se taas ja kiusallinen hiljaisuus vallitsi avaralla
lakeudella.