Mutta tammipelistä ei löydä unohdusta. Muutamia päiviä John kesti
rakastettavan Mr. Chestertonin seuraa. Hän kuunteli tämän kertomuksia
vierailuistaan muissa taloissa, joissa hänet oli pantu tekemään
milloin mitäkin, niinkuin kiilloittamaan veitsiä ja saappaita y.m.s.
Ainoa kerta, jolloin hän oli päättäväisesti kieltäytynyt tekemästä
mitään, oli silloin kun hän oli viettänyt seitsemän päivää neiti
sanomalehtimiehen luona, jolla oli hiukan partaa ja kauniit hennot
viikset.
»Minä en olisi ajanut hänen partaansa», sanoi Mr. Chesterton, »vaikka
hän olisi rukoillut sitä polvillaan».
Nämä saattavat olla huvittavia juttuja; mutta kaikella on aikansa ja
paikkansa. Näissä huoneissa, joissa Jill oli istunut muutamia päiviä
aikaisemmin — tänä ajankohtana, jolloin toivo oli matalimmillaan ja
masennus riemuitsi, John ei löytänyt siitä mitään huvittavaa.
Hän toivoi unohdusta. Elämä oli kerta kaikkiaan mennyttä — hän toivoi
jotakin, joka olisi pyyhkinyt siitä pois muistonkin, niinkuin suljetaan
loppuun luettu kirja. Mutta se ei onnistunut pelaamalla tammipeliä Mr.
Chestertonin kanssa. Eikä sitä saanut niilläkään tavoin, mitkä useimmat
miehet valitsevat. Hän oli koettanut niitä, huomannut kelvottomiksi ja
viskannut syrjään.
Silloin hän muisti tytön, joka oli ollut hänen ystävänsä, ennenkuin hän
tuli tuntemaan Jillin, ja olikin ollut suora ja vilpitön ystävätär.
Jollei hän olisi kohdannut Jilliä — jollei hän olisi rakastanut —
jollei hän olisi löytänyt Jillissä ihanteensa toteutumista — Amber
olisi ollut vielä paikallaan. Ja nyt — nyt kun hän oli menettänyt
kaiken — miksi ei voisi palata vanhaan? Sehän olisi maailman
inhimillisimpiä asioita. Elämä ei ollut mahdollista yksistään
ihanteiden varassa.
Näin hän päätteli pimeyden hitaasti ohentuessa — mutta katkeruus oli
vielä jäljellä.
Eräänä iltana hän sitten jätti Mr. Chestertonin lopettamaan kirjansa
lukemista. Hän otti ensimmäisen kohtaamansa ajurin ja kyyristyen
istuimen nurkkaan hän veti syvän helpotuksen huokauksen ajaessaan
eteenpäin.
Mutta sitten virisi pelko, ettei hän löytäisikään Amberia, että tämä
olisi kadottuaan hänen elämästään muuttanut mielensä, löytänyt uusia
mielenkiinnon esineitä, tai ettei hän sattuisi olemaan kotona juuri
nyt. Ja nyt, kun kerran päätös oli tehty, hän pelkäsi ankarasti
kohtalon pettävän hänen toiveensa.
Hän hyppäsi reippaasti vaunuista, maksoi kyydin, juoksi raput vauhdilla
ja kolisti kirjelaatikon kantta. Se oli ystävien tapa koputtaa. Kaikki
ne, jotka soittivat ovikelloa, olivat velkojia, eikä niille avattu,
ennenkuin oli huolellisesti kurkistettu pitsiuutimien raosta.
Muutamia hetkiä hänen sydämensä työskenteli vilkkaasti. Ei kuulunut
ääntä, ei näkynyt valoa. Sitten kuului äkkiä korkeakantaisten kenkien
tapsutus. Hän huokasi helpotuksesta. Ovi avautui. Hän näki Amberin
hämmästyneet kasvot pimeässä.
»Sinä!» huudahti Amber. Ovi avautui selälleen. »Tule sisään.»
John otti hatun päästään ja astui sisään. Hänen esiintymisensä oli
omituista, ja hän tunsi sen itsekin.
Hän ymmärsi kysymyksen Amberin silmissä — ne heijastivat hänen omia
ajatuksiansa.
»Oletko yksin?» John kysyi.
Amber nyökkäsi.
»Tätini asuu täällä», hän selitti, »mutta hän on mennyt jo makuulle.
Hän sai makuuhuoneen. Minä nukun vierashuoneen lattialla. Tule vain
sisään.»
John seurasi häntä vierashuoneeseen. Lattialla oli hänen vuoteensa —
patja, lakanat ja huopapeite. Siinä kaikki.
»Nukutko sinä tuossa?» kysyi John.
Tyttö sanoi — »hym» viskaten hiukan niskojaan ja maailman
luonnollisimmalla tavalla. Kun John luuli olevansa köyhä, niin se oli
itsensä pettämistä. Hän oli jäänyt välistä päivällisettä, mutta hän ei
ollut koskaan nukkunut lattialla.
»Eikö siinä ole kova nukkua?» hän kysyi. »Saatko ollenkaan unta?»
Amber nauroi hiljaa.
»Taivaan isä, mainiosti! Minä olen tottunut siihen. Mutta mitä varten
sinä tulit?»
Hän istuutui vuoteelleen jalat ristissä kuin räätäli ja katsoi Johniin.
Ensin tämä ei tietänyt, kuinka esittäisi asiansa. Sitten hän purkautui
kömpelösti.
»Toivoisin, että tulisit taas tapaamaan minua Fetter Lanelle!»
Tyttö hymyili ylpeästi. John oli lähettänyt hänet pois Fetter Lanelta.
Kaikki tuo oli mennyttä — ohitse —.
»Tämä on jokseenkin odottamatonta, eikö olekin?»
»En voi auttaa sitä», huudahti John kuohahtaen.
»Mutta kaiken sen jälkeen, mitä puhuit viimeksi?»
»En voi sille mitään, että puhuin yhtä ja toista. Se ei pidä paikkaansa
enää. Minä otan kaikki takaisin.»
Tyttö nousi nopeasti polvilleen. Arvokkuus voittaa usein naisessa
inhimillisyyden, mutta sääli on molempia voimakkaampi. Johnille oli
tapahtunut jotakin. Johnin entinen vaikutusvoima häneen sai taas
vahvistusta hänen tuntemastaan säälistä. Hän pani kätensä Johnin
olkapäälle.
»Mitä on tapahtunut?» hän kysyi. »Kerro minulle, mikä sinua vaivaa.»
John painui istumaan patjalle ja kertoi hänelle kaiken. Kertoi hänelle,
kuinka alas hänen ihanteensa olivat vaipuneet viime päivinä. Hän riisui
koko sielunsa toisen pisteltäväksi, jos tätä haluttaisi; hän riisui sen
niinkuin lapsen alastomaksi kuritusta varten.
Kun John oli lopettanut, Amber istuutui takaisin entiseen asentoonsa.
Hän tuijotti tyhjään tulisijaan.
»Ihmettelenpä», sanoi hän, — »ihmettelenpä, löytyykö ylipäänsä miestä,
joka voisi kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi?»
Tämä oli ainoa kuritus, minkä hän antoi. Ja vaikka hän ei
satuttanutkaan sitä suorastaan Johniin, sattui se kuitenkin tämän
alastomaan sieluun kirvelevänä iskuna. Hän kiemurteli sen alla. Se sai
hänet ikävöimään, että hän olisi ollut juuri tuo mies.
»Miksi sanoit tuolla tavalla?» hän kysyi.
»Koska minä luulin sinun olevan toisenlaisen», sanoi tyttö.
»Minä olen ihminen niinkuin muutkin», sanoi John. »Minä olen
epävakainen olio, mutta niinkuin ihmiset yleensä ovat. Tuletko taas
katsomaan minua?»
Tyttö nousi taas polvilleen. Hän vapisi, mutta sitä peittääkseen hän
otti Johnin käden omiinsa ja puristi sitä kovasti.
»Mitä sinä sitten sanoisit jälkeenpäin?» hän kysyi hiljaa. »Mitä sinä
tuntisit? Katuisit katkerasti — vihaisit itseäsi. Mihin joutuisi
ihanteesi?»
»Ei minulla ole sellaista», John huudahti umpimähkää.
»Niin minäkin sanoin kerran», tyttö kuiskasi, — »ja sinä sanoit minun
olevan väärässä, että minulla on ihanne, että jokaisella on, mutta
monet ovat kadottaneet sen näkyvistään.»
John muisti sen kyllä, vieläpä, perustelunsakin. Hän tiesi sen olevan
totta vielä nytkin.
»Nyt sinä olet kadottanut näkyvistäsi omasi», jatkoi Amber. »Mutta se
tulee vielä esille, huomenna jo taas uskoisit siihen, ja sitten — voi
taivas, kuinka sinä vihaisit minua! Kuinka sinä vihaisit itseäsi!»
John tuijotti häneen pitkään. Olivatko kaikki naiset yhtä hyviä
ja hienoja kuin tämä? Oliko hän itse ainoa kehno olento koko
luomakunnassa? Mitä Jill ajattelisi, jos saisi nähdä hänen sielunsa
kuiluun tällä hetkellä? Hän oli vajonnut niin syvälle, että tuntui
mahdottomalta päästä enää kohoamaan ylöspäin.
Amber tarkkasi hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä. Hän oli tehnyt
äärimmäisensä. Enempää hän ei voinut tehdä. Jollei John kyennyt
taistelemaan itseään irti painajaisestaan, niin silloin asiat saisivat
mennä menojaan. Silloin sen täytyi tapahtua.
Yhden asian hän voisi vielä tehdä: puhua Venetsiasta. Mutta miksi hän
sanoisi sen. Tämä oli Johnin taistelu eikä hänen. Hän oli antanut
Johnille aseita taistelemaan häntä itseään vastaan. Miksi hän sanoisi
sen? Mutta samassa parempi minä voitti. Tässähän oli yhtä hyvin kysymys
hänen omasta ihanteestaan.
»Milloin lähdet Venetsiaan?» hän kysyi käheästi.
John kertoi hänelle tuhlanneensa jo osan rahoista; oli mennyt jo
enemmän kuin punta.
Amber haki esille kukkaronsa, nopeasti, kuumeisesti.
»Milloin sinä voisit sitten päästä lähtemään?» hän kysyi.
»En toistaiseksi.»
»Eikö äitisi tule pahoilleen — tuo vanha valkohapsinen lady?»
John koetti saada niellyksi liikutuksensa; sitten hän äkkiä tunsi
kädessään jotakin kylmää ja kovaa. Hän katsahti alas. Se oli sovereign.
»Sinun täytyy ottaa tämä», sanoi Amber hengästyneenä. »Maksa takaisin
sitten joskus ja mene matkusta huomenna Venetsiaan.»
John katsoi suoraan hänen silmiinsä.
»Ja sinä väität olevasi kärpänen meripihkassa», hän sanoi. Sitten hän
puristi Amberin sormet lujaan rahan ympärille, suuteli niitä ja lähti
ovea kohti.
»Minä matkustan Venetsiaan tavalla tai toisella», sanoi hän. »Aion olla
se mies, joka kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi. Sinun ei
tarvitse hävetä minun tähteni.»
Hän tuli vielä kerran takaisin ja puristi Amberin kättä. Sitten hän
riensi ulos.
Amber kuunteli oven paukahdusta. Hän kuuli Johnin askelet tyhjältä
kadulta, sitten hän vaipui patjalleen vierashuoneen lattialle.
»Ooh — sinä hullu!» hän kuiskasi hengittäen syvään. »Voi, sinä hullu!»
Mutta viisaus ja hulluus — ne ovat monesti läheisiä sukulaisia.
Maailman ihmeellinen tyydytys oli noiden sanojen takana: — »Ah, sinä
hullu!»