Ihmisen ihanteet ovat kuin pääskysen lento, milloin korkealla, milloin
maata kohden painuen, kiitäen kohti korkeutta kirkkaiden valoaaltojen
kannattamina, vaipuen alas raskaan pilven musertamana.
Kun John oli sanonut viimeisen kerran hyvästi Jillille, kun heistä
molemmista näytti siltä, että romaani oli päättynyt, kun Suloisen
Järjettömyyden Kaupunki oli juuri häämöttänyt taivaan rannalla
ikäänkuin luvattu maa Pisgahin kukkulalta ja sitten häipynyt
mahdottomuuksien sumuun, — John palasi huoneisiinsa Fetter Lanelle;
ja hänen ihanteensa oli painunut syleilemään maata, ja elämän koko
yksinäisyys aukeni yksitoikkoisena hänen eteensä.
Mutta vasta nähtyään tyhjät teekupit pöydällä, juuri niinkuin he
olivat jättäneet ne, ja Jillin puoliksi syödyn voileivän lautasella
— vasta nähtyään tyhjät tuolit vierekkäin, jotka ikäänkuin toistivat
kuiskaillen toisilleen hänen kertomustaan Suloisen Järjettömyyden
Kaupungista — sitten vasta hän tunsi todellakin menettäneensä Jillin
lopullisesti. Hän oli jäänyt yksin.
Minuutit kuluivat väsyneesti hänen siinä istuessaan ja tuijottaessaan
ikäänkuin tyhjälle näyttämölle, jolta näyttelijät ovat karanneet
tiehensä kesken näytelmän.
Kuullessaan askelten nousevan rappuja hän nosti silmänsä. Sitten kun
koputus kuului ovelta, hän syöksähti jaloilleen. Jill oli tullut
takaisin! Jill ei voinut kestää eroa paremmin kuin hänkään! He eivät
eroaisikaan koskaan! Tämä yksinäisyys oli liian tukahduttava, liian
kauhea kantaa. Rientoaskelin hän tuli ovelle ja lennätti sen auki.
Siellä seisoi pieni ulosottomies — _tuo suuri_ Mr. Chesterton —
juhlallisilla kasvoillaan suostutteleva hymy. Hän oli saanut näiden
kahden tunnin aikana kokoon kolme viisasta ajatusta — kolme! Ja koska
ne oli juuri keksitty, niin ne tuntuivat yhtä viisailta kuin tuo
verraton luode ja vuoksi -vertaus. Hän kaihosi saada purkaa ne ulos.
Mutta nähdessään Johnin kasvojen ilmeen hän jarrutti äkkiä.
»Odotatteko vielä toista nuorta ladyä, vai?» hän kysyi. John kääntyi
toivottomana takaisin huoneeseen, jättäen tien vapaaksi. Hän ei
vastannut mitään pikkumiehen huomautukseen.
Mr. Chesterton sulki oven jälkeensä.
»Oliko teillä pieni kinastelu, vai?» hän kysyi osaaottavasti.
No, ulosottomiehen myötätunto saattaa olla hyvinkin herttainen asia,
mutta kun miehen mieli on painunut alimpaan kuiluun, niin sitä ei
tarvita. John kääntyi häneen päin kasvot ja koko olemus muuttuneina.
»Te olette tullut tänne tekemään työnne, eikö niin?» hän sanoi
karkeasti, »te olette tullut ottamaan haltuunne kaikki ne kirotut
esineet, mitä vain haluatte, No hyvä, ottakaa! Kerätkää koko siunattu
roska! Minä en halua nähdä enää mitään tästä huoneesta!» Hän saapasteli
ovelle. Pikkumies tuijotti häneen ällistyneenä. »Voitte repiä kaikki
pahukset alas seiniltä», hän jatkoi villisti. »Ottakaa viisitoista
puntaanne mistä ikinä haluatte! Älkää säälikö! Herran tähden, älkää
olko tietävinänne! Ottakaa koko kirottu roska!» Ovi paukahti. Hän on
mennyt.
Oli puoli seitsemän. Payne Wellcomella aiottiin juuri sulkea. John
riensi sisään sivuoven kautta ja pisti lappunsa apulaisen eteen.
»Haluan saada nämä seitsemäntoista puntaa», hän sanoi, ja kymmenen
shillingin raha suoritti huiman tanssin apulaisen edessä ja painui
sitten pöytään kilahtaen.
Panttilainaaja vilkaisi ylös kummastellen, meni sitten pienelle
kyyhkysenpesälle ja toi rahakäärön. John tempasi sen ja lähti.
Hänen jälkeensä tuijotettiin; sitten tuijotettiin toinen toisiinsa.
»Tuo raha ei ole kauan hänen hallussaan nyt», sanoi yksi.
»Seuraava temppu, minkä hän tekee», sanoi ylipappi, »on se, että hän
menee lähimpään parturiin ja leikkaa kaulansa poikki».
Mutta äärimmäisen tunteettomana näille hellille huomautuksille John
kulki kiireesti pitkin katuja, tietäen tuskin matkansa suuntaa,
puristaen tulisesti kouraansa rahoja, ymmärtämättä, miksi oli ne
oikeastaan lunastanut takaisin.
Mitä oli nyt väliä millään? Ihanteella täytyy olla jonkinlainen
todellisuuden väritys, jokin punainen lamppu palamassa alttarilla,
sillä muuten mieli painuu sokeasti ja kompastellen läpitunkemattomaan
pimeyteen. Punaisen lampun täytyy palaa alttarilla päivät ja yöt, sillä
kukapa voisi rukoilla tai uskoa äärimmäisessä pimeydessä.
Ja Jill oli varmasti jättänyt hänet nyt äärimmäiseen pimeyteen.
Eiväthän he olisi voineet mennä vielä naimisiin moneen vuoteen; ehkäpä
ei koskaan; mutta ettei saisi koskaan enää häntä nähdä, ei tuntea
hänen kätensä ymmärtävää kosketusta, nähdä hänen silmiensä tajuavaa
välkähdystä — se oli juuri tuulenpuuska, joka oli sammuttanut punaisen
lampun Johnin alttarilta. Ja nyt hän oli pimeydessä. Hän ei voinut
uskoa eikä rukoilla.
Kun kello löi puoli kahdeksan, hän poikkesi sisälle hienoon ravintolaan
ja asettui yksinään erään nurkkapöydän ääreen.
Tarjoilija toi päivällislistan, viisi shillingiä, kuusi ja puoli,
kymmenen shillingiä. Hän valitsi niistä viimeisen. Tarpeeton
rahantuhlaus oli myöskin ilmauksena hänen mielensä myrkyttymisestä.
Tarjoilija esitti kumartaen viinilistan.
John pudisti päätään.
»Vettä», hän sanoi.
Hänen tapansa ei ollut hakea juomalla unohdusta. Mustimpinakin
hetkinään hänen täytyi pitää silmänsä kirkkaina ja hereillään. Mies,
joka juo unohtaakseen, unohtaa katumuksenkin yhtä helposti. Katumus on
seikka, joka täytyy oppia eikä hukuttaa.
Tämä oli juuri sitä, vaikk'ei John sitä tietänyt, mitä isä oli
tarkoittanut toivoessaan surua hänen elämäänsä Tällaisina hetkinä oppii
valoisan maailmankatsomuksen arvon.
Koko aterian ajan, lähettäessään lajin toisensa jälkeen myös melkein
koskemattomina, hän antoi vapaan vallan intohimoiselle katkeruudelleen,
yrittämättäkään saavuttaa mielensä tasapainoa.
Korokkeella salin toisessa päässä jouhikvartetti soitti huonoa
musiikkia — sellaista, jota kuulee kuuntelematta. Vähitellen nuo
sävelmät löysivät tiensä Johnin mieleen ja muodostivat kiinnekohdan
hänen ajatuksilleen. Mitäpä oli väliä sillä, mitä hän oli kuvitellut?
Mitä väliä sillä, kuinka alas ihanne oli pudonnut? Hän ei voinut
erottaa mitään tämän hetken ulkopuolelta, ei mitään muuta kuin että
hän oli yksin, että häneltä oli ryöstetty suurin, korkein toive, minkä
hänen koko olemuksensa oli omaksunut. Mitä oli väliä millään nyt, kun
hän oli menettänyt sen?
Ja sitten alkoivat viimeistä kappaletta seuranneesta hiljaisuudesta
soida _La Bohèmen_ sävelet. Hän pani veitsensä ja kahvelinsa pöydälle
ja nojautui kuunnellen taapäin tuolissaan.
Se soi erilaiselta — miksi? Mikä oli muuttanut sen tuon oopperaillan
jälkeen? Nyt sen joka tahdissa oli aistillisuutta, joka hullaannutti
hänet. Samat sävelkulut, jotka olivat vaikuttaneet ihanilta, kun hän
kuunteli niitä yhdessä Jillin kanssa, tuntuivat nyt olevan täynnä mitä
kehnoimpia mielikuvia. Syntiset ajatukset kohisivat hänen veressään.
Hänen aivojaan polttivat villit ja käsittämättömät toiveet. Oliko syy
soittajissa ja heidän esitystavoissaan vai hänessä itsessään?
Hän kutsui tarjoilijan, pyysi laskun, maksoi — ja asteli taas kadulle.
Hän ei osannut mennä minnekään, yhdenkään ystävän seura ei haluttanut
häntä tällä hetkellä. Lopulta hän suuntasi askelensa aivan
huomaamattansa takaisin Fetter Lanelle.
Vanhan miehen väsynein askelin hän kiipesi rappuja ylös, huomaamatta
edes hiekanväristä kissaakaan — sanomatta sille edes hyvää iltaa.
Avattuaan huoneensa oven hän näki. Mr. Chestertonin, mukavasti
majoittuneena nojatuoliin, puolustaen nähtävästi omavaltaisuuttaan
sillä, että luki yhtä Johnin kirjoista.
Mutta Mr. Chesterton oli erittäin nöyrä ja kohtelias mies. Hän nousi
ylös Johnin tullessa, sillä hän huomasi sen olevan epäilemättä Johnin
yksityisen nojatuolin. Se oli ainoa nojatuoli koko huoneessa. Pikkuinen
ulosottomies oli pannut sen merkille. Itse asiassa hän oli tästä syystä
jättänyt sen hienotunteisesti pois tehdessään kalustoluettelon.
»Minä — minä olin juuri lukemassa erästä teidän kirjaanne, Mr. Grey»,
hän sanoi, »ja jos sallitte minun sanoa, niin olen lukenut huonompiakin
historioita. Olen varmasti. Minä pidän riivatusti tästä kertomuksesta.
Sennäköistä sattuu elämässä vaikka kuinka usein, se on niinkuin se kuva
oli minun näköiseni, jonka poikani otti minusta viime viikolla viiden
shillingin kameralla; kuinka kummalla te onnistutte tekemään sen, on
minulle sula arvoitus. Onko teillä levy valmiina päässänne ja sitten
painatte sen suoraan paperille? 'Henki liikkuu', sanoo muijani välistä,
ja sitten hän painelee ulos hakemaan olutpulloa. Mutta se on tietysti
kuvaannollista. Minä tarkoitan, kirjoitatteko te sen mitä liikkuu
omassa päässänne, vai otatteko palasia muista kirjoista?» Hän kietoi
kätensä tytön kaulaan ja syleili häntä intohimoisesti. »Sen minä olen
lukenut vaikka kuinka monesta kirjasta. Minä luulen, että ne saavat sen
toisiltaan.»
»Löysittekö sen minun kirjastani?» kysyi John.
»No, en — enpä uskalla väittää sitä. Mutta heidät on vasta juuri
esitelty toisilleen. Etteköhän te tule vielä siihen, niinkuin kaikki
muutkin.»
»Se on totta», sanoi John. »Siihen tulemme kaikki. Sitä ei voi välttää.
Oletteko jo syönyt?»
»En — mutta minulla on hiukan ruokaa laukussani. Jos sallitte, menen
syömään sen välikössä.»
»Oo, ei», sanoi John, »syökää täällä vain. Ei sillä ole väliä».
Niin että Mr. Chesterton avasi laukkunsa ja otti esille eväänsä. Kaksi
kylmää makkaraa, voi ja leipä muodostivat hänen ateriansa, jonka hän
nautti ilmeisellä ruokahalulla ja käyttäen pöytätapoja, joita närkäs
ihminen tuskin olisi hyväksynyt. Voi hyvin kuulla hänen syövän,
esimerkiksi. Samalla hän kehui, kuinka hyviä makkarat ovat kylminä. Hän
jatkoi muijansa ruoanlaittoa kehuen samaan suuntaan, niin että Johnista
lopulta tuntui, kuin kädet kaipaisivat pesemistä, ja hän lähti toiseen
huoneeseen. Kun hän tuli takaisin, oli eväslaukku pantu syrjään, ja
vieras kaiveli hampaitaan huoneen kaukaisimmassa kolkassa.
»Onko teillä tammipeliä, Mr. Grey?» hän kysyi selviydyttyhän siitä
puuhasta. John nyökkäsi.
»Tulkaapas sitten», sanoi pikkumies. »Otetaanpa peli vai mitä?»