Tuskin sata vuotta sitten, Huberin töistä alkaen, ruvettiin vasta
vakavasti mehiläisiä tutkimaan ja alettiin huomata ensimäisiä
tärkeitä totuuksia, joiden nojalla tutkimus voi saavuttaa
tosituloksia. On vasta hiukan enemmän kuin viisikymmentä vuotta
siitä, kun Dzierzonin ja Langstrothin keksimien irtonaisten
kennokakkujen ja kehyksien avulla järkiperäinen ja käytöllinen
mehiläishoito perustettiin ja pesä lakkasi olemasta koskematon talo,
missä kaikki tapahtui salaperäisyyden verhoamana, jota emme voineet
paljastaa, ennenkuin kuolema oli sen raunioiksi muuttanut. On vihdoin
vähemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun parannukset
mikroskoopin ja entomologisen tekniikan alalla ovat paljastaneet
työmehiläisen, emon ja kuhnurien tärkeimpien elimien salaisuuden.
Onko siis kummallista, jos tieteemme ei ole ulottunut pitemmälle kuin
kokemuksemmekaan? Mehiläiset ovat eläneet jo tuhansia vuosia, ja me
olemme niitä tarkastelleet vasta viisi, kuusi vuosikymmentä. Jos
olisikin toteen näytetty, ettei mikään ole mehiläispesässä muuttunut
siitä alkaen, kun me sen avasimme, olisiko meillä oikeus siitä
päättää, ettei mikään siinä milloinkaan ole muotoa muuttanut,
ennenkuin me otimme sen huomioittemme esineeksi? Emmekö tiedä, että
lajin kehityksessä vuosisata häviää kuin sadepisara virran
pyörteeseen sekä että maailmankaikkeuden elämässä vuosituhannet
kuluvat yhtä nopeasti kuin vuodet kansan historiassa?