"Istukaamme noille lyhteille--jatkoi hän--ja seuratkaamme heitä
vielä. Älkäämme hyljätkö ainoatakaan niistä pienistä tosiseikoista,
jotka muodostavat sen todellisuuden josta puhuin. Antakaamme niiden
joutua loitommalle itsestään avaruudessa. Ne täyttävät liiaksi
etualan, mutta meidän tulee myöntää, että niiden takana on mahtava,
hyvin ihmeteltävä voima, joka pitää kokonaisuutta pystyssä. Pitääkö
se sitä ainoastaan pystyssä, eikö se sitä myös kehitä? Nämä ihmiset,
joita me näemme, eivät enää ole täydelleen La Bruyèren petoeläimiä,
joilla oli joku puheäänen tapainen ja jotka vetäytyivät yöksi
maaluoliin, missä elivät mustasta leivästä, vedestä ja juurista...
"Rotu, sanotte kenties, on heikompi ja sairaampi, se on mahdollista,
alkoholi ynnä tuo toinen vitsaus ovat sattuneita tosiasioita, joista
ihmiskunta on vapautuva, kenties koetuksia, joista jotkut elimemme,
esimerkiksi hermot, hyötyvät, sillä säännöllisestihän näemme, että
elämä käyttää hyväkseen voittamansa pahan. Päälle päätteeksi tulee
joku mitätön keino, joka huomenna kenties keksitään, riittämään
niiden vaarattomiksi-tekemiseksi. Ei siis tämä meitä pakota
katsettamme rajottamaan. Noilla ihmisillä on ajatuksia, tunteita,
joita ei La Bruyèren ihmisillä vielä ollut."--"Minä pidän enemmän
pelkästä, aivan alastomasta eläimestä kuin tuosta inhottavasta
puolieläimestä", sanoin puoliääneen.--"Te puhutte näin ensimäisen
totuudenhaamun kannalta, minkä olemme nähneet, runoilijoiden
totuudenhaamun kannalta", hän sanoi. "Älkäämme sitä sekottako siihen,
jota nyt tutkimme. Nuo ajatukset ja tunteet ovat pieniä ja alhaisia,
olkoon niin, mutta se mikä on pientä ja alhaista, on jo parempaa kuin
se mikä ei ole ensinkään olemassa. He käyttävät niitä miltei
yksinomaan vahingottaakseen toinen toistansa sekä pysyäkseen yhä
edelleen keskinkertaisuudessaan; mutta luonnossahan käy usein niin.
Niitä lahjoja, joita se suopi, käytetään ensin yksinomaan pahaksi,
sen huonontamiseksi mitä luonto näytti tahtovan parantaa; mutta viime
lopussa kaikesta tästä pahasta johtuu aina joku hyvä. Sitäpaitsi en
millään tavoin tahdo todeksi näyttää edistystä; sen paikan mukaan,
jolta sitä tarkastaa, se on sangen pieni tai sangen suuri asia.
Saattaa ihmisen elinehdot vähän vähemmän orjallisiksi, vähän vähemmän
tukaliksi, se on äärettömän suuri asia; se on kenties varmin
ihanteemme; mutta erotus edistyksen etunenässä kulkevan ihmisen ja
sokeasti hänen jäljissään laahustautuvan välillä ei ole kovin suuri,
jos sitä arvioimme henki hetkeksi aineellisista näkökohdista
vapaututuneena. Noiden nuorten talonpoikien joukossa, joiden aivoissa
liikkuu vain epämuotoisia ajatuksia, on useita, joilla on kyky
saavuttaa vähässä ajassa sama tietoisuuden aste, jolla me molemmat
elämme. Useinkin hämmästyy huomatessaan, kuinka pieni se välimatka
on, mikä erottaa noitten ihmisten tiedottomuuden, jonka luulee
täydelliseksi, siitä tietoisuudesta, jonka luulee korkeimmaksi.
"Mistä muutoin tuo tietoisuus on kokoonpantu, josta niin ylpeilemme?
Siinä on paljon enemmän varjoa kuin valoa, paljon enemmän saavutettua
tietämättömyyttä kuin tietoa, paljon enemmän sellaista, minkä
tiedämme jo pakostakin jäävän meiltä tuntemattomaksi, kuin sellaista,
jota tunnemme. Ja kuitenkin tässä tietoisuudessa on koko arvomme,
todellisin suuruutemme sekä luultavasti tämän maailman hämmästyttävin
ilmiö. Se se sallii meidän kohottaa otsamme tuntematonta perusvoimaa
kohti ja sanoa sille: En sinua tunne, mutta sielussani on jotakin,
joka sinua jo omaksuu. Kenties minut hävität, mutta jollet sitä tee
muodostaaksesi minun kappaleistani paremman elimistön kuin mitä minun
oli, olet osottautunut minua heikommaksi, ja hiljaisuus, joka seuraa
sen lajin kuolemaa, johon itse olen kuulunut, on sinulle ilmaiseva,
että oma tuomiosi on langetettu. Ja ellet edes kykene huolehtimaan
siitä, että sinut tuomitaan oikeudenmukaisesti, minkä arvoinen
silloin salaisuutesi onkaan? Emme enää välitä sen paljastamisesta. Se
mahtaa olla typerä ja inhottava. Olet sattumalta luonut olennon,
jonka luominen kävi yli voimiesi. Sille on onnellista, että toisesta
vastakkaisesta sattumasta sen hävitit, ennenkuin se oli ehtinyt
mitata tietämättömyytesi syvyyttä, vielä onnellisempaa, ettei se jää
kärsimään kauheitten kokeittesi loppumatonta sarjaa. Sillä ei ollut
mitään tekemistä maailmassa, missä sen ymmärrystä ei vastannut mikään
ikuinen ymmärrys, missä sen kaiho parempaan ei voinut saavuttaa
mitään todellista hyvää.
"Vielä kerran, edistys ei ole välttämätön edellytys, jotta tämä
näytelmä meitä innostuttaisi. Arvotus riittää, ja tämä arvotus on
yhtä suuri, sillä on yhtä paljon salaperäistä loistoa näissä
talonpojissa kuin meissäkin. Sen löytää kaikkialla, kun seuraa elämän
juoksua sen kaikkivaltaiseen perusvoimaan asti. Vuosisadasta
vuosisataan me aina uudestaan muodostelemme sen nimeä. Sillä on ollut
tarkkojakin ja lohduttaviakin nimiä. On havaittu, että nuo
lohdutukset ja tuo tarkkuus olivat harhakuvia. Mutta nimitimmepä me
sitä Jumalaksi, Kaitselmukseksi, Luonnoksi, Sattumukseksi, Elämäksi,
Kohtaloksi: salaisuus pysyy aina samana, tuhansilta kokemuksen
vuosilta olemme ainoastaan oppineet antamaan sille laajemman nimen,
meitä läheisemmän, taipuvaisemman, odotukseen ja odottamattomaan
sopeutuvamman. Tämä on se nimi, mikä sillä nykyään on, ja siksi se ei
milloinkaan ole näyttänyt suuremmalta. Siinä yksi totuuden kolmannen
ilmestymismuodon lukuisista eri ilmaisuista, ja se on samalla
viimeinen totuus."
* * * * *