Tämä tapaus, joskin se harvoin esiintyy niin selvänä, ei ole ainoa
luonnonhistoriassa. Siinä näemme paljastettuna taistelun elämään
pyrkivän toukan itsetietoisen tahdon ja luonnon hämärän ja yleisen
pyrkimyksen välillä, luonnon, joka myös haluaa että se pysyisi
elossa, vieläpä että voimistaisi ja parantaisi elinolojansa enemmän,
kuin miksi sen oma tahto sitä kiihottaisi. Mutta omituisen
tarkkaamattomuuden kautta tuo tyrkytetty kehitys parempaan sortaa
juuri voimakkaimman, ja _Sitaris Colletis_ olisi aikoja sitten
hävinnyt, jollei luonnon aikeille vastakkainen sattuma olisi
eristänyt muutamia yksilöitä, jotka täten välttävät tuon erinomaisen
ja viisaan lain, joka kaikkialla vaatii vahvimman voiton.
Tapahtuuko siis, että tuo suuri voima, joka meistä tuntuu
itsetiedottomalta, mutta ehdottomasti viisaalta, koska sen säätämä ja
ylläpitämä elämä aina näyttää osottavan sen olevan oikeassa,
tapahtuuko siis, että se erehtyy? Sen ylhäinen viisaus, tuo kaikista
ylin, jota me huudamme avuksemme, kun saavumme oman järkemme
äärimäisille rajoille, olisi siis puutteellinen? Ja jos niin on, kuka
sen puutteet korjaa?
Mutta palatkaamme siihen luonnon vastustamattomaan
asioihin-sekaantumiseen, joka ilmenee partenogenian muodossa.
Älkäämme unohtako, että nämä probleemit, jotka kohtaamme maailmassa,
mikä näyttää olevan hyvinkin etäällä omasta maailmastamme,
kohdistuvat meihinkin sangen läheltä. Ensinnäkin on luultavaa, että
omassa ruumiissamme, josta olemme niin turhamaisen ylpeitä, kaikki
tapahtuu samalla tavoin. Toimiessaan vatsassamme, sydämessämme ja
aivojemme tiedottomassa osassa luonnon tahto eli henki ei juuri
missään suhteessa taida erota siitä hengestä eli tahdosta, minkä se
on pannut kehkeämättömimpiin eläimiin, kasveihin, jopa
kivennäisiinkin. Edelleen, kukahan uskaltaa vakuuttaa, ettei
salatumpaa, mutta silti yhtä vaarallista korkeamman tahdon
asioihin-sekaantumista milloinkaan tapahdu ihmisen itsetietoisessa
olopiirissä? Kuka on lopulta oikeassa tarkastelemassamme tapauksessa,
luontoko vai mehiläinen? Mikä tapahtuisi, jos mehiläinen,
oppivaisempana tai älykkäämpänä, oivaltaisi liian täydellisesti
luonnon pyrkimyksen, seuraisi sitä äärimäiseen asti ja, koska se
vaatimalla vaatii koiraksia, lisäisi niiden lukua äärettömiin? Eikö
se panisi lajinsa olemassaoloa häviölle alttiiksi? Täytyykö uskoa,
että luonnolla on tarkotusperiä, joita on vaarallista ymmärtää ja
turmiollista seurata liian innokkaasti, sekä että yksi sen
mielihaluja on, ettei saa oivaltaa eikä seurata kaikkia sen
mielihaluja? Ehkä tämä on yksi niitä vaaroja, jotka ihmiskuntaa
uhkaavat? Mekin tunnemme itsessämme tiedottomia voimia, jotka
vaativat järkemme vaatimuksen täydellistä vastakohtaa. Onko
hyödyllistä, että tämä järki, joka tavallisesti, käytettyään kaikki
omat apulähteensä, ei tiedä minne kääntyä, liittyy näihin salaisiin
voimiin ja niihin lisää odottamattoman painonsa?