Olemme nähneet, että työmehiläiset, niin pian kun niitä ei enää
ahdista emän liiallinen hedelmällisyys, kiiruhtavat rakentamaan
varastokennoja, joiden rakenne on säästeliäämpi ja tilavampi. Olemme
toiselta puolen nähneet, että emä mieluummin munii pieniin kennoihin
ja alinomaa vaatii sellaisia. Yhtäkaikki se tyytyy, paremman
puutteessa ja odottaessaan kunnes niitä hankitaan, laskemaan munansa
niihin tilaviin kennoihin, joita se löytää matkallaan.
Ne mehiläiset, jotka niissä syntyvät, ovat koiraksia eli kuhnureita,
vaikkakin munat joka suhteessa ovat niitten kaltaisia, joista
työmehiläisiä syntyy. Mutta vastoin sitä, mikä tapahtuu työmehiläisen
muuttuessa kuningattareksi, kennon muoto tai tilavuus ei määrää tässä
tapauksessa muutosta, sillä suureen kennoon munitusta munasta, joka
sittemmin on muutettu työmehiläis-kennoon, syntyy (minun on
onnistunut toimeenpanna neljä tai viisi kertaa tämä muutto, joka on
jotenkin vaikea munan mikroskooppisen pienuuden ja äärettömän
haurauden vuoksi) koiras, joka on enemmän tai vähemmän surkastunut,
mutta kuitenkin ehdottomasti koiras. Kuningattarella täytyy siis olla
kyky muniessaan tuntea tai määrätä munittavan munan sukupuoli sekä
soveltaa se kennoon, jonka yli se kyyristyy. Harvoin se erehtyy.
Millä tavoin se menettelee? Miten se voi erottaa sen molemmissa
munasarjoissa olevien lukemattomien munien joukosta koirakset ja
naaraat, ja millä tavoin ne sen tahdosta laskeutuvat ainoaan
munatorveen?
Tässä meillä on taaskin edessämme yksi pesän ongelmoita, vieläpä
läpitunkemattomimpia. Tunnettua on, ettei neitsyellinen kuningatar
ole hedelmätön, vaan että se voi munia ainoastaan koiras-munia. Vasta
häälennon hedelmöittymisen jälkeen se tuottaa oman valintansa mukaan
joko työmehiläisiä tai kuhnureja. Häälennon jälkeen sillä on
lakkaamatta hallussaan kuolemaansa saakka onnettomalta
rakastajaltansa riistämänsä spermatozoidit. Nämä spermatozoidit,
joiden lukumäärän t:ri Leuckart on arvioinut
kahdeksikymmeneksiviideksi miljoonaksi, säilyvät elävinä erityisessä
rauhasessa, joka sijaitsee munasarjojen alla lähellä yhteisen
munatorven aukkoa ja nimitetään siemensäiliöksi (spermathèque).
Otaksutaan siis, että pienten kennojen aukon ahtaus ja tapa, mitenkä
tämän aukon muoto pakottaa kuningatarta koukistumaan ja kyyristymään,
aiheuttavat jonkunmoisen paineen siemensäiliöön, ja että sen
vaikutuksesta spermatozoidit tihkuvat rauhasesta ja hedelmöittävät
munan tämän ohikulkiessa. Tämmöistä painetta ei muka tapahdu suurissa
kennoissa, joten rauhanen ei myöskään avaudu. Toiset sitävastoin ovat
sitä mieltä, että kuningatar todellakin hallitsee niitä lihaksia,
jotka avaavat tai sulkevat siemensäiliön munatorven aukossa, ja nämä
lihakset ovatkin itse asiassa sangen lukuisia, voimakkaita ja
monimutkaisia. Tahtomatta ratkaista kumpi näistä molemmista
otaksumista on parempi,--sillä mitä pitemmälle tunkeutuu, mitä
enemmän tarkastelee, sitä paremmin huomaa, että ihminen on ainoastaan
haaksirikkoinen luonnon tähän asti tuntemattomalla valtamerellä, sitä
paremmin oivaltaa, että milloin tahansa äkkiä kirkastuvan aallon
helmasta voi kohota joku tosiasia, joka silmänräpäyksessä tekee
tyhjäksi kaiken sen, minkä luulimme varmasti tietävämme,--myönnän
kuitenkin, että kallistun jälkimäisen otaksuman puolelle. Ensinnäkin
erään Bordeaux'sta kotoisin olevan mehiläishoitajan Droryn kokeet
osottavat, että jos kaikki suuret kennot poistetaan pesästä, niin
emä, kun koirasmunien munimisen hetki on tullut, epäröimättä laskee
munansa työmehiläiskennoihin, ja päinvastoin se munii
työmehiläismunia koiraskennoihin, jos ei ole jätetty muita kennoja
sen käytettäväksi.
Toiseksi Fabren tarkat huomiot Osmioista, jotka ovat kesyttämättömiä
erakkomehiläisiä Gastrilegidien heimoa, todistavat aivan selvästi,
että Osmia ei ainoastaan tunne ennalta munittavansa munan sukupuolta,
vaan että tämä sukupuoli on emän valinnan alainen; tämä näet määrää
käytettävänään olevan tilan mukaan--"tilan mikä usein on satunnainen
sekä mahdoton muuttaa",--asettaen mihin koiraksen, mihin naaraan. En
tahdo syventyä tämän suuren ranskalaisen hyönteistutkijan kokeiden
yksityiskohtiin. Ne ovat pienimpiin erikoisseikkoihin meneviä ja
johtaisivat meidät liian pitkälle. Mutta hyväksyttäköön kumpi
otaksuma tahansa, niin toinen yhtä hyvin kuin toinenkin selittäisi
varsin hyvin, olettamatta mitään tulevaisuuden ymmärtämistä,
kuningattaren taipumuksen munia työmehiläiskennoihin.
Luultavaa on, että tämä orja-äiti, jota olemme taipuvaisia
surkuttelemaan, mutta joka kenties on suuri rakastajatar, suuri
hekumoitsijatar, tuntee koiras- ja naaraspuolisen perusvoiman
yhtymisessä, joka tapahtuu hänen omassa ruumiissaan, jonkunmoista
nautintoa ja ikäänkuin elämänsä ainoan häälennon hurmauksen
jälkimakua. Tässäkin luonto, joka ei milloinkaan ole niin kekseliäs
eikä niin salakavalasti eteensä katsova ja monipuolinen kuin silloin,
kun on kysymys lemmenansoista, näkyy tahtoneen käyttää nautintoa
suvun edun tukemiseksi. Kuitenkin, ymmärtäkäämme toisiamme oikein,
älkäämmekä salliko selityksemme johtaa meitä harhaan. Täten
olettaessamme luonnolla olevan jonkun aatteen ja luullessamme että
tämä riittää, teemme ikäänkuin jos heittäisimme kiven johonkuhun
noista pohjattomista kuiluista, joita tapaa muutamien vuorenonkalojen
sisimmässä sopessa, ja luulisimme että se kolina, minkä kivi
pudotessaan saapi aikaan, vastaa kaikkiin kysymyksiimme ja ilmaisee
meille muuta kuin kuilun pohjattoman syvyyden.
Kun ihminen aina uudestaan lausuu: luonto pyrkii tähän, suunnittelee
tätä ihmettä, tähtää tähän tarkotusperään, niin tämä merkitsee vain,
että jonkun vähäisen elämänilmauksen onnistuu, niin kauan kun meidän
ajatuksemme on siihen kiintyneenä, pysyä voimassa aineen
suunnattomalla pinnalla, aineen, joka meistä tuntuu elottomalta ja
jota me sanomme nähtävästi väärin tyhjyydeksi tai kuolemaksi.
Muutamien asianhaarojen satunnainen yhteensattuminen, jossa ei ollut
mitään välttämätöntä, on pitänyt voimassa tätä ilmausta tuhansien
muiden joukossa, jotka kenties olivat yhtä mielenkiintoisia, yhtä
älykkäitä, mutta eivät saaneet samaa onnea, vaan katosivat iäksi
saamatta koskaan tilaisuutta herättää meidän ihmettelyämme.
Uhkarohkeata olisi vakuuttaa muuta, ja kaikki muu, mietteemme,
itsepintainen teleologiamme (tarkotusperäisyysoppimme), toiveemme ja
ihailumme, kaikki tämä on pohjaltaan jotakin tuntematonta, jota me
kilahdutamme jotakin vielä tuntemattomampaa vastaan,
aikaansaadaksemme pienen soinnun, joka antaa meille tietoisuuden sen
erikoisolemuksen korkeimmasta asteesta, joka olisi meidän
saavutettavissamme tällä samalla äänettömällä ja läpitunkemattomalla
pinnalla, samalla tavoin kuin satakielen laulu ja kotkan lento
ilmaisevat niille myös korkeimman niiden suvulle ominaisen oloasteen.
Siitä huolimatta on varmimpia velvollisuuksiamme aikaansaada tuo
heikko sointu joka kerta, kun tilaisuus siihen tarjoutuu,
masentumatta siitä, että se todennäköisesti on hyödytön.
* * * * *