Jotta en raskauttaisi tätä tutkielmaa, sivuutan samoin sen sangen
hämmästyttävän vaiston, jonka vaikutuksesta ne toisinaan supistavat
ja purkavat kakkujensa reunimmaisen osan, kun aikovat niitä pidentää
tai laajentaa; ja kuitenkin täytynee myöntää, että kun hävittää
rakentaakseen uudelleen, kun repii, minkä jo on tehnyt, voidakseen
uudistaa sen vielä säännöllisemmäksi, tämä edellyttäisi sokean
rakennusvaiston omituisen kaksintamisen. Sivuutan vielä merkilliset
kokeet, joita voi tehdä pakottaakseen mehiläisiä rakentamaan
pyöreitä, pitkulaisia, putkimaisia tai omituisesti väännetyitä
kennokakkuja, sekä älykkään menettelyn, jonka avulla niiden onnistuu
soveltaa kakun kuperien osien laajennetut kennot sen koverojen osien
supistettuihin kennoihin.
Mutta ennenkuin jätämme tämän aineen, pysähtykäämme vaikkapa vain
hetkeksi tarkastamaan, millä salaperäisellä tavalla ne suunnittavat
työnsä ja tekevät laskelmiansa samaan aikaan veistäessään toisiaan
näkemättä kakun vastakkaisia pintoja. Katsokaa valoa vastaan yhtä
tällaista kakkua, niin huomaatte terävien varjojen hahmoilemana
läpikuultavassa vahassa kokonaisen verkon niin tarkkasärmäisiä
prismoja, kokonaisen järjestelmän niin erehtymättömiä
yhdenmukaisuuksia, että luulisi niiden olevan teräkseen leimattuja.
En tiedä voivatko ne, jotka eivät milloinkaan ole nähneet
mehiläispesää sisältä, kyllin selvästi kuvailla mielessään kakkujen
suunnitelmaa ja ulkonäköä. Heidän tulee kuvitella mielessään,
valitaksemme talonpoikiemme pesän, jossa mehiläinen on jätetty oman
onnensa nojaan, oljesta tai pajunoksista tehty kello. Tämän kellon
jakaa ylhäältä alas viisi, kuusi, kahdeksan ja toisinaan kymmenen
aivan yhdensuuntaista vahalevyä, jotka laskeutuvat kellon huipusta
alas ja soveltuvat tarkoin seinien koveroon muotoon; muodoltaan ne
suuresti muistuttavat suuria leipäviipaleita. Kahden tällaisen levyn
väliin on aina varattu suunnilleen yhdentoista mm:n välimatka, jossa
mehiläiset oleskelevat ja liikkuvat. Sillä hetkellä, jolloin pesän
huipussa alkaa yhden sellaisen levyn rakentaminen, on vahamuuri, joka
on sen ensi luonnoksena ja jota myöhemmin ohennetaan ja venytetään,
vielä sangen paksu ja erottaa täydelleen kakun etupuolella
työskentelevät viisikymmentä tai kuusikymmentä mehiläistä niistä
viidestä- tai kuudestakymmenestä, jotka samaan aikaan veistelevät
kakun vastakkaisella puolella, joten niiden on mahdoton nähdä
toisiansa, ellei niiden silmillä ole erikoista kykyä tunkea
läpikuultamattomienkin kappaleiden läpi. Yhtäkaikki etupuolen
mehiläinen ei uurra kuoppaa eikä liitä vahahiukkastakaan, joka ei
tarkoilleen vastaisi takapuolen kohoamaa tai syvennystä, ja
päinvastoin. Miten ne siinä menettelevät? Mistä riippuu, ettei toinen
uurra liian syvälle eikä toinen puolestaan liian vähää?
Mistä johtuu, että vinoneliöiden kaikki kulmat aina niin
taikamaisesti soveltuvat yhteen? Kuka niille määrää mistä tulee alkaa
ja mihin lopettaa? Meidän täytyy tyytyä nyt niinkuin ennenkin
vastaukseen, joka ei ole mikään vastaus: "Tämä on yksi pesän
salaisuuksia." Huber on koettanut selittää tämän salaisuuden siten,
että ne mahdollisesti kynsiensä ja leukojensa puserruksella aina
määrämatkan päähän saavat aikaan pieniä ulkonemia kakun
vastakkaiselle puolelle, tai että ne arvioivat vahamuurin suuremman
tai pienemmän paksuuden vahan taipuvaisuuden, notkeuden tai muun
fyysillisen ominaisuuden nojalla, taikka että niiden tuntosarvet
näyttävät pystyvän esineiden erillisimpienkin ja monimutkaisimpienkin
osien tutkimiseen ja siten toimivat niiden suuntaneulana
näkymättömyyden merellä, tai vihdoin, että kaikkien kennojen
yhdyssuhde johtuu matemaattisesti ensimäisen rivin kennojen asemasta
ja suuruudesta, niin ettei tarvita muita mittoja ja laskuja. Mutta
helposti huomaa näiden selityksien riittämättömyyden: ensimäiset ovat
todistamattomia otaksumia, toiset yksinkertaisesti siirtävät
salaisuuden toisaalle. Ja jos kohta onkin hyvä siirtää niin usein
kuin mahdollista salat loitommaksi, ei kuitenkaan saa kuvitella
mielessään, että paikan vaihto riittää niitä hävittämään.