I
Katsokaamme mieluummin mitä parvi tekee mehiläishoitajan tarjoamassa
pesässä.
Johtakaamme ensinnäkin mieleemme se uhraus, minkä nämä
viisikymmentätuhatta neitsyttä ovat tehneet,--nuo neitsyet, jotka
Ronsardin sanojen mukaan:
"Portent un gentil coeur dedans un petit corps"--[7]
ja ihailkaamme edelleen sitä rohkeutta, jota niiltä vaaditaan, jotta
voisivat alottaa uudelleen elämää siinä erämaassa, johon nyt ovat
joutuneet. Ne ovat siis unohtaneet rikkaan ja upean
synnyinkaupunkinsa, jossa elämä oli niin turvallista, niin
ihmeteltävän viisaasti järjestetty, jossa kaikkien aurinkoa
muistelevien kukkien mehu salli niiden hymyillä talven uhkauksille.
Ne ovat sinne jättäneet kehtoihin nukkumaan tuhansia ja tuhansia
tyttäriänsä, joita eivät milloinkaan enää saa nähdä. Ne ovat sinne
luovuttaneet, paitsi kokoomiansa suunnattomia vaha-, kittausvaha- ja
siitepölyaarteita, enemmän kuin satakaksikymmentä naulaa hunajaa,
s.o. kaksitoista kertaa koko kansan painon, miltei kuusisataatuhatta
kertaa kunkin mehiläisen painon, mikä ihmisoloissa vastaisi (yksilöä
kohti) neljääkymmentäkahtatuhatta tonnia ruokavaroja, kokonaista
laivastoa isoja laivoja, täynnä kallisarvoisempia ja erinomaisempia
ravintoaineita kuin yksikään niistä, joita me tunnemme, sillä
mehiläisille hunaja on jonkunmoista juoksevaa elämää, jonkunmoista
välittömästi sulatettavaa ravintonestettä, jossa ei ole juuri
ollenkaan kelpaamattomia aineita.
Tässä uudessa asunnossa taas ei ole mitään, ei hunajapisaraakaan, ei
vahan alkua, ei mitään merkkikohtaa eikä tukipistettä. Siellä on
suunnattoman rakennuksen hirvittävä alastomuus, jossa on ainoastaan
katto ja seinät. Pyöreiden sileäin seinien sisäpuolella ei ole muuta
kuin hämärä, ja ylhäällä jättiläissuuruinen kupu kaareutuu tyhjyyden
yli. Mutta mehiläinen ei tunne turhaa kaipuuta, ainakaan se ei
antaudu sen valtaan. Ja tämä koettelemus, joka masentaisi kaiken muun
rohkeuden, ei kukista sen intoa, vaan tämä on suurempi kuin
milloinkaan ennen. Tuskin on pesä käännetty pystyyn ja asetettu
paikalleen, tuskin on hurjan putoamisen aiheuttama epäjärjestys
alkanut asettua, ennenkuin tuossa sekavassa joukossa jo näkee sangen
tarkan ja odottamattoman työnjaon tapahtuvan. Suurin osa mehiläisiä
alkaa niinkuin tarkkaa käskyä totteleva armeija taajoina osastoina
kiivetä rakennuksen pystysuoria seiniä pitkin. Kupuun tultuaan
ensimäiset, jotka sinne saapuvat, tarttuvat siihen kiinni etumaisten
jalkojensa kynsillä, ne jotka tulevat näiden jälkeen takistuvat
vuorostaan niihin ja niin edelleen, kunnes muodostuu pitkät ketjut,
jotka toimittavat siltojen virkaa yhä ylöspäin kiipeävälle joukolle.
Vähitellen nämä ketjut monistuvat, vahvistuvat, kutoutuvat yhteen
äärettömiin asti ja muodostuvat köynnöksiksi, jotka, lukemattomien
mehiläisten herkeämättä kiivetessä ylös, vuorostaan muuttuvat
paksuksi kolmikulmaiseksi väliverhoksi tai paremmin jonkunmoiseksi
tiiviiksi kartioksi, jonka huippu on kiinni kuvun huipussa ja jonka
asema laskeutuu laajeten miltei pesän puoliväliin tahi kahteen
kolmannekseen sen koko korkeudesta. Silloin, kun viimeinen
mehiläinen, jota sisäinen ääni on kutsunut liittymään tähän ryhmään,
on yhtynyt pimeyteen ripustettuun väliverhoon, lakkaa kapuaminen,
kaikki liike sammuu vähitellen pesän holvissa, ja omituinen kartio
odottaa tuntikausia, hiljaisuudessa, jota voisi luulla uskonnollisen
hartauden ilmaukseksi, ja liikkumattomuudessa, joka tuntuu
pelottavalta, vahan mysteerion saapumista.
Samaan aikaan toiset mehiläiset, nimittäin kaikki ne, jotka ovat
jääneet pesän pohjalle, tarkastavat rakennusta ja ryhtyvät
välttämättömiin töihin, välittämättä tuon ihmeellisen väliverhon
muodostamisesta, jonka poimuihin maagillinen lahja on laskeutuva
alas, ja nähtävästi haluamatta siihen yhtyä.
Lattia lakaistaan huolellisesti, ja kuihtuneet lehdet, risut,
hietahiukkaset kannetaan pois yksitellen, sillä mehiläisten siisteys
menee vimmaan asti, ja kun sydäntalvella suuret pakkaset liian kauan
estävät niitä toimeenpanemasta sitä, jota mehiläishoidossa sanotaan
niiden "siisteyslennoksi", kuolevat ne mieluummin joukottain
kauheiden sisälmystautien uhreina kuin likaavat pesänsä. Ainoastaan
koirakset ovat auttamattoman huolettomia ja tahraavat häpeämättä
kennokakut, joilla oleskelevat ja joita työmehiläisten täytyy
lakkaamatta puhdistaa niiden jälestä.
Lakaisemisen jälkeen saman "maallikko"-ryhmän mehiläiset, ryhmän joka
ei sekaannu huumauksen valtaamaan katossa riippuvaan kartioon,
alkavat huolellisesti tiivistää sisältä yhteistä asuntoa. Kaikki
halkeamat tarkastetaan, täytetään ja peitetään kittausvahalla, ja
sitten alkaa seinien kiillottaminen rakennuksen katosta lattiaan
saakka. Sisäänkäytävän vartiojoukot järjestetään uudelleen, ja pian
osa työmehiläisiä lentää kedoille sekä palaa sieltä hunaja- ja
siitepölytaakkoineen.