On tuhansia esimerkkejä tästä työmehiläisten hellyydestä ja
ehdottomasta alttiudesta kuningattareen nähden. Kaikissa
onnettomuuksissa, jotka pientä yhteiskuntaa kohtaavat, pesän tai
kennokakkujen kaatuessa, ihmisen raakuutta tai tietämättömyyttä,
kylmää, nälkää kärsittäessä, tautienkin raivotessa pelastuu
kuningatar miltei aina. Jos kohta kansa kuolee joukottain, löytää
kuningattaren elävänä uskollisten tyttäriensä ruumiitten alta. Tämä
johtuu siitä, että kaikki sitä suojelevat, helpottavat sen pakoa,
muodostavat sille omista ruumiistaan etuvarustuksen ja suojan,
säilyttävät sille terveellisimmän ravinnon sekä viimeiset
hunajapisarat. Niin kauan kuin se on elossa, olkoonpa kurjuus ja
onnettomuus kuinka suuri tahansa, ei alakuloisuudella ole sijaa
näitten "neitsyellisten kasteenjuojien" kaupungissa. Rikkokaa
kaksikymmentä kertaa perätysten niiden kennokakut, riistäkää niiltä
lapset ja ravinto, ei teidän kuitenkaan onnistu herättää niissä
epäilystä tulevaisuuteen nähden. Harvalukuisinakin ja nälkääntyneinä,
supistuneina pieneksi joukoksi, mikä tuskin enää riittää kätkemään
äitiänsä vihollisen silmiltä, ne silti asettavat siirtokunnan
järjestyksen uudestaan voimaan, pitävät huolta kipeimmistä tarpeista,
jakavat uudelleen keskenään tehtävät onnettomuuden ajan
tavallisuudesta poikkeavien välttämättömyyksien mukaan ja ryhtyvät
empimättä työhön kärsivällisyydellä, innolla, ymmärryksellä,
kestävyydellä, jommoista ei usein tapaa luonnossa, vaikkakin suurin
osa olijoista osottaa enemmän rohkeutta ja luottamusta kuin ihminen.
Mielenmasennuksen poistamiseksi ja hellyyden ylläpitämiseksi ei edes
vaadita kuningattaren läsnäoloa. Jo sekin riittää, että tämä on
jättänyt kuolinhetkellään tahi lähtiessään jälkeläisen, olemassaolon
heikoimmankin toiveen. "Olemme nähneet", sanoo kunnianarvoinen
Langstroth, eräs nykyaikaisen mehiläishoidon oppi-isistä, "olemme
nähneet asumuskunnan, jossa ei ollut niin paljon mehiläisiä, että
olisivat peittäneet kymmenen neliösentimetrin pinta-alaa, koettavan
kasvattaa kuningatarta. Kahden viikon aikana ne vielä säilyttivät
tämän toivon; vihdoin, kun niiden väkiluku oli vähentynyt puoleksi,
syntyi niiden kuningatar, mutta sen siivet olivat niin heikosti
kehittyneet, ettei se voinut lentää. Vaikka se siis olikin
tehtäväänsä kykenemätön, eivät mehiläiset sitä kohdelleet vähemmällä
kunnioituksella. Viikko myöhemmin ei ollut enää kuin tusina
mehiläisiä elossa; vihdoin muutaman päivän perästä kuningatar oli
hävinnyt jättäen kennokakuille jotkut lohduttomat raukat suremaan."